VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 15


Kiasman pieruhuone ja muita parisuhdepieruja.


Pierua pidättävällä on paljon salaisuuksia. Näin minulle on sanottu useamman kerran. Seurassa pierevä on avoin ja rehellinen ihminen, joka ei pidä mitään sisällään. Hän kertoo mielipiteensä, vaikka sitä ei kysytä. Hänellä on mielipide kaikkeen, josta hän ei edes mitään ymmärrä. Hän on suora, teräväsanainen ja kaunistelematon. Hän saattaa rehellisyyspuuskassaan sanoa vaikka kuinka provosoivasti ja loukkaavasti, koska miksipä hyviä sanoja sisällä on haudottava. Seurassa pierevä hyökkää suoraan kohti. Herkkänahkaisemmat ovat ihmeissään, kun seurapieru suhauttaa huoneen täyteen pistäviä sanoja ja pistävää hajua. Vastuu on pierua pidättävällä. Hänen on otettava vastaan suullinen tai kemiallinen kaasuhyökkäys. Ei ole vaihtoehtoa. Flatusdemoni on ehdoton. Se mikä on tullakseen, on tullakseen. Jarrua tai sulkijalihasta käytetään vain kuoleman kasvojen edessä, jos silloinkaan.

Elän parisuhteessa, jossa vastakohdat leikkisästi sanoen täydentävät toisiaan. Olen hienopieru. Meillä on keittiössä viestivihko, johon kirjoitamme toisillemme viestejä päivittäin. Se on ihan herttaista. Vaimoni kirjoitti viestivihkoon päivämäärän, jolloin pierasin ensimmäisen kerran hänen kuullensa. Se oli noin vuosi tapaamisemme jälkeen ja sekin oli vahinko. En ole vielä täysin varma, oliko kyseessä pieru vai repesikö minun sisältäni joku sauma valtavan salaisuuspainon alla, päästäen pienen narahtavan äänen. Joka tapauksessa se kirjattiin vihkoon pieruna ja nyt meillä on aina heinäkuussa ensimmäisen pierun vuosipäivä. Käymme yhdessä syömässä ja hemmottelemme toisiamme. Hääpäiväkään ei tule olemaan niin tärkeä kuin vuosipierupäivä. Myönnän minä sen. Olen pidättäytyvä pierujen ja sanomisten suhteen. En ikinä pääse vaimoni tasolle. Kummassakaan. Siitä myöhemmin. Ongelmani on häiritsevä. Siinä missä vaimoni huutaa naama rabiesvaahdossa rajuja sanoja, minä en saa sanottua takaisin. Tai sanon minä. Kolme päivää tapahtuman jälkeen, jolloin se on vain säälittävää. Se on kuin tekisi jääkiekossa maalin kolme päivää sen jälkeen kun peli on jo päättynyt. Ei vaikutusta lopputulokseen. Pierujen suhteen tasoero on vielä valtavampi. Siinä missä minä pidättelen pierua kotonakin, vaimoni päästelee äänettömiä yhtiömiehiä kaikkialla missä kulkee. Silloin pitää päästää kun siltä tuntuu-motolla vaimoni liukuu pitkin kaupan- ja ravintolankäytäviä ja jättää vastuun kuulijalle.

Törmäsin ensimmäisen kerran vaimoni pidättämättömyyteen heti ensimmäisenä syksynä. Oli esitetty toiveita spontaaniin eroottiseen viestintään. Vaimoni oli sopivasti keittiössä kauniissa mekossaan, kun tein täsmähyökkäyksen hänen mekkonsa alle. En voinut arvata, että muutamia sekuntteja ennen hän oli päästänyt vapaaksi kolmen aiemmin syödyn päärynän lopputislaukset. Sen hyökkäyksen jälkeen mahdollisista jälkikasvuistani tulee kaksipäisiä. Niin ja erotiikka jäi siltä illalta. Toinen ikimuistoinen tapahtumaketju sijoittuu nykytaiteen museo Kiasmaan Helsingissä. Kierreltiin vaimoni kanssa eri huoneita. Menin vaimoni jälkeen pieneen huoneeseen ja sinne päästyäni haistoin hirvittävän munapierun hajun. Olin aluksi, että se on eräänlaista nykytaidetta. Mahdollinen kannanotto maailman epäkohtia vastaan. Pidin sitä jopa hyvänä ideana, että museovieraat joutuvat yllättävän hajusaasteen keskelle. Myöhemmin minulle selvisi, että asun yhdessä kyseisen kannanoton kanssa. Taide menetti merkitystänsä. Saksan Bremenissä pidättämättömyys meni jo mustan huumorin puolelle. Bremenissä sijaitsee tiedepuisto, jossa vierailimme. Siellä oli sellainen pimeäkäytävä, jossa täysin sokkona piti löytää tie sokkelosta ulos. Sokkelossa oli useita ihmisiä kerrallaan sisällä. Niin, tiedättekin loput. Muistaen saksan traagisen historian yhdistettynä pimeyteen ja yllättävään kaasuhyökkäykseen paikassa, josta ei ollut ulospääsyä. Pieruhuumori saavutti tasoa, jossa liikuttiin jo hyvän maun rajamailla. Ainoa kerta, jolloin vaimoni on syystä tai toisesta pidätellyt itseään, sijoittuu erääseen vappupäivään. Ulkoilimme koko päivän ja pidettiin kaikkea kivaa. Pitkän päivän uuvuttamina tulimme viimein kotiin, menimme hissiin, suljimme hissin ovet ja siihen pidättyvyys loppuikin. Koko päivä raitista ulkoilmaa ja lääniä olla oma avoin itsensä, mutta kaikki se avoimuus oli säästettävä taas kerran suljettuun tilaan. Sillä kertaa se tuntui jo henkilökohtaiselta kannanotolta.

Olen hienopieru. Olen etsinyt netistä ryhmiä, jossa pääsisi puhumaan rehellisesti asiasta. Saisi vertaistukea ja se voisi auttaa minua kohti avoimuuden aikakautta. Pidän pääni sisällä asioita, joita en uskalla puhua. Tiedän sen, että usein asiat ovat pääni sisällä paljon isompia kuin ne todellisuudessa ovat. Pidättelen silti. Riitatilanteissa suljen itseni täysin. Mistään reiästä ei pääse minkäänlaista ilmaa minnekään. Haluan jotain muuta. Haluan, että tulevaisuudessa seisomme vaimoni kanssa Ikean lihapullajonossa ja päästän ilmoille häiritsevän kovaäänisen traktoripierun, jonka jälkeen nostan voittajan elkein käteni pystyyn ja huudan: Tässä näette suomalaisen avoimen miehen, joka ei koskaan pidättele enää mitään. Nimikirjoituksia, nimikirjoituksia, ottakaa persposket esiin, niin kirjoitan.

Olen silti sitä mieltä että,

Ei aina tarvitsisi sanoa kaikkea mitä mielessä pyörii.
Ei aina tarvitsisi päästää kaikkea mitä vatsan pohjalla pyörii.
Voisi kohtuullistaa.
Olla vähemmän rehellinen.
Joskus pieni valkoinen valhe on paljon suotavampaa kuin haiseva totuus.

Tahdon loppuun kiittää vaimoani, joka antoi luvan kirjoittaa tämän blogin. Tämä tie vie meidät joko loppuelämän kestävää harmoniaa tai kohti helvettiä.
No, elämässä pitää olla jännitettä.

cmx-kultanaamio

VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 14


Myykää mulle oma tahto.


Olisiko aika painella kipupisteitä. Aukaista säkki, josta paljastuu tuhansittain kirjoittamattomia sanoja. Sanoja, jotka painavat niin paljon, että yhden ihmisen voimat eivät jaksa kantaa niitä. Olisko aika laittaa sanat järjestykseen, niin että niistä muodostuu lauseita, joita ei ole koskaan kenellekään sanottu, mutta jotka olisi pitänyt sanoa. Sanomattomina ne muodostivat painon ja painavina taakan ja taakkana rikkirepäistyjä elämänkokeiluja. Olisiko aika kirjoittaa ne sanat, huutaa vasten kasvoja ja näyttää se kipu sanojen takana. Sanoja, sanoja, sanoja, terveen itsekkäitä sanoja. 

Mä olin jotain kakskytkaks. Ei kai sillä niin väliä. Jotain numeroita ja mä kirjoitin päiväkirjan sivuille sanat järjestyksessä: mä en aio olla sun terveyskeskus enää. Ne sanat tuntui hyvältä ja hetken sain orgastista mielihyvää, kunnes sulloin sanat pohjattomaan säkkiin ja jätin sinne. Mä jo luulin ymmärtäväni, etten enää suostu antamaan enempää mitä saan takaisin. Mä jo ajattelin, ettei mun tarvii olla kenekään suojelusenkeli, että pitäkööt vittu itsestänsä huolta. Pienen lauseen huumassa luulin löytäneeni rohkeuden ilmaista itseäni. Uskallusta ajautua suoraan kohti konfliktia ja pitää puolensa. Ymmärtää, että ei mun tarvii pelastaa ketään. Ei mun tarvii mielistellä ketään. Ei mun tarvii sanoa joka helvetin kysymykseen kyllä. Eikä mun tarvii hakea kenekään hyväksyntää.
Kuinka kävi. Sanat säkkiin. Säkki kiinni. Palaaminen mattotelineelle, jossa viisivuotiaan kirkkaalla katseella yritän löytää jonkun, joka pysyisi sänkyni vierellä. Hyväksynnän hakeminen kiltteydellä ja helppoudella. Ja ne tuhansien ihmisten samat sanat, kylläpäs se teidän poika on niin hirveen kiltti. No, vittu kylläpäs se poika olikin niin helvetin kiltti, mitä muutakaan se poika olisi voinut olla, varmistaakseen itselleen turvan, jota joka ikinen viisivuotias poika itselleen tarvitsee. Ja se kiltteyden tunkkainen viita harteillaan se poika lentää supersankarin tavoin ja etsii pelastettavia sieluja ja hukkuu kaiken sen pelastamisen ja kilttinä olemisen alle ja luulee syyn olevan pelastettavien itsekkäissä ja julmissa tarkoitusperissä eikä edes näe, että syy löytyy lähempää, ihan sen oman tunkkaisen kiltteysviitan alta, sieltä uhrautumisen passiivisaggressivisen käyttäytymisen uumenista.

Mä olin jotain kolkytkahdeksan. Ei kai sillä niin väliä. Jotain numeroita ja mä otin sen lauseen taas esiin. Mä en aio olla sun terveyskeskus enää. Mä otin kynän ja kirjoitin lisää lauseita. Aloitin helpoista arkisista lauseista. Mä aion katsoa tämän pelin kokonaan televisiosta ja tulen sitten vasta nukkumaan. Mä oon nyt kuskina, joten ole nyt vittu hiljaa vai onko sulla bussikortti mukana. Mä en todellakaan halua lähteä minnekään, mene sinä, minä jään kotiin, otan paidan pois ja katselen itseäni peilistä. Lauseet kirjoitettuani aloin repiä itseltäni tunkkaista supersankarin kiltteysviittaa ja heitin kankaanpalasia ikkunasta ulos ja huusin samalla naapureille kaikkia tuhmia sanoja. Kymmenelle ensimmäiselle tapaamalleni ihmisille sanoin kaikkeen ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei. Se rehellisyys, jonka itselleni soin, aihutti orgastista mielihyvää ja jokainen nauttimani hetki kaivoi minusta ihmistä, joka olen ja joka en ole ollut. Ja se tunne, kun voin huutaa sinulle, että saatanan dorka, en hyväksy käyttäytymistäsi ja se huomio kun saan välittömän palautteen, en hajoakaan tomuksi kynnysmaton eteen.

Viimeinen lause, joka pelastaa jokaisen parisuhteen. Mä kirjoitin sen. Mä kirjoitin sen isolla paperille. En kerro sitä, mutta liittyyköhän se siihen, että on parempi sanoa kuin olla sanomatta, tai on parempi olla näkyvillä kuin näkymättömissä , tai olla äärimmäisen rehellinen itselleen ja tuoda itsensä esiin heikkona, haavoitettuna, keskeneräisenä ja riittävänä, kaulalla kyltti, jossa lukee: ota tai jätä ja toisella puolella: jos otat, niin yli et kävele ja jos yrität, lyön takasin.
Sillä Riston sanoin, sellaista on vittu elämä.


sielun veljet-kevät

VUOSI PARISUHTESTANI

VIIKKO 13


Paperille maalattu lapsi.


Nainen katsoo piirtämäänsä kuvaa. Hän nauraa huvittuneena. Hän on piirtänyt raskauskuvan itsestään. Piirustuksen nainen näyttää reppanalta. Suu on ihmetyksestä auki ja sikiö roikkuu kuin reppu hänen ulkopuolellaan. Tuntuu kuin piirustuksen nainen olisi ulkoistanut raskautensa. Aivan kuin hänen sisällään kasvava ihmisverso ei olisikaan osa häntä, vaan tarkoitettu toisia varten. Nainen pitää piirustustaan edessään ja nauraa. Hän ei saa nauruaan loppumaan. Tämä kaikki tuntuu vain huvittavalta. Nainen näkee piirustuksen Salvador Dalin maalauksena. Surrealistisena ihmisvartalona, jonka vääristymä on näkyvä raskaus.

Nainen kirjoittaa päiväkirjaansa. Hän kirjoittaa aiemmin piirtämäänsä kuvaa sanoiksi. Hän kirjoittaa alkuun nimensä. Nimen perään hän laittaa ikänsä ja iän alle sulkeisiin kirjoittaa sanat sisäinen kello ei enää tikitä, vaan suorastaan hihittää. Sanat, jotka piirtävät kuvaa raskaana olevasta naisesta maalautuvat paperille seuraavasti:

Minua naurattaa ja huvittaa. Tunnen suurta hämmennystä, outoutta, ahdistusta ja jonkin verran iloa. Tämä ei tunnu luontevalta-ei suurelta mahdollisuudelta, vaan enemmänkin alkavalta helvetiltä. Mitä minulle tapahtuu jos piirtämäni ja kirjoittamani kuva toteutuu? Minua pelottaa ajatus, että toteutuma sitoo minut kotiin. Lapsi tuo mukanaan köyden, joka sidotaan minun, lapsen ja seinien ympärille ja mitä se tekee minulle, jolle ovet ovat olleet vain avaamista varten. Minua ahdistaa. Ahdistaa ajatus, että en voi itse enää päättää. Että lapsi päättää minun puolestani ja että kaikki suunnitelmat voivat hetkessä muuttua, että kalenterini ei enää määritä askelteni kulkua. Haluanko minä vapaaehtoisesti luopua kaikesta vanhasta? Haluanko lähteä pysäyttämään nykyistä elämääni, irtautua hetkeksi työelämästäni, menoistani, vapaudestani mennä ja tulla? Haluanko ottaa tilalle rauhallisemman arjen, päivittäiset toistuvat rutiinit, rytmittää elämäni lapsen tarpeiden mukaiseksi? Sanat rauhallisuus ja rutiini tuntuvat ihan saatanallisilta.

Nainen irroittaa kynän paperista. Hän hakee olohuoneesta tyynyn, laittaa sen paitansa alle ja kävelee peilin eteen. Näky saa aikaan saman huvittuneisuuden kuin piirtämänsä kuva. Tämä kaikki tuntuu vain vitsiltä, epätodelliselta kuvitelmalta, joka on täysin irti hänen omasta elämästään. Hän painelee paidan sisällä olevaa tyynyä. Se on mukavan pehmoinen. Nainen palaa päiväkirjansa ääreen. Hän jättää tyynyn paitansa sisään ja jatkaa kirjoittamista:

Miksi minä edes pohdin näitä ajatuksia jos raskaus ei tunnu edes mahdollisuudelta? Ehkä koen alitajuista painetta, että naisena minun pitäisi synnyttää lapsi. Että minun pitäisi edes yrittää tulla äidiksi. Ehkä vain kuvittelen sosiaalisen paineen tai sitten se on olemassa. En minä tiedä. Jospa saisin jostain varmuuden ja rohkeuden tehdä päätöksen. Ehkä voisi vain katsoa mitä elämä tuo mukanaan ja uskoa siihen, että mitä tahansa se tuokaan, niin elämä kantaa. Ei minua ajatus äidiksi tulemisesta pelota. Olen hyvä lapsien kanssa ja jos johonkin ryhdyn, niin teen sen kunnolla. Minusta tulisi ihan hyvä äiti. Ehkä mieheni kanssa tappelisin kasvatuksellisista asoista, mutta en ole huolissani, luulen että voittaisin ne taistelut. Eniten minua pelottaa ajatus, että mitä jos myöhemmin kadun päätöstä, että en ole edes yrittänyt saada lasta. Kadun silloin kun se on jo liian myöhäistä. Tämä kuva on epäselvä, mutta tarvitseeko sen ihan kirkkaaksi tullakaan.

Nainen sulkee päiväkirjansa ja menee lattialle makaamaan. Hän ottaa tyynyn pois paitansa sisältä. Jos se olisikin vauva. Vauvassa näkyisi häivähdyksiä minusta, miehestäni, vanhemmistani, mieheni vanhemmista, isovanhemmista. Vauva jatkaisi tarinaa, olisi merkki historiasta ja myöhemmin hän kirjoittaisi palan omaa historiaa. Loppujen lopuksi me olemme kaikki yhtä. Pieniä pisteitä suuressa kokonaiskuvassa. Kannettavia, jotka tarvitsevat kantajan. Nainen avaa vielä hetkeksi päiväkirjansa sivut ja kirjoittaa viimeiset lauseet:

Joko minä piirrän piirrustuksen, jossa raskaus on osa minua ja kannan sitä sisäpuolellani tai sitten piirrän piirrustuksen, jossa raskaus ei näy edes irrallaan minusta. Yhtä kaikki, kumman piirustuksen ikinä piirränkään, olen naisena yhtä arvokas.

neljä ruusua-meistä jokainen

VUOSI PARISUHTEESTANI.

Viikko 12


Mieshuone.


Parisuhde, jossa ei saa olla yksin, on painajainen. Tätä mieltä on kirjailija Kari Hotakainen viime sunnuntain Helsingin Sanomissa. Samassa lehdessä toimittaja Anna-Stina Nykänen kirjoittaa kolumnissaan Antakaa miesten olla rauhassa mm. seuraavaa: Miten voi olla niin, että suomalainen mies ei saa olla rauhassa muuten kuin istumalla keskellä jäätä? Kuka tai mikä heitä häiritsee? Tässä hän viittaa pilkkijöihin, jotka pilkkijakkaroillaan istuvat hiljaa paikoillaan jopa tunteja. Yhdeksi syyksi Anna-Stina Nykänen mainitsee takiaiset. Hän kirjoittaa, että parisuhteessa toinen ehkä puuttuu joka asiaan, oikoo ja hypistelee, on koko ajan kuin henkisesti nyppimässä kirppuja.

Parisuhde, jossa ei saa olla yksin, on painajainen. Tässä Hotakaisen lauseessa ei ole mitään väärin. Haluan esittää oman tulkintani asiasta. Parisuhteessa yksinoleminen ei tarkoita hetkiä, jolloin saa olla konkreettisesti yksin. Sekin on tärkeää, että saa oikeasti olla yksin. Ilman kenenkään häiritsevää seuraa. Valua omissa ajatuksissa ja eritteissä pitkin huonekalujen pintaa. Ehkä tärkeämpää on saada välillä olla henkisesti yksin. Parisuhteen toinen osapuoli voi olla fyysisesti paikalla, mutta muuten hän loistaa poissaolollaan. Hän ei ole vieressä nyppimässä kirppuja eikä mustapäitä, vaan on läsnä ihmisenkuorena jossakin näkökentän sivupoluilla. Saamalla oma tilaa lähtemättä mihinkään. Se on yksinolemista parisuhteessa parhaimmillaan. Kaira olkapäällä kulkeva ihminen on aina kävelevä hätähuuto. Sillä eihän kukaan täysijärkinen pilkillä viihtyäkseen istu.

Olen rakentanut ajatuksissani parisuhteille yksinäisyyden huoneen. Se on seinällinen tai seinätön huone, jossa parisuhteen toinen osapuoli saa olla aivan rauhassa ja aivan sellaisena kuin itse haluaa. Se on huone, jonne kumppanilla on ehdoton porttikielto. Ja sitä kieltoa on kunnioitettava. Hätätilanteen sattuessa on parempi ensin kysyä apua naapurilta kuin häiritä yksinäisyyden huoneessa olevaa kumppania. Se on pyhä huone, jossa pidetään yksinäisyyden messua. Siellä voi rassata autoa, polttaa piippua, katsoa pornoa, hakata vasaralla, järjestellä postimerkkejä, maalata taulua, kirjoittaa runoa, palvoa saatanaa, kuunnella kiekkokierrosta, heittää tikkaa, nostella painoja tai lukea sisustuslehtiä. Olen antanut huoneelle nimeksi mieshuone. Ihan vain siksi, että mieshuone kuulostaa hyvältä sanalta. Jokainen antakoon sille oman nimensä. Huone soveltuu niin miehille kuin naisillekin. Kumpikin parisuhteen osapuoli rakentakoon itsellensä sellaisen. Väitän, että huone pidentää parisuhteita kymmenillä vuosilla.

Minulla on mieshuone. Se on seinätön malli. Se on enemmänkin mielen tila kuin varsinainen huone. State of mind. Huoneessani pitää olla fyysisinä olomuotoina sohva, pöytä ja televisio. Kaikki muut huonekalut on mielen sisässä. Mieshuoneessani pidän eräänlaisen vajaan kahden tunnin messun. Jumalana palvon jalkapalloa. Istun sohvalla. Kädessäni pidän tuopissa olevaa tuontiolutta. Mielummin pitäisin viinilasia, mutta viini ei millään sovi jalkapallon kanssa. Ne riitelevät keskenään. Välillä lasken oluttuopin pöydälle ilman tuopin alustaa. Mieshuoneessani sellaista ei tarvita. Vajaan kahden tunnin ajan olen kuin transsissa. Minulla on suu hieman auki, sieltä valuu pienenä norona tuontiolut paidalleni. Kurkustani kuuluu pientä tasaista ynähtelyä. En kuule kuin selostuksen. En näe kuin sortseihin pukeutuneita miehiä. Aivan sama vaikka sohvan toisella reunalla tanssisi ryhmä alastomia baltialaisia naisvoimistelijoita. En huomaisi. Kahden tunnin jalkapallojooga omassa mieshuoneessani. Ja katso, kun tulen huoneestani ulos, olen entistä ehompi aviomies. Osaan laittaa astiat oikeisiin laatikoihin ja rakkauteni on ylitsevuotavaa kuin kaivosyhtiö Talvivaaran kipsisakka-allas.

Minulla on unelma. Monella historiasta tutulla miehellä on ollut. Haaveilen todella järeästä mieshuoneesta. Omasta kirjastohuoneesta. Se olisi ihanaa. Mieleni kiihottuu pelkästä ajatusesta. Opettelen polttelemaan paksuja kuubalaisia sikareita. Viskiä osaan jo jonkin verran juoda. Voisihan sitäkin harjoitella ennen unelman täyttymistä. Minulla olisi huoneessa musta nahkainen nojatuoli, joka narisisi eroottisesti perseeni alla aina kun kävisin kaatamassa itselleni uuden paukun. Kirjahylly miltei kaatusi hyvien kirjojen painosta. Stereoni soittaisivat musiikkia ajalta, jolloin sitä osattiin vielä tehdä. Itken liikutuksen kyyneliä pelkästään kun kirjoitan tätä. Ehkä kauneinta mitä olen koskaan kirjoittanut. Siitä tulisi sellainen hifistelyhuone. Lukisin oikeaa kirjallisuutta, kuuntelisin oikeaa musiikkia, nauttisin oikeita juomia ja suhtautuisin rakentavan ylimielisesti kaikkiin junttijuttuihin. En kestä enää. En näe kirjoittaa. Näppäimistö on märkä. Tyydyn toistaiseksi mieshuoneeseen, joka minulla on. Kesäkuussa alkaa kuukauden kestävä jumalanpalvelus, jalkapallon MM-kisat. Mieshuoneelle on käyttöä. Voi olla, että kuukauden jälkeen minulla ei muita huoneita enää olekaan. En mieti sitä. Etenen sana kerrallaan.

Anna-Stina Nykänen kirjoittaa kolumnissaan: Huvittaa, kun mies on pitkillä työmatkoilla ja kaikki kehuvat, miten minä joudun venymään. Silloinhan olen vapaa! Saan istua yksin bussissa ja ajatella rauhassa pilkkijöitä. Annetaan niiden miesten olla rauhassa. Kas, kun mies pilkkii, nainenkin saa olla rauhassa.

Hei kaikki, annetaan miehen olla rauhassa. Annetaan naisen olla rauhassa. Rakennetaan yksinäisyyden huone. Mielen sisään tai rakennukseen. Se on samantekevää. Tärkeintä on, että jokainen saa olla parisuhteessa yksin. Paikassa, jonne suurellakaan rakkaudella ei ole omaa avainta.


tuomari nurmio-rannanjärvi elää.

VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 11.


Voisiko ajatella toisin?

Sä pyydät, että laitan valmiiksi kaikki saunatarvikkeet saunavuoroa varten, että sä tuut sinne suoraan lenkiltä. Mä laitan ja tuon. Sä huomaat, että yksi ties kuinka monesta rasvapurkista on unohtunut ottaa mukaan. Sun on pakko mainita siitä. Sun on vaan pakko. Syyllinenhän on jo osoitettu, mähän saunakassin pakkasin. Voisiko ajatella toisin? Sä huomaisit, että yksi rasvapurkki on unohtunut, mutta kaikki muut 29 on mukana. Moitteen sijasta tulisi kiitos, että helvetin hyvin muistettu ottaa kaikki yhtä lukuun ottamatta mukaan. Uhmattaisiin sitä parisuhteen lakia, että vuosien saatossa moitteiden määrä ylittää kiitokset. Vedettäisiin itseämme taaksepäin ja huomattaisiin se hyvä, ne 29 mukana olevaa purkkia. Paskat siitä yhdestä.

Muistatko sen kerran, kun ostimme käsiraudat ja kävelimme kaupungin halki ranteemme kiinnitettynä toisiimme? Ne ihmisten ihailevat tai paheksuvat katseet. En minä muista millä vuosikymmenellä tai millä nimellä vierelläni kävelit, mutta rakkaus sitoi meidät käsiraudoilla yhteen, emmekä antaneet sivumaailmoiden häiritä omaamme. Muistatko mitä teimme väärin? Me emme heittäneet avainta pois. Me jätimme takaoven auki ja molemmat meistä tiesi, että sieltä voi milloin tahansa karata. Ja jos takaoven jättää raolleen, niin se on lupaus itselle lähteä, odottaa hetkeä, jolloin moitteiden määrä ylittää kiitokset, avata käsiraudat avaimella ja kävellä kadulle tai baariin, kiinnittää käsiraudat seuraavan nimen ranteeseen ja laittaa avaimen taskuun. Voisiko ajatella toisin?  Voisiko kiinnitettää käsiraudat ranteeseen, heittää avaimet pois, tatuoida vierellä kävelijän nimi käsivarteen ja sulkea oven takana? Voisiko lähtemisen tehdä vähän vaikeammaksi, että käsirautojen avaaminen vaatisi enemmän työtä kuin avaimella aukaisemisen. Voisiko ajatella, että nämä käsiraudat kestää kovemmankin riuhtaisun?

Meidän perjantai-ilta on riita. Sä ajat mua nurkkaan, jonne mä olisin mennyt vapaaehtoisesti. En mä sieltä pois pääse. Me ollaan muodostettu asetelma, josta on jo aiemmin maalattu taulu olohuoneemme muistoihin. Sä tiedät sanat, jolla runnoa minut mustelmille ja mä tiedän tavan, jolla sulkea sinut ulkopuolelle. Meidän välillemme rakentuu lapsuudesta asti rakenteilla ollut muuri. Useimmiten se on näkymätön, mutta näkymättömyydessäänkin murtumaton. Voisiko ajatella toisin? Olethan sen jo nähnyt. Kuinka revin paljain käsin muuria palasiksi silmiesi edessä ja ne kaikki muurin palat lojuivat murusina lattialla. Sä näit sen tuhon, jota vuosien saatoissa on kylvetty. Auttoiko se ymmärtämään? Mitä jos seuraavan kerran, kun riidan siemen kylvetään, tajuamme toistemme moodit. Riitelemme pyöreässä huoneessa, jossa ei ole nurkkia, jonne piiloutua. Paljaana, helvetin paljaana kohtaamme toisemme ja luovumme kaikista turvaluolistamme ja vastaanotamme tunteen. Vastaanotamme toisemme ja löydämme toisistamme sen turvallisuuden, joka on ollut hukassa. Puhun itsestäni. Joka on ollut minulta hukassa. Turvan, joka ei ole pelkkää rakennettua defenssiä.

Sä sanot että oot kipee. Sä pyydät mua sohvalle. Mä tuun. Mä sanon sulle ettei tehdä mitään. Pitää levätä ja juoda kuumaa. Katsotaan leffoja tai huonoja tv-ohjemia. Maailma pyörii tämän illan ilman meitä. Sä sanot, että se voi tarttua. Mä tuun lähemmäksi. Mä haluun kiinnittää meidät käsirautoihin. Mä haluun heittää avaimen pois. Mä haluun, että sä tartutat muhun taudin. Sairastetaan yhdessä. Mitä väliä. Mä haluun sulkea ovet ja puhelimen ja antaa aikamme valua. Voisiko ajatella toisin? No, mikä tässä voisi olla toisin?

Rakkaus on ajatuksenvirtaa.

olavi uusivirta-erika

VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 10


Pieni punatukkainen tyttö.


Huhtikuussa 1974 Englannin Brightonissa ruotsalainen Abba voittaa Euroviisut kappaleellaan Waterloo. Voitto huomioidaan laajalti Suomessakin. Ehkä tieto voitosta kantautuu myös vajaan kuukauden ikäisen tyttölapsen korviin. Ehkä tyttölapsi kuulee kappaleen radiosta ja hänen pienet sormensa liikkuvat kappaleen tahdissa. Kutsukaamme tyttöä pieneksi punatukkaiseksi tytöksi. Tyttö syntyi eräänä lauantaisena aamupäivänä maaliskuun kuudestoista päivä vuonna 1974 ja punaisine hiushaituvineen tyttö rääkäisi ensimmäiset äänensä maailmaan ja siitä lähtien ääntä onkin riittänyt.

Tammikuun kahdeskymmenes päivä vuonna 1976 Suomessa riehuu äkäinen talvimyrsky. Nuori nainen iältään kaksikymmentäyksi istuu ikkunan äärellä ja katselee, kun tuuli raivoaa lunta lasia vasten. Naisella on tukala olo suuren vatsansa kanssa. Hän viihdyttää itseään pitämällä teekuppia vatsansa päällä odottaen, että vatsassa yliaikaa asuva ihmisverso potkaisisi kupin lattialle. Nainen katsoo kalenteriin ja toteaa, että eipä ole ihmisversolla kiire maailmaa katsomaan. Helmikuun toinen päivä vuonna 1976 pahasti myöhässä oleva poikavauva syöksyy synnytyssalissa odottavan kätilön kämmenille juuri kun kätilön työvuoro on kymmenen minuutin päästä päättymässä. On maanantainen iltapäivä ja kello on kymmentä vaille neljä. Ulkona sataa edelleen lunta.

Pienestä punatukkaisesta tytöstä on helmikuussa 1976 kasvanut jo tomera kaksivuotias. Hän näkee itsensä selaamansa kirjan sivuilla. Hän osoittaa kirjan tytön sormella ja hänen äitinsä sanoo sen olevan Peppi Pitkätossu. Pieni punatukkainen tyttö ei usko sitä, vaan yksin jäätyään repii kirjasta sivut. Samaan aikaan sataviisikymmentä kilometriä pohjoiseen pulloposkinen poikavauva makaa olohuoneen lattialla ja hänen isänsä kuuntelee liikkumatta lähetystä Montrealin kesäolympialaisista. Sillä hetkellä kun Lasse Viren kaatuu 10 000 metrin juoksussa ja voittaa lopulta sen, poikavauva kääntyy ensimmäisen kerran selältä mahalleen. Sitä hänen isänsä ei tiedä Lasse Virenin voitosta seonneena.

Vuodet liikkuvat ja 1980-luvulla tulevat kirkkaat neonvärit. Heti vuonna 1 pieni punatukkainen tyttö menee kouluun. Samana kuuna on aloittava Music Television MTV lähetyksensä. Pieni punatukkainen tyttö on vielä liian pieni tyttö siitä innostumaan, mutta muutamien vuosien kuluttua kaapelikanava pilaa muiden tyttöjen tavoin pienen punatukkaisen tytön musiikkimaun. Pieni punatukkainen tyttö istuu pulpetissaan kahdeksankymmenluvun läpi ja koulun jälkeen kulkee kavereidensa kanssa neonkeltaisissa tarralenkkareissaan Hervannan elämänmakuisia polkuja pitkin. Kesän alettua tyttö istutetaan auton takapenkille. Auto pysähtyy pienen mökin eteen, jonka vastapäätä virtaa kapea joki. Siinä tyttö viettää kesänsä. Syksyn tullen tyttö istutetaan auton takapenkille ja viedään takaisin.

Pulloposkisen pojan posket ovat jo tyhjentymään päin. On vuosi 1986 ja poika seisoo rumpupatteristonsa takana kaverinsa olohuoneessa. Kitaristit ja laulaja on jo valmiina. Stereoista alkaa kuulua Twisted Sistersin kappale. Poika hakkaa kapuloillaan rajua rytmiä sohvatyynyistä tehtyyn rumpupatteristoon. Kitaristien sulkapallomailat soittavat sooloa ja laulajan moppimikrofoni taipuu mallikkaasti. Vietetään HIV-bändin ensimmäistä keikkaa. Keikka kestää kymmenen minuuttia. Soittajien sytyttämä kynttilä osuu olohuoneen sinisiin verhoihin ja verhot alkavat savuta. Samaan aikaan kitaristin äiti saapuu yllättäen töistä ja haistaa savun sekä näkee kaadetut sohvat. Poikien rocktähteys on siltä päivältä ohi. Asunnon kaikki ikkunat avataan savun saamiseksi ulos. Muutama kuukausi tapahtuneesta kaikki ikkunat pitää sulkea. Kantautuu tieto, että Tshernobylin ydinvoimala on räjähtänyt.

Yhdeksänkymmenluku saapuu. Pienestä punatukkaisesta tytöstä on kuoriutunut jo nuori punatukkainen kaunotar. Hänen kauniin vartalonsa katolle pystytetään valkoinen hattu vuonna 1993. Samana vuonna aloittaa televisoissa Onnenpyörä-ohjelma, jossa laman keskellä köyhäilevä kansa pystyy ostamaan edes vokaaleita. Nuoren naisen katseessa siintää tuntematon tulevaisuus kohti auki olevia ovia ja lapsuuden pölyt ovat laskeutuneet aikuisuuden kynnykselle ja alkava aikuisuus pitkin murtuvia tai pitäviä tikkaita on aloitettava.  Aikuisuus ja oma tie ei synny muuten kuin kokeilemalla. Nuori punatukkainen kaunotar kokeilee opiskelua, tupakkaa, alkoholia, seurustelua, matkustelua, harrastuksia, lyhyttä tukkaa, pitkää tukkaa ja mitä nyt nuoret punatukkaiset kaunottaret kokeilevat. Eivät he kaikkea kerro.

Sataviisikymmentäkilometriä pohjoiseen. Pulloposkisesta pojasta on hioutunut nuori finninaamainen ja takatukkainen teinipoika.  Joulukuussa 1991 hän pitää kädessään vedensinistä LP-levyä. Levyn kannessa veden alla oleva poikavauva kurkoittaa kohti seteliä. Teinipoika pitää levyä kädessään koko yhdeksänkymmenluvun alun. Se on hänen valkea ratsunsa, joka hakee hänet kohti parempia maailmoja. Vuonna 1995, hetkeä ennen kuin Suomi voittaa jääkiekossa ensimmäisen maailmanmestaruutensa, teinipoika kirjoittaa levyllä olevasta kappaleesta ylioppilasaineen ja hänenkin päähänsä ruuvataan valkoinen hattu. Teinipojasta muovautuu nuori mies, jonka on aloitettava matka kohti aikuisuutta. Se ei synny muuten kuin kokeilemalla. Nuori mies kokeilee parisuhteilua, opiskelua, armeijaa, vierasta kaupunkia, alkoholia, brittipoppia, lyhyttä tukkaa, pitkää tukkaa ja mitä nyt nuoret miehet kokeilevat. Eivät he kaikkea kerro.

Vuosituhannet vaihtuvat. Pieni punatukkainen tyttö kulkee jo valmiiksi sen kaupungin katuja, jonne pulloposkisen pojan muuttoauto on liikkumassa. Pojan tavarat mahtuvat isänsä pienen Fiatin kyytiin, mutta ajatukset ja unelmat eivät mahdu kuorma-autoonkaan. On kesä 2001 ja poika jättää kaiken vanhan taaksensa, paljon vanhaa sortuu, mutta uutta on syntyvä tilalle. Kaksi kuukautta pojan muutosta lentokoneet ajavat New Yorkissa sijaitsevan World Trade Centerin kahta tornia päin, jotka vajoavat maahan iskujen voimasta. Kenekään maailma ei ole enää entisensä. Tyttö ja poika liikkuvat vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen toisistaan tietämättä. He kokevat tahoillaan elämän iloja, suruja, nautintoja ja ahdistuksia. Jokaisella pilvellä on rosoinen reuna.

Maaliskuun kolmastoista päivä vuonna 2010. Pieni punatukkainen tyttö seisoo tanssilattian reunamilla. Pulloposkisen pojan katse tavoittaa tytön katseen. Katseet pysähtyvät toisiinsa. Ne suorastaan tarrautuvat toisiinsa kuin magneetti osuisi jääkaapin oveen. Kahden ihmisen maailmat kohtaavat. Kaksi ihmisen elämää on kierrellyt toisiaan heidän koko elämänsä. He ovat nähneet samoja tapahtumia. Heissä asuu yhteinen aikakausi ja historian käänteet. Heissä asuu yhteiset tunteet, jotka ovat kohdistuneet toisaalle, toisten ihmisten kannettavina. Tanssilattian reunalla he yhdistävät tunteensakin. Niitä ei oteta vielä käyttöön, mutta annataan kuin ennakkolahjana.

Huomenna, maaliskuun 13. päivänä vuonna 2014, tulee neljä vuotta kahden maailman kohtaamisesta.
Sunnuntaina, maaliskuun 16. päivänä vuonna 2014, pieni punatukkainen tyttö täyttää 40-vuotta.
Pienestä punatukkaisesta tytöstä on kasvanut vuosien myötä kaunis punatukkainen nainen. Nainen, joka on säilyttänyt lapsuudestaan leikkisyyden ja viattomuuden ja nainen, joka on elämänkokemuksista oppineena ja viisastuneena saanut suuren voiman, jolla hänen naiseutensa kukoistaa ja loistaa kirkkaampana kuin koskaan ja sen kirkkaan valon edessä istuu pulloposkinen poika, joka elämänkokemuksistaan oppineena ja viisastuneena on löytänyt pojan ympäriltä miehen, jota naisen valo ympäröi ja se valo ei sokaise vaan näyttää yhteisen tien, jota ei tarvitse kulkea pimeässä.

Omistettu pienelle punatukkaiselle tytölle 16.3.1974- 16.3. 2014.  Ja siitä eteenpäin.
Rakkaus on tarina, jonka se kirjoitti.



topi sorsakoski-punatukkaiselle tytölleni

VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 9


Tehdään rakkaudestamme elämänmittainen. (Tositarina parisuhteesta, joka antaa toivoa.)


Nainen katsoo miestänsä, joka on seissyt hänen rinnallaan yli kahdenkymmen vuoden ajan. Naisen ei tarvitse kysyä mieheltään mitään. Pieni ilme miehen kasvoilla riittää lauseeksi. Vuodet ovat hioneet heidät ymmärtämään toisiaan. Nainen miettii, että sanottiinko hänelle 16-vuotiaana, että olet liian nuori rakastamaan ja ettei ensi rakkaus ikinä kestä. Samantekevää. Yli kaksikymmentä vuotta on kulunut ja naisen katse on kuin 16-vuotiaalla tytöllä, täynnä rakkautta ja hyvää tahtoa. Mies kävelee naisen luokse, koskee hiljaa olkapäästä ja hymyilee. He tekevät sitä päivittäin. Sormien kosketus kirjoittaa vartaloon rakkauden sanoja. Hellyys kulkee päivittäisenä tuulena heidän lävitseen ja sen merkittävyyden pystyy lukemaan heidän katseistaan. On aamu ja iltaan on vielä kokonainen elämä aikaa. Onneksi elämä on heidän yhteinen.

Myös tänään on heidän iltansa.  Lapset ovat menoissaan ja arki on pyöräyttänyt vuorokauden  pimeän puolelle. Nainen tulee väsyneenä kotiin. Näkee miehen laittaneen kotia ja kynttilät. Nainen ilahtuu ja ajattelee huvittuneena mielessään, että parempaa esileikkiä ei voi saada. Nainen rakastaa miehessään tuota piirrettä. Mies huomio, huolehtii ja tekee arjesta niin turvallisen, että heikkouden hetkellä saa luvan olla. Nainen muistaa kesän, jolloin mies kuljetti häntä sen yli huolehtivaisilla harteillaan. Piti pystyssä kun omat jalat eivät jaksaneet kantaa. Nainen tietää että tekisi samoin. Vastuu on jaettu. Kaikessa. Ei heidän tarvitse olla mitään muuta kuin ovat. Vuodet ovat  riisuneet kaikki naamarit heidän kasvoiltaan. Ja vaikka naama ei joka päivä, joka hetki aina miellyttäisikään, niin sekin naama on hyväksyttävä. Nainen lähestyy miestänsä, tekee sitä mitä usein tekee, flirttailee miehelleen, hakee jännitettä heidän välilleen ja nainen tietää, että mies näkee hänet seksikkäänä, sillä nainen vain tietää. He ovat kuulleet muiden sanovan, että pitkässä parisuhteessa intohimo vähenee. Mistä hekään mitään tietävät. Intohimo vain syvenee. Ehkä se ei enää pohjaudu nuoruuden himoon ja hurmioon, vaan intohimon pohjana on tuttuus ja turvallisuus, nuo sanat joita nuoremmat parit kavahtaa, mutta mistä hekään mitään tietävät.
Mies kävelee naista kohti ja heillä on koko loppuelämä aikaa rakastaa.

Yli kaksikymmentä vuotta on iso aika. Kyllä siinä varjojen allakin saa hetkittäin elää. Valo on vain paljon kirkkaampaa. Siinä ajassa punnitaan hyväksymisen taito.  Siinä ajassa mitataan rakastamisen taito. Kuusitoistavuotiaana tyttönä rakkaus oli pelkkää valoa, joka kuljetti kohti varjoa, joka peittyi taas valosta, varjosta, valosta, varjosta, valosta, varjosta, valosta ja vuodet hehkutti tyttöä naiseksi ja nainen puhkesi hedelmäksi ja hedelmä kantoi sisällään kaksi uutta tyttöä maailman kuljettavaksi ja nainen ja mies talloivat heille polun valmiiksi ja ohjasivat eteenpäin. Yhdessä mies ja nainen harrastivat, jakoivat vastuuta, tarjosivat turvaa, tarjosivat rakkautta ja iltaisin vuoden, kolmen, neljäntoista, kahdenkymmenen jälkeen he antoivat toisilleen hyvän yön suudelman, halasivat erotessa, halasivat tavatessa, synnyttivät turvaa, joka antoi heille rohkeutta ja voimaa, ja mikä viisaus kuusitoistavuotiaan sisällä asuikaan ja mikä rohkeus heillä pitkä parisuhde maaliin asti saattaa.

Ne sanat. Ne kaikkein kauneimmat. Se lause. Nainen kuiskaa kovaa. Se ajatus. Ajatus loistaa kultaa.
Voi nojata mieheen  turvallisin mielin, kun ikää alkaa tulemaan.
Nainen katsoo miestä kaukaa, ottaa viekottelevamman katseen minkä osaa.
Mies huomaa. Sama katse kahdenkymmen vuoden takaa.
Silloin. Nyt. Aina.


sig- vuosisadan rakkaustarina