torstai 8. lokakuuta 2015



TIEDOTUS:

Julkaisen blogitekstejäni lokakuun alusta lähtien Sanomien yhdistettyjen perhelehtien sivuilla.

Mies ja Tunteet-sarja jatkuu siellä ja lisäksi muitakin tekstejä.

Tulkaa sinne lukemaan uusia blogeja.

Kiitoksin.

Sami

Havaintoja Parisuhteesta.

http://www.vauva.fi/blogit/havaintoja_parisuhteesta


maanantai 17. elokuuta 2015

MIES JA TUNTEET


Osa 13


Lohtu.


"Ehkä nämäkin murhaajan kädet etsivät päätä, jota silittää ja tuntea maailman paino."
Lause on Cmx:n kappaleesta Ruoste, sanat A.W. Yrjänän.

Rakkaus on lohdun pesä. Sen pitää olla. On oltava paikka, johon laskea päänsä ja sormensa kaiken kaaoksen keskellä. Suru ei saa olla koditon. Sen pitää antaa näkyä, tulla kuulluksi ja saada käpertyä turvalliseen paikkaan, jossa se voi rauhassa jalostua voimaksi. Lohtua tarvitsevalle ei saa sulkea syliään. Lohdun paikka on avonainen syli. Jos sitä ei ole, lohtu hakee kotiaan liian usein toistuvasta humalasta, liian rajusti rääkätystä vartalosta, mahdottomista ihmissuhteista tai liian monista tuntemattomista osoitteista herätyistä häpeäntäytteisistä aamuista.

Minä olen tänään liian heikko. Kokonainen elämällinen surua tuntuu virtaavan veren mukana. Jos tekisin haavan käteeni, sieltä valuisi veren sijaan kyyneleitä. Minä voisin sanoa nämä sanat sinulle ja pyytää luvan olla heikko. Pyytää kotia surulleni. Vaatia sinua olemaan minulle tänä iltana lohtu. En minä sano. Emme me sano. Kuinka vaikeaa onkaan olla näkyvästi heikko. Olla rehellinen tunteelleen. Olla rehellinen. Kuinka vaikeaa on olla rehellinen. Helpompi hakea lohtu aineettomalta. Hankkiutua humalan tai kielletyn orgasmin hetkellistä vapautta tuovaan valheelliseen hurmioon. Saada lohtua helpommalla, tarvitsematta tunnustaa sisällään vellovaa turvattomuuden ja pelon tunnetta. Valehdella suru pois. Teeskennellä vahvaa. Kunnes taas suru palaa entistä vahvempana ja pitää löytää vahvempia keinoja pysyä valheellisesti vahvana.

Kuinka voisi antaa periksi. Antaa itselleen luvan. Pyytää rohkeasti läheiseltään, että hän tekisi itsestään kodin lohdulle. Olisi vain siinä. Pitäisi hiljaa vierellä. Olisi raamina taululle, joka kuvastaa lupaa surulle ja lupaa pyytää surulle lohtua. Jokaisella on elämässään iltoja, kuukausia ja vuosia, jolloin taulua maalataan surunsinisillä sävyillä. Jokaisella surunsinisillä sävyillä maalattu taulu pysyy seinällä raameillaan ja pysyttyään seinällä näkyvillä jonkin aikaa, tulee aina päivä, jolloin taulun ohi kulkee ihminen ja näkee taulussa surun sijaan valtavan kauneuden. Lohdun antaja on pitänyt surijaa paikoillaan. Suru on jalostunut kauneudeksi ja kauneus vahvuudeksi.

Pitää vain uskaltaa pyytää. Myöntää, että ei yksin pärjää. Kukapa meistä ei haluaisi tulla kosketuksi. Kukapa meistä ei kaipaisi lohtua. Me olemme täällä toisiamme varten, emme toistemme vihollisina. Me olemme kumppaneina toisillemme paletin kaikki värit. Niin kuin sinä iltana. Muistatko? Nukkumaan mennessämme hiljaa siirtelin sormeani pitkin paljasta ihoasi. Minä lausuin sinulle lauseen. Voinko kosketella sun paljasta selkää, ehkä en enää niin paljon pelkää. Sinä käänsit kasvosi minua kohti. Minua katsoi lohtu.
 
Surumielisen näköiset naiset

maanantai 3. elokuuta 2015

MIES JA TUNTEET


Osa 12


Miehisyys.


