maanantai 24. helmikuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 8


Raavi minut naiseksi.


Mä otan sormukset yöpöydältä. En mä halunnut pitää niitä sormessa. Ajatus tuntui vastenmieliseltä. Jotenkin likasemmalta kun itse teko. Sulla on kirja sormuksieni vieressä. Mä luen sen otsikon. Anna minun rakastaa enemmän. Sanoinko mä sulle ne samat sanat aiemmin illalla. Ne tuntuu sanoiltani.  Sulla oli katse, joka nielaisi kaiken muun tilan sisäänsä. Mä näin vaan sut. Sä luit mun katsetta ja ihoa kuin kirjaa. Huomasit ne rivien väleihinkin kirjotetut sanat. Kyllä mä tiedän, ettei niitä kovin syvältä vartaloni poimuista tarvinnut kaivaa. Mä olin otsikko kirjan kannessa, anna minun rakastaa enemmän, ja sä avasit mut auki ja luit yhdeltä istumalta, jokaisen rivin ja sanan, niin musta ainakin tuntuu.

Sä katsot mua, kun kävelen ulos huoneesta. Mä oon alasti, mutta mä en pelkää sitä. Mun tekis mieli itkeä ja nauraa yhtaikaa, mutta en saa kumpaakaan ulos. Mulla on ihmeen kevyt olo. Näen peilistä iholleni piirrettyjä jälkiä, joita sinulta huutaen anosin. Sun kosketus tuntuu vieläkin mun ihossa. Sun kynnet kuorivat minusta esiin naisen, jonka olin vuosien saatossa kadottanut. Sä sanoit, että mä olen kuin kirjahyllyn päälle pölyttymään unohdettu koriste-esine. Sitten sä puhalsit mut puhtaaksi. Mä haistoin vaniljan sun hiuksista. Ne liikkuivat kasvoillani kuin kevyet laineet rantakivikkoa vasten. Mä maistoin mansikan sun huulilta. Jokainen suudelma oli kuin aalto valtameren tuulessa.

En mä haluais lähtee. Tuntuu, että kotona on liian vierasta. Mä levitän rasvaa sun huulivoiteesta. Sä suutelet sitä itsellesi mun huulilta. Luoja, anna tämän jatkua tai loppua. Mä istun taksissa ja katson sua mun iholta. Näytänkö mä sut kotona. En kai kiipeä takaisin kirjahyllyyn ja pysy koristeena. Vai suljenko aina silmäni, kun hän on päälläni ja ajattelen sinua.
Pakko kai mun on sanoa.

herra ylppö&ihmiset-riisu siipesi




tiistai 18. helmikuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 7

Puinen riippumatto


Katson lastani. Hän on löytänyt puiden seasta paikan, jossa puun oksat haarautuvat kaarevasti alaspäin. Lapsi makaa oksien päällä. Hän sanoo makaavansa riippumatolla. Riippumatto roikkuu pienen puurykelmän keskellä. Siitä avautuu näkymä kahden isomman puun välistä pienelle jääkentälle ja sen yläpuolella aukeaa kokonainen taivas. Lapsi sanoo, että taivas on kuin iso valkokangas, josta voi katsella elokuvaa. On lauantai-ilta. Helmikuinen hämärä on äänettömästi tummentanut maiseman. Lapsi kyllästyy elokuvaan. Ottaa pulkan ja menee laskemaan mäkeä, joka on vielä jäänyt vesisateelta jäljelle. Menen puiselle riippumatolle makaamaan. Katson puiden välistä taivaalle. Pilvet ovat tummia ääriviivoja, jotka hiljalleen liikkuvat taivaan kannella. Kuinka hienon paikan lapseni onkaan löytänyt. Jospa ei olisikaan pilviä. Näkyisi tähdet, jotka lävistäisivät tumman kankaan piste kerrallaan. Kuinka hienoa sitä olisi katsoa. Liikkumattomana, aivan hiljaa. Siinä olisi kaikki mitä tarvittaisiin. Nousen seisomaan. Huomaan jääkentän takana olevan talon ikkunassa ihmishahmon. Hän vetää verhot ikkunan eteen. Menen lapsen luo. Sanon hänelle, että hän on löytänyt naapurustomme hienoimman paikan.

Myöhemmin mieleeni palaa ihmishahmo, joka veti verhoa ikkunan eteen. Vaimoni istuu sohvalla. Minun on pakko kysyä. Ensin selitän hänelle, minkä löydön lapseni teki aiemmin illalla. Kysyn kiihtyneenä, että ei kai meistä tule paria, joka katsoo ulos asunnon ikkunasta ja näkee ihmishahmoja nojaamassa puuhun katsellen taivasta, niin sulkisimme verhon ja ajattelisimme, että emme halua katsoa joitakin hulluja, makaamassa puiden oksilla. Sulkisimme verhon, sulkisimme suurimman osan maailmaa verhojemme taakse, rakentaisimme muurin maailman ja meidän välillemme, jäisimme vangeiksi muurin sisälle, jäisimme omaan pieneen maailmaamme, jossa menestymisen pakko ajaisi kaiken muun ohi, jossa seinät olisivat arvokkaammat kuin sisältö, jossa päämäärä olisi tavoiteltavampi kuin matkalla olo, jossa leikki olisi vain lapsia varten, jossa tyhjälle nauraminen olisi vain hulluja varten, jossa säännöt tappaisivat luovuuden ja jossa kalenteri voittaisi spontaanisuuden.

Odottaisimme pelokkaina hetkeä,  jolloin betonia väkevämpi voima murskaisi muuria paloiksi, niin kuin kaikki muurit lopulta sortuvat, jäisimme pelokkaana avautuneen maailman eteen ja kyvyttöminä elämään, tuhoutuisimme suuruuden, vapauden ja rajattomuuden edessä. Jäisi jäljelle vain kuoret, muuriin sisään sullottu tyhjyydellä täytetty tila ja pelolle uhrattu menetetty aika. Ja ne puussa makaavat ihmishahmot tulisivat luoksemme, osottaisivat taivasta, sanoisivat, että siinä on valkokangas, käsikirjoittakaa itse elokuva, oman elämän näköinen elokuva, koko maailma voi olla muusa ja hullut ideatkin toteutettavissa.

Se minun oli pakko kysyä vaimoltani, että eihän vedetä ikkunan eteen verhoja, että katsellaan ikkunasta niitä puissa makaavia ihmishahmoja, että ollaan niitä puissa makaavia ihmishahmoja, että ollaan lapsia aikuisten vastuulla.

Se on ihan tavallinen tiistai-ilta. Likainen vesi likastaa housujen lahkeita. Kävelen pitkin kotiemme katuja. Koira kulkeutuu remmin mitan takana. Kävelen kohti puista riippumattoa ja päästyäni perille käyn makaamaan. Taivas näyttää samaa elokuvaa. Valkokangas vuotaa. Kuuntelen nappikuulokkeilla musiikkia. Risto laulaa vanhuksesta, joka sulautuu osaksi maisemaa. Pistän silmät kiinni ja olen siinä. En tarvitse muuta. Noustuani pois kävelee vastaani iäkäs pariskunta. He hymyilevät minulle. Tervehtivät. Katson kun he kävelevät, toisiinsa nojailevat ja siitä kävelystä tiedän, että he eivät ole vetäneet verhoa. Tekisi mieleni juosta perään ja sanoa, että menkää kokeilemaan puista riippumattoa, mutta ajattelen, että minun ei tarvitse. He ovat jo kokeilleet. Koira pissaa pienen hangen kaistaleen keltaiseksi. Minun mieleni on kirkas.

risto-mikä estää olemasta ihan kaikki

maanantai 10. helmikuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 6.

Sinkkumuki ja homokärryt.


Maanantai oli tuskin sytyttänyt valonsa, kun hämmennyin näkemästäni. Menin R-kioskiin hakemaan kahvin. Pöydällä oli kahta eri mukia. Punaiset kahvimukit sinkuille ja vihreät varatuille. Minulla meni ajatus ja ranteet solmuun, että kumpi muki tästä kuuluu ottaa. Vasta ulos tultuani huomasin käveleväni sinkkumuki kädessä. Olin valinnut väärän mukin. Katselin ympärilleni, että huomaako joku virheeni ja paheksuen katsoisi, että siellä kävelee mies sormus vasemmassa nimettömässä, sinkkumuki kädessä, vierasta kahviseuraa hakemassa, helvetin pukki.

Kuulin jonkun kertovan, että jossakin kaupassa on eri ostoskärryt sinkuille ja varatuille. Kuultuani ajattelin, että eihän siinä ole mitään järkeä, kunnes hetken mietittyäni tulin toisiin ajatuksiin. Ehkä se onkin hyvä. Kärryjen johdosta sinkkujen on helpompaa tunnistaa varatut, joita sitten lähestyä. Tosin meidät varatut tunnistaa usein ilman kärryäkin. Me olemme ne kiiluvasilmäiset olennot, jotka liikkuvat kuin saaliseläimet hyllyjen välissä tarkastaen olisiko toisten ihmisten kärryissä jotain parempaa ruokaa tyrkyllä. Mutta miksi jättää kategoriointi puolitiehen. Voisihan kauppoihin lanseerata homo- ja heterokärryt. Heteroiden ei tarvitsisi miettiä jonossa edessä olevasta asiakkaasta, että onkohan tuokin niitä, ihan kun olisi katsonut mun persettä sillä silmällä. Heti näkisi, että ahaa, sillä on homokärryt, niin jäisi enemmän energiaa seisoa jonossa vittuuntuneena kaikesta, kun ei tarvitsisi pähkäillä asiaa. Ehkä voitaisiin ottaa käyttöön vasemmisto- ja oikeistokärryt. Vasemmisto lappaisi kärrystä kassahihnalle aletavaraa ja pyytäisi takana tulevan maksamaan ja oikeistokärryn työntäjä silottelisi avocadot ja hanhenmaksat hihnalle ja repisi maksun edessä olevan vasemmistolaisen selkänahasta. Persukärryissä olisi siniristilippuja roikkumassa ja ne olisi sellaiset kiitoskärryt, jossa olisi kirjalliset väärin kirjoitetu ohjeet miten ostaa pelkkää kotimaista.

Mitä seuraavaksi? Omat bussit Sinkuille ja Varatuille. Tai jos mennään vielä pidemmälle, niin ehkäpä olisi syytä perustaa omat kaupunginosat Sinkuille ja Varatuille. Voisi hakea Saksasta ne berliinin muurista jääneet muurinpalaset ja koota niistä muuri Sinkkujen ja Varattujen välille. Muodostettaisiin sellaisia sisäsiittoisia pikku Ähtäreitä, jossa kaikki olisivat lopulta serkkuja keskenään. Se olisi jopa yhteiskuntarauhaa ylläpitävää toimintaa. Oman sisäisen muurinsa ja hautansa kaivaneet avioliiton tylsistyttämät Varatut eivät kadehtisi villejä ja viriiliä hedonismissa, pumpulissa ja kuohuviinissä kelluvia Sinkkuja. Tyhjässä ja merkityksettömässä näennäisonnellisessa kuplassa elävät Sinkut eivät kadehtisi onnellisessa, tasapainoisessa ja merkityksellisessä ihmissuhteessa eläviä Varattuja. Heidät erottaisi muuri, joka estäisi heitä kohtaamasta toisiaan. Saattaisi ongelmiakin tulla. Muodostuisi Sinkkughettoja, jossa syntyisi paljon ei-toivottuja aviottomia lapsia. Olisi periytyvää sinkkuutta, jossa mahdollisuus nousta varatun asemaan olisi miltei mahdotonta. Syntyisi kolmannen polven sinkkuja, jotka eivät edes tietäisi, että toisinkin voisi elää. Muodostuisi Varattujen ghettoja, jossa alueen ainoa lampikin liplattaisi harmaassa vedessä. Pelattaisiin päivät pitkät seurapelejä ja iltaisin katseltaisiin televisiosta sketsihahmoja. Lapset purkisivat turhautumistaan väkivaltapeleihin ja aikuiset tehtailisivat tylsyyden voittamiseksi uusia lapsia, jotka olisivat jo syntyessään Varattuja. Syntyisi kolmannen polven Varattuja, jotka eivät edes tietäisi, että toisinkin voisi elää.

Olisiko kuitenkin parempi, että luopuisimme sinkkumukeista ja homokärryistä. Miksi pitää kategorioida? Parempi on niin, että tehdään toisistamme korttipakka ja sekoitetaan.  Ei se aina mene niin, että sinkut rakastuu sinkkuihin ja varattu pysyy varattuna ja hetero heterona. Ne on sanoja. Sinkku, varattu, hetero. Pelkkiä tylsiä määritelmiä. Elämä on paljon monimuotoisempaa.  Tuleekin päivä, jolloin hetero rakastuu homoon, tai sinkku varattuun tai varattu sinkkuun. Elämä ajaa kategorioiden ohi. Ei se tarvitse kuin pienen hetken, jossa vastaan kävelee sellainen ilmestys, että siinä tunteenpalon hötäkässä ei muista onko sinkku vai hetero ja loppujen lopuksi sillä ei ole edes mitään väliä. Siinä kaatuu berliinin muurit ja varattumukissa oleva kahvi syliin, niin että polttaa. Niin, että joka paikkaa polttaa.

pink floyd-another brick in the wall









maanantai 3. helmikuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 5.

Onko jo pelkkä ajatus rikos?


Se lähti elokuvasta. Katsottiin Stanley Kubrickin Eyes Wide Shut. Hieno elokuva. Olen katsonut sen kolmasti ja aina se vie mukanaan. Elokuva herättää ajattelun. Se heittää ilmaan kysymyksiä, jotka on pakko ottaa kiinni. Asettaa kysymykset pöydälle ja vastata niihin rehellisesti. Itselleen rehellisesti. Kaksi päivää olen pohtinut kysymystä omien ajatusten ja halun vapaudesta. Kuinka vapaa mieli saa olla vai pitääkö sitä yrittää kahlita? Saako kumppanin ajatuksia kahlita? Onko se edes mahdollista? Missä menee vapauden rajat vai meneekö ne siinä kuuluisassa veteen piirretyssä viivassa? Kaventaako parisuhde omaa maailmaa ja kuinka paljon sitä pitää kaventaa? Pitääkö olla häpeissään unesta, jossa helpottaa lihallisia himoja jonkun muun kun oman kumppanin kanssa? Olisiko parasta antaa kumppanin ajatuksille niin iso tila, jossa niiden on helppo liikkua?

Sinä lähdet lounaalle miehen kanssa. Miksi se kirpaisee minua? Miksi päässäni roikkuu ajatus, jossa lounaan jälkeen nuolette suolan pois omienne lisäksi toistenne huulilta? Eikö se kerro enemmän minusta ja siitä mitä pääni sisällä liikahtelee? Eihän se ole minulta pois että näet muita miehiä lounaan merkeissä. En kai minä voi määritellä kenen kanssa lounastat ja kenen et. Kysehän on sinun vapaudesta ja siitä mihin haluat sen johtavan. Jos päässäni roikkuva ajatus jostain lounaasta enemmästä vainoaa minua, niin ei kai sinun kuulu siihen reagoida. Tyhmintä olisi olla menemättä lounaalle. Päättäisin puolestasi. Parisuhde lähtisi raiteille, jotka eivät veisi perille asti.

Voinko sanoa sinulle, että nainen bussin etuosassa näyttää todella viehättävältä? Miksi en voisi sanoa jos nainen bussin etuosassa näyttää mielestäni viehättävältä? Eihän se sinulta olisi pois jos niin sanoisin. Ei se vähentäisi sinun viehättävyyttäsi. Usein bussit ovat täynnä viehättäviä naisia. Kadut, kirjastot, baarit, työpaikat ja ihan kaikkialla. Viehättäviä naisia. Kyllä minä heitä katson. Onko kysymys siitä mihin asetamme rajan? Baarissa nainen katsoo minua, hän lähettää pienen hymyn, otan hymyn vastaan, menenkö rajan yli jos hymyilen takaisin, voinko mennä sanomaan naiselle, että hän näyttää kauniilta, olenko jo mennyt rajan yli, voinko jutella hänen kanssaan, mennä pöydän ääreen ja jutella, vai olenko jo vapauteni reunamilla, jossa yksikin väärä sana tai liike tiputtaa minut jyrkänteeltä, onko käyttäytymiseni merkki tulevasta, jossa ajatus muuttuu teoksi, vai onko jo pelkkä ajatus rikos, onhan niin, että maailma on täynnä suudelmia odottavia huulia, pitääkö minun sulkea silmäni niistä, vai voinko minä edes katsoa niitä, voinko nähdä unen niiden suutelemisesta,onko se vapauden väärinkäyttöä, missä menee ajatustemme rajat, voimmeko määritellä ne toistemme puolesta, vai onko se jo liiallista kahlitsemista, voimmeko antaa toisille vapauden ajatella, vai emmekö luota toisiimme, että ne jäisi pelkiksi ajatuksiksi, saanko minä kommentoida jonkun facebook-kaverini uutta profiilikuvaa, että näytät kauniilta, hyvä kuva, vai pitääkö minun vain ajatella niin ja jättää kommentoimatta, onko parempi pitää asiat vain omina tietoinaan, vai voinko jakaa ne kumppanin kanssa, onko se meiltä pois jos näemme kaduilla hyviä naisten ja miesten pyllyjä ja jaamme näkemämme toisillemme, sillä jos emme koskaan jaa, niin ei se tarkoita sitä etteikö siellä kaduilla kävelisi vastaan hyviä pyllyjä ja ettemmekö katsoisi niitä, se tarkoittaa sitä, ettemme kertoisi niistä, kuinka paljon narua voimme ajatuksillemme antaa, onko oikeasti olemassa ihmisiä, jotka eivät koskaan pitkän parisuhteen aikana huomaa tai katso vieraiden ihmisten kauneutta, sillä edelleen, bussin etuosassa istuvan naisen seksikkyys ei ole pois sinun seksikkyydestä, annammeko ajatuksillemme vapauden elää, olisiko se jopa terveempää kuin ajatusten tukahduttaminen, että hymyyn vastaisi hymyllä, kohteliaisuuteen kohteliaisuudella, ilman sen kummempia ennakkoajatuksia hymyn tai kohteliaisuuden syvemmästä motiivista, ei sinun lounas jonkun tuntemasi miehen kanssa ole minulle minkäänlainen uhka, eikä nainen, joka hymyilee baarissa minulle, ole sinulle minkäänlainen uhka, ne on parisuhteemme mielemme rajoja, jotka valuu viivana vedessä, ei me sen rajan yli mennä, me pyrimme siihen, että sen rajan yli ei mennä, ikuinen rakkaus, elämänmittainen parisuhde, avioliitto, on tavoite, mutta lupaamalla jumalan, suvun, tuttavien, seurakunnan tai kumppanin edessä ikuista rakkautta huijaa hieman kaikkia, se on lupaus pyrkiä, se on lupaus tavoitella ja se on lupaus, jonka eteen tekee työtä, mutta kuka meistä on niin kaukaa viisas, että yhdellä hetkellä pystyy ennustamaan elämänsä sen hamaan loppuun asti, ollaan rehellisiä, ei kukaan, minä väitän, ei kukaan, mutta rakkaus, parisuhde, käyttäytymisemme rajat, tekojemme seuraukset, vain itse on niistä vastuussa ja vain itse ottaa askeleen menemällä rajan yli tai vain itse on olla menemättä.

Ei kai me olla toistemme silmiä puhkomaan.
Eikä ajatuspoliisin virka ole tavoittelemisen arvoinen.

hexvessel- sacred marriage