Minulla oli lapsena pehmolelu nimeltä Nöpö. Se oli pieni ruskea karhu, jonka sain narunvedosta kesälomareissulta Särkänniemestä. Pidin sitä joka yö sangyssä vierelläni. Otin mukaan joka paikkaan, mihin ikinä meninkään. Kuljetin sitä koulurepussa koulupäivän ajan. Se on tallessa vieläkin, tosin koira on syönyt siltä korvat. Leikin pehmoleluilla naapurin tytön kanssa. Parhaat leikkikaverini olivat tyttöjä. Tulin heidän kanssaan enemmän juttuun. Oli minulla hirveä kasa pikkuautojakin, joilla neppailin taloyhtiömme poikien kanssa. Silti parhaat leikit leikin tyttöjen kanssa. Muistan, että erään tytön kanssa kiipesimme roskiskatoksen päälle syysiltaisin katsomaan tähtiä. Makasimme vain ja katsoimme taivasta. Asuimme maalaiskunnassa, joten kaupungin valot eivät himmentäneet näkymää. Se oli taivaallisen kaunista. Lapsuuden planetaario ihan kotipihassa.

Kymmenenikäisenä tuli Dingo. Kirjoitimme naapurin pojan kanssa Neumannille kirjeen. Pidimme sankarina. Mies, joka näyttää aivan sarjakuvasankarilta. Perustimme bändin. Soitimme sulkapallomailoilla ja halusimme meikata. Pihapiirissämme ei asunut yhtään Neumannin näköistä meikkaavaa miestä. Hän teki syvän vaikutuksen kouluikäisen lapsen sielunmaisemaan. Miehelläkin on lupa käyttää värejä. Pääsin siskoni ja hänen kaverinsa Hieno-rouva leikkeihin mukaan. Sain meikata. Tunsin olevani kahdeksankymmenluvun supersankari Neumann. En tahtonut lähteä neppailemaan pikkuautoilla jos joku tuli minua hakemaan.

Koko ajan siinä vierellä kulki ulkopuolelta tuleva olettamus, että poikana oleminen tarkoittaa jotain aivan muuta. Pyssy- ja autoleikkejä pihapiirin muiden poikien kanssa. Rippilahjaksi pojan on toivottava mopoa. Mikä ihme toive on lahjakortti kirjakauppaan? Onneksi en ymmärtänyt olettamuksia ja onneksi sain toteuttaa poikana olemista omalla tavallani. Kaksi keskeisintä asiaa lapsuudestani on kirkas tähtitaivas ja sukupuolirajoja rikkonut meikkaava rokkitähti.

Tänä vuonna Euroviisuiltana halusin, että vaimoni meikkaa minut edellisen vuoden voittajaksi Conchitaksi. Se tuntui vain niin hauskalta idealta. En ymmärtänyt mitä halusin. Vaimoni ronkittua silmiäni erilaisilla kepeillä, alkoi olo mennä epämukavaksi. Tyttäreni seurasi toimitusta vieressä ja ainoa asia, mistä hän oli huolissaan, että sattuuko meikkaaminen. Hän ei kertaakaan kyseenalaistanut sitä, että voiko miestä meikata. Jos mies haluaa meikata, voi mies meikata. Tunnen, että isänä minun on velvollisuus antaa sallivaa asennekasvatusta. Näyttää esimerkin voimin, että roolit ovat vain rooleja ja niiden yli voi tarvittaessa hypätä.

Miehisyys. Miten minä sen määrittelen? Jokaisen on rakennettava oma mieskuvansa, jonka sisällä on hyvä elää. Kyllä elämääsä ja itseensä tyytyväisen miehen tunnistaa. Se vaatii työtä ja peiliin katsomista, että löytää itsestään oikean tavan olla ja niitä oikeita tapoja olla mies on monia.
Minun miehisyyteeni kuuluu se, että sitä ei tarvitse juurikaan todistella. Miehisyyteni ei vaadi nostoja penkkipunnerruksessa, ei kalliita henkilöautoja, ei itserakennettua omakotitaloa tai merkittävää asemaa työmarkkinoilla. Minun miehisyyteni koostuu sallivasta ja hyväksyvästä maailmankuvasta. Se koostuu läheisten ihmisten onnellisuudesta. Siitä, että he tuntevat voivansa tukeutua minuun aina kun siihen on tarvetta. Minä haluan olla eniten heille. Miehisyyteni koostuu ymmärryksestä, että saan luvan olla heikko. Voin pyytää ihmisiltä apua, kun siihen tulee tarvetta. Siihen kuuluu varmuus itsestäni ja luottamus siihen, että riittää juuri tällaisena miehenä. Se tunne johtaa siihen, että ei tarvitse kokea pelkoa eikä uhkaa erilaisuutta, toisinajattelevia ja toisineläviä kohtaan.

Tämä on yksi tapa olla mies. En tule koskaan rakentamaan omakotitaloa. En osaa, enkä halua. Tienaan vähemmän kuin vaimoni. En jaksa nostaa penkiltä kuin sen tyhjän raudan. Minua vieläkin kiehtoo syksyinen tähtitaivas ja voisin nousta roskiskatokseen sitä katselemaan ja minuun tekee vaikutuksen ihmiset, jotka venyttävät kuplaansa isommaksi ymmärtääkseen vielä enemmän. Miehisyyteni lepää täytenä läheisen ihmisen hyväksyvässä sylissä. Seisoessani keittiössä käsi pullataikinassa. Katsoessani ihailevasti vesilätäkön pinnasta heijastavaa lokakuuta. Olen niin mies kuin mies voi vain olla.

Haluan lopettaa tekstini tämän päiväisen Helsingin Sanomien Maija Aallon artikkeliin, jossa kerrotaan 84-vuotiaasta Martti Laaksosesta, joka rakastaa Linnanmäkeä. Artikkelin mukaan Laaksonen on käynyt tänä kesänä Linnanmäellä kuusi kertaa. Hän liikkuu Linnanmäellä rollaattorilla ja käy hurjissa laitteissa. Hän sanoo syyksi käynneillensä pienen jännityksen vatsan pohjassa ennen kuin laite lähtee liikkeelle. Hän sanoo omistavansa lapsen mielen. Tärkeämmäksi syyksi huvipuistovisiiteille hän kuitenkin mainitsee kauneuden kaipuun ja hän tuleekin huvipuistoon mieluiten illalla, jolloin valot syttyvät. Sitten hän kiertelee katselemassa ihmisiä, valoja ja kukka-asetelmia.
Voiko miehisyyden paremmin enää määritellä. Lapsenmielisyyttä, jännitystä ja kauneuteen katsomista. Jos niillä ei saa yhtä ihmiselämää täytettyä, niin ei sitten millään.
Martti Laaksonen on saanut 84-vuoden ajan. Minä 39-vuoden ajan.
Ja Martti kertoi minulle tänään loppuelämäni tavoitteen.
Korvaton pehmokarhuni kulkee sen kanssani.
Ja he, jotka niin haluavat.
Mies minussa ei muuta tarvitse.

Matti Johannes Koivu- jos muutat mielesi





torstai 2. heinäkuuta 2015

MIES JA TUNTEET


Osa 11


Ylpeys.


Sen ei tarvitse olla mitään isoa. Istun lapseni sängynlaidalla, luen iltasaduksi koirakirjaa ja silitän hiljalleen hänen selkäänsä ja hiuksia. Ja kun hän välillä naurahtaa, puhuu jostain ihan muusta ja lopuksi jättäessäni hänet nukkumaan, pyytää pitämään ääniä, jotta voi nukahtaa turvallisesti tietäen, että toisessa huoneessa olen minä, häntä varten. Tai aamulla tehdessäni hänen hiuksiinsa lettiä. Letistä tulee aivan poskettoman huono. Hän nauraa ja sanoo, että se on maailman huonoin letti, mutta pyytää silti tekemään uuden. Kun hän vilkkaasti liikennöidyllä parkkipaikalla ottaakin kädestä kiinni, vaikka aiemmin pyydettäessä ei sitä halunnutkaan tehdä. Tai ihan vain, kun kävellessäni myöhään illalla hänen ovi auki olevan huoneen ohi ja katson, kun hän pitää pehmokoirastaan kiinni vielä nukkuessaankin. Voi siinä itsekseen ajatella, että jossakin kohtaa on tullut tehtyä myös oikeita tekoja ja sanottua oikeita sanoja. Niiden ei tarvitse olla mitään isoa. Tai ehkä ne ovat niitä isoimpia.
Olen niin kovin ylpeä hänestä.

Avataan punaviinipullo. On lauantai-ilta. Meillä ei ole mitään muuta kun kokonainen ilta, sitä seuraava yö ja toisemme. Minä haen lasit. Istutaan pöydän ääreen, sohvalle. Pelataan taas sitä totuuspeliä. Kysytään vuoronperään kysymys ja siihen on pakko vastata ihan rehellisesti. Juodaan viiniä. Ollaan lähellä. Sinä voit koskettaa minua. Minä haluan, että kosketat minua. Vastataan niihin kysymyksiin ihan rehellisesti. Sen jälkeen tehdään jotain muuta. Laitetaan taas telkkarista Youtube päälle. Valitaan vuoronperään suosikkibiisejä. Haukutaan toistemme musiikkimaku. Naljaillaan pehmeästi toisillemme. Nauretaan ääneen. Ei riidellä tänä iltana. Annetaan lauantai-illan, viinin, sanojen, kosketusten ja musiikin kuljetella meitä. Meillä on kokonainen elämä tässä samassa illassa. Huomenna tulee jotain. Huomenna. Ei sillä niin väliä. Otetaan tämä hetki kiinni. Se on ihan tässä. Elämä. Ei anneta mennä sen karkuun. En minä ainakaan jaksa juosta sen perässä. Sinä olet tässä. Minä sanoin sinulle kaksi vuotta sitten, että tahdon. Tahdon. Tähän elämään, joka on tässä. Lauantai-illassa, joka valuu musiikkina korvissa ja viininä suonissa. Tahdon. Näihin hetkiin, jossa millään muulla ei ole väliä. Tahdon. Silloinkin, kun riidellessä huudat niitä rumia sanoja. Sinäkin tahdoit. Ja kun sinä sen sanan minulle sanoit, katsoit suoraan kohti, otit kädestä kiinni, minä ajattelin, että jossakin kohtaa on tullut tehtyä oikeita tekoja ja sanottua oikeita sanoja. Niiden ei tarvitse olla mitään isoa. Tässä kuussa tarkalleen kaksi vuotta sitten. Sinä olet siinä. Olen niin kovin ylpeä sinusta.

Torstai. Minulla on verhot ikkunassa. Aurinko vyöryisi liian rajulla valolla. Pöydällä lojuu kahvikuppi. Kahvi jo jäähtyneenä. Kävin kaupassa päässäni pieni musta lierihattu. Jalassani violetit kangashousut henkseleillä nostetut. Samat vaatteet, jotka eilen närästivät tuntematonta mieshenkilöä, joka otti oikeudekseen kassajonossa niitä arvostella. Ostin kaupasta paketillisen jäätelöä. Syön siitä puolet ja puolet säästän huomiseksi.Huomenna tulee lapseni. Sunnuntaina tulee vaimoni. Elämä. No se kulkee täysillä tänäkin iltana. Menen kohta peilin eteen seisomaan. Paukutan henkseleitä vasten iskävatsaani. Isken peilikuvalle silmää. Avaan jäätelöpaketin, Netflixin ja mahdollisia liikuttavia kohtauksia varten nessupaketin. Otan kaiken vastaan mitä otettavissa on. Minä olen tässä. Heippa vaan kaikille. Olen niin kovin ylpeä itsestäni.

Minkään ei tarvitse olla mitään isoa. Kaikki on tässä. Ihan saatavilla.

Lasten Hautausmaa- Tuulipuut











maanantai 8. kesäkuuta 2015

MIES JA TUNTEET


Osa 10


Usko.


Yrittänyt? Epäonnistunut?  Mitä väliä.
Yritä uudestaan. Epäonnistu uudestaan.
Epäonnistu paremmin.

Nämä ovat irlantilaisen kirjailijan Samuel Beckettin sanoja. Sanat ovat tatuoitu tenniksen Ranskan avoimen tennisturnauksen voittaneen sveitsiläisen Stanislas Wawrinkan käsivarteen. Hän voitti eilen päättyneen turnauksen elämänsä ensimmäisen kerran monen epäonnistumisen jälkeen. Hänen uskonsa oli säilynyt vielä monen epäonnistumisen jälkeenkin. Hän uskalsi epäonnistumisen jälkeen epäonnistua paremmin.

" Varo liittymästä heihin, jotka usko eivät enää mihinkään.", sanoittaa CMX-yhtyeen solisti A.W. Yrjänä.  Kyynisten armeija. Tanssivat negatiivisuuden valssia ja yrittävät vähätellä koko maailman kuoliaaksi. Sitä valssia ei kannata tanssia loppuun asti. Sen valssin tahdissa ei pääse saatille. Olen perustanut oman uskon. Sillä uskolla ei ole uskonnon kanssa mitään tekemistä. Sitä uskoa ei harjoiteta liian ryppyotsaisesti eikä se saarnaa omaa erinomaisuuttaan muiden uskojen kustannuksella. Ehkä sitä voi kutsua elämänuskoksi tai ymmärrykseksi huomata kaiken olennaisen olevan koko ajan omien käsien ulottuvilla. Se on uskoa siihen, että huomenna kaikki asiat ovat ainakin yhtä hyvin kuin ne tänään ovat. Huonommaksi ne eivät mene ja jos menevät, niin aina voi yrittää uudelleen. Aina voi epäonnistua paremmin. Se ajatus on uskoni lohtu.

Katso ympärillesi. Huonot ajat täyttävät sanomalehtien ja uutisten otsikot. Apatia huutaa tuskaista huutoaan. Kuinka monella onkaan työpaikka riisuttu alta ja avioliitosta ei ole jäljellä kuin pinnasta kuluneet kuoret. Missä me olemme. Vaiheessa, että olemme yrittäneet, mutta epäonnistuneet. Palaan Samuel Beckettiin. Mitä väliä. Seuraavaksi yritetään uudelleen. Epäonnistutaan paremmin. Minä uskon pieniin muutoksiin. Pieniin tekoihin. Se alkaa helposti. Uskalluksella. Bussi menee mukulakivillä. Minulla on lapseni viereisellä penkillä. Avaamme molemmat hieman suitamme. Mukulakiviääni. Pientä lapsekasta irtiottoa. Seuraavana päivänä teen sen ilman lastani. Huomaamattomasti, mutta uskaltaudun. Kiipeän korkeaan torniin huolimatta korkeanpaikankammostani. Hyppään altaan reunasta huolimatta uimataidottomuudestani. Aloitan uusia parisuhteita, vaikka edelliset ovat päättyneet murheeseen. Huudan apatialle takaisin ja se hiljenee. Ryhdyn johonkin uuteen ja se epäonnistuu. Seuraavalla kerralla epäonnistun vähän paremmin.

Katson ympärilleni. Mikään ei kai voisi olla paremmin. Pidän suutani auki mukulakivillä. Kuulen tärisevän hyminän vain itse, mutta se riittää tuomaan hymyn kasvoilleni. Minä uskon tähän elämään. Se on välillä jopa lapsenomaista uskoa. Avaan suutani parisuhteessa. Sen äänen kuulee myös vaimoni. Kerron hänelle kuka minä olen, mitä minä haluan ja mihin minä pyrin. Uskaltaudun. Olemaan mahdollisimman avoin. Uskon siihen, että se riittää. Minä riitän. Ehkä minulle käy kuin eilen Stanislas Wawrinkalle.
Monen yrityksen ja epäonnistumisen ja yrityksen ja paremmin epäonnistumisen jälkeen onnistun. Lyön ratkaisevan pallon kämmenlyönnillä vastustamattomasti takakentälle ja tuuletan voittajana.

Tänään tamperelaisen punatiilisen kerrostalon katolla oli kolme lintua. Emo ja kaksi poikasta. Ne olivat ehkä lokkeja, mutta sillä ei ole väliä. Poikaset levittivät siipiään. Kokeilivat ottaa niitä esiin. Emo katseli vieressä siipiä levittäviä poikasiaan. Kannusti. Oli tukena uskaltamiselle. Poikaset eivät vielä lähteneet lentoon. Toivottavasti emo antoi luvan epäonnistumiselle. Luodakseen pohjaa onnistumiselle. Siihen kun poikaset viimein monen yrityksen jälkeen lentävät ylväästi kattojen ylle. Haen taas lapseni keskiviikkona. Tulemme bussilla pitkin mukulakiviä. Suumme ovat hieman avoinna. Lapseni on kahdeksan. Haluan, että kun hän myöhemmin levittää siipensä, niin hän tietää, että on myös lupa epäonnistua. Ja että hän uskoo ajatukseen, että seuraavalla kerralla voi epäonnistua jo selvästi paremmin. Siinä on meille kaikille haastetta kerrakseen. Pitää vain uskoa.

Että elämä kantaa, onnistuu.
Pitää uskaltaa yrittää. Epäonnistua.
Yrittää. Epäonnistua paremmin.

Lopulta lyödä voitokkaasti se pelin viimeinen piste.
Levittää siipensä ja lähteä lentoon.
Nähdä maailman sellaisena kuin sen oikeasti haluaa nähdä.
Sitä on usko.

Ramones- I believe in miracles


tiistai 19. toukokuuta 2015

MIES JA TUNTEET


Osa 9


Ymmärtäminen.


Yle Puheen miestentunnin aiheena viime maanantaina oli naiset. Ohjelmassa esitettiin miesvierailta kysymys, että mitä naiset ovat heille opettaneet. Kysymys rajoitettiin koskemaan parisuhteesta saatuja oppeja. Se oli miettimisen arvoinen kysymys. Minä kuuntelin ohjelmaa liikkeessä, mutta minulla oli muistivihko mukanani. Kirjoitin vihkon kulmaan, että erilaisuuden ymmärtäminen, hyväksyminen ja sietäminen. Minä olen ollut suhteessa ihmisten kanssa, jotka ovat olleet monessa suhteessa erilaisia kuin minä. He ovat tulleet erilaisista oloista kuin minä. Heillä on ollut erilaiset tavat toimia kuin minulla. Parisuhteessa on kaksi tapaa toimia. Tuhoava tapa on ummistaa silmänsä toisen erilaisuudesta ja puskea omia näkemyksiään ja tapoja toimia totuutena. Rakentava tapa on yrittää oppia toiselta. Heijastaa omaa maailmaansa toisen maailmaan ja opettaa omastaan ja ottaa oppia siitä toisesta. Oppimalla toiselta on helpompi kritisoida omia tapojaan ja jokainen esimerkiksi lapsuudesta kumpuava opittu malli, joka menee rikki, edistää parisuhdetta ja koko yhteiskuntaa. Virtaamattomassa vedessä ei elä mikään. Liian pienessä yhteisössä ei synny kuin sukurutsaisia lapsia.

Haluan ymmärtää. Haluan antaa tilaa vaimoni tavalle tehdä asioita, ajatella asioista ja luoda omaa maailmaa. Odotan, että se on vastavuoroista. Mikään ei ole parisuhteessa sietämättömämpää kuin se, että se on vain toisen osapuolen luomus. Toinen määrää tahdin ja toinen marssii määrätyssä askelkuviossa. Toinen on oikeassa ja toinen on väärässä. Toinen ihminen on syystä tai toisesta pakotettu elämään kumppaninsa näköistä elämää. Sellainen johtaa kapinaan. Joko hiljaiseen tai näkyvään. Perhe on täysin verrannollinen yhteiskuntaan. Montako totalitaarista valtiota on vuosikymmenten saatossa lakannut olemasta. Montako tasa-arvotonta parisuhdetta päättynyt eroon. Ihminen tarvitsee tilaa hengittää. Ihminen tarvitsee vapauden olla oma itsensä. Ei ole olemassa vain yhtä tapaa olla. Ei ole olemassa vain yhtä jumalaa. Ei ole olemassa vain yhtä tapaa järjestää yhteiskuntaa. Ei ole olemassa vain yhtä tapaa olla parisuhteessa. Parisuhteen pitää olla kuin moniarvoinen yhteiskunta. Siinä on tilaa erilaisille mielipiteille ja vapaus toteuttaa itseään. Se on helppo totetuttaa tutustumalla oikeasti siihen toiseen ihmiseen ja hyväksyä hänet sellaisenaan. Ymmärtää.

Olen elämäni varrella elänyt neljä parisuhdetta. Ne ovat opettaneet minua olemaan ihminen. Heidän kosketuksensa ovat muovanneet minusta ihmisen. Olin ehkä kuusitoista. Tanssin koulun diskossa hitaita. Edessäni liikehti tyttö, hiljalleen naiseksi avautumassa. Pidin käsiäni hänen lanteillaan. Sormissani tuntui samanaikaisesti jotain kiehtovaa, salaperäistä ja pelottavaa. Kosketin pintaa, jota en ollut ennen koskenut. Ja kun myöhemmin, viikkoja vai vuosia eteenpäin, samantekevää, liutin sormenpäitäni hänen alastoman vartalonsa uomiin, minä olin astumassa johonkin tuntemattomaan, jonne astuttuaan ei ole enää takaisinpaluuta. Kiihkon, hämmennyksen ja pelon saattelemana aloitin matkan kohti maailman ymmärtämistä. Tänään toukokuisena tiistai-iltana sohvallamme istuu nainen. Hänen nimensä on eri kuin kuusitoistavuotiaana edessäni tanssineen tytön. Ja kun menen kohta hänen viereensä istumaan ja pidän käsiäni hänen reidellään, tunnen sormissani samanaikaisesti jotain kiehtovaa, salaperäistä ja pelottavaa. En tiedä, kuinka paljon olen reilussa kahdessakymmenessä vuodessa ymmärtänyt, olenko yhtään. Oppinut olen. Minusta on kuoriutunut ihminen.

Ymmärtämistä haluan jatkaa. Joka päivä haluan astua tuntemattomaan. Tehdä pienimuotoisia matkoja. Tutkia tähtikarttoja. Ratkaista jonkin kiveen kirjoitetun kaavan.

Joka päivä haluan ymmärtää enemmän, jotta minusta tulisi vielä enemmän ihminen.
Joka päivä lukea huulilta ne sanat, jotka eivät ole käskeviä tai opettavia.
Sanat ovat hyväksyviä.
Annetaan maailman ja parisuhteiden kukkia. Sellaisena kuin ne kulloinkin kukkii.

mutta minulta puuttuisi rakkaus-Mokoma


keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

MIES JA TUNTEET




Osa 8

Punainen kupla.


Ovat alkaneet jakaa maata erivärisiin kupliin. Se on mielikuvana herttainen. Ihmislauma kilpaa puhaltamassa poliittisesti värilatautuneita kuplia. Huolestuttavaa siinä on seikka, että kuplien puhaltajien väliin on kasvamassa ylitsepääsemätön muuri. Ja jos historiaa vähänkään osaa tulkita, niin milloin ihmisten välille rakennettu muuri on saanut jotain rakentavaa aikaan? Puhalsin viikonloppuna tyttäreni kanssa saippuakuplia. Aurinkoa vasten ne näyttivät lähinnä kirkkailta. Kuplat lähtivät tuulen mukana kohti taivasta ja taivasta riitti silminkantamattomiin. Sanoin tyttärelleni, että sinne mahtuisi miljardeja saippuakuplia. Vieri viereen, eri kokoisia, värisiä ja muotoisia. Maapallon kokoinen kupla. En minä esittämääni ajatukseen itsekään uskonut, mutta halusin pitää kahdeksanvuotiaan lapsenuskoa elossa. Valaa postitiivista tulevaisuudenuskoa.

Minä elin lapsuuteni punaisessa kuplassa. Istuin sen sisässä silloinkin kun se oli paikoillaan. Meillä oli nimittäin punainen kuplavolkkari. Pidin sitä leikkimökkinäni. Kerran isäni oli parkkerannut sen loivaan alamäkeen. Tietenkin laskin käsijarrun alas. Kupla valui hiljalleen naapurin työvajan päälle. Ei naapuri sitä silloin huomannut. Pakeni vanhempiensa sukupolven sotatraumoja humalan hellään syleilyyn. Asuin rivitaloyhteisössä, jossa arkiaamuisin miehet lähtivät töihin muutaman kilometrin päässä sijaitsevalle tehtaalle ja suurin osa naisista jäi kotiin tekemään lapsille aamupalaa. Iltapäivisin miehet palasivat tehtaalta, söivät naisen tekemän päivällisen, ottivat päiväunet ja kokoontuivat ulos tupakalle ja tulivat iltauutisten aikaan sisälle. Perjantaisin taloyhtiön pihassa järjestettiin miesten kesken pulloarvonta ja sunnuntaiaamuisin ovelta ovelle kierteli väsynyt ja päänsärkyinen krapula. Minä istuin lauantaisin kuplavolkkarimme sisällä ja kuplavolkkari oli isomman punaisen kuplan sisällä. Kunnes tuli se iltapäivä, jolloin pihassa tupakoiva miesjoukko oli oudon vaitonainen. Naurunremakan sijaan heidän kasvojaan koristi järkytys. Yöllä salama oli iskenyt taloyhtiön lipputankoon katkaisten sen keskeltä poikki. Aamulla tehdas ilmoitti, että lopettaa toimintansa. Lipputangon terävä reuna osui kaatuessaan punaisen kuplan kulmaan ja puhkaisi sen. Kahdeksankymmentäluku vaihtui seuraavaksi vuosikymmeneksi. Lippu ei enää liehunut taloyhtiömme lipputangossa.

Pappani puhui kahden tunnin aikana noin viisi sanaa. Hän istui talonsa porstualla poltellen piipputupakkaa. Hän eli koko aikuisikänsä kranaatinsirpale päässään. Koskaan hän ei puhunut muusta kuin säästä. Lapsia hänellä oli yhdeksän. Yksi heistä äitini.
Isäni möi kuplavolkkarin pois. Ei siitä paljoa rahaa saanut. Osti tilalle jonkin toisen. En suostunut menemään sen kyytiin. Surin punaisen kuplan poismenoa.  Auto sijaitsi rivitaloyhteisön pihassa, jossa arkiaamuina miehet eivät enää lähteneetkään töihin. Pulloarvonta saattoi olla keskiviikkona ja krapula kiersi joidenkin ovien takana useita kertoja viikossa. Päätyhuoneistossa asuvan perheen isä lähti eräs aamu metsästämään, niin kuin hän usein metsästyskautena teki. Saaliin sijaan hän käänsi haulikonpiipun osoittamaan itseään päin. Hänen kymmenenvuotias poikansa odotti pihassa isän saapuvan, mutta isän sijaan tuli poliisit. Seinänaapurimme soitti ovikelloamme ja kysyi onko isäni kotona. Sanoin, että hän on kaupassa. Isäni tultua kaupasta, naapuri makasi jo keittiönsä lattialla sydänkohtauksen saaneena kuolleena. Hän oli juonut kaksi viikkoa putkeen raakaa kossua. Perheet hajosivat. Yhteisöstä ei ollut jäljellä enää kuin jokaviikkoinen pulloarvonta, jonka osallistujamäärä oli selvästi tippunut.

Puhumattomuus on sotatraumoista johtuva sukupolvien välinen ketju. Niin sanotaan. En minä muista kuulleeni vanhempieni puhuvan toisilleen tuntemuksistaan. En kuullut kysymystä, että mitä sinulle kuuluu. En sitä, että toista kehuttiin tai kannustettiin.  En tiennyt ongelmista, ennen kuin ne hakattiin kasvojen eteen. Minäkin vasta harjoittelen. Pienin liikkein opettelen sanomaan pahoja asioita. Tulemaan näkyviksi sellaisena kuin olen. Kantamaan ylpeänä itseäni niillä juurilla, jotka pitävät minua pystyssä. Sillä ylpeä minä juuristani olen. Siinä punaisessa kuplassa oli jotain todella kaunistakin. Välittämisen ja hyväksynnän ilmapiiri. Olen maalannut kuplaani muitakin värejä kuin punaisen. Se on pohjaväri, jonka päälle voi siveltää monia värisävyjä. Teen kuplastani puhekuplan, jossa loputtomien vitsien ja mitäänsanottavuuksien joukossa on myös sanoja, jotka voivat olla kipeitä, sillä..

.. sain sinä jouluna lahjaksi lp-levyn, jota olin toivonut. Istuin levy kädessä olohuoneen sohvallamme. Joulukuusi kimalsi koristeista. Osa lahjoista oli vielä avaamatta. Huoneen täytti ahdistava hiljaisuus. Pihastamme lähti auto. Isä ajoi, äiti oli kyydissä. Myöhemmin minulle kerrottiin diagnoosi. Oli sellainen perhetapaaminen. Äitini oli valunut jouluaattona psykoosiin. Liian paljon puhumattomia asioita. Sinä vuonna sain häneltä syntymäpäivälahjaksi sellaisen keraamisen pupukoristeen. Sairaalasta ostettu. Siinä oli kaksi pupua vierekkäin ja heidän välissään oli sydän. Se on minulla vieläkin tallella. Ja se levy, jota heti palaverin jälkeen kuuntelin monta kertaa perätysten. Siinä laulaja huusi hämmennystään ja vihaa minun puolestani. Sen levyn voimasta aloin muuttaa itseäni sahaksi, joka hiljalleen alkaa sahata sukupolvien välissä kulkevaa puhumattomuuden ketjua rikki. Enkä aio lopettaa ennenkuin työ on tehty. Teen sen ylpeydellä juuriani kohtaan ja kiitollisena siitä mitä minulle on annettu. Siinä sivussa värittelen kuplaa sen väriseksi kuin itse haluan.

Ehkä me kaikki ollaan saippuanestettä. Synnymme kalvoksi renkaan sisään. Ja kun tulee sopivan voimakas tuuli, venymme saippuakuplaksi. Lennämme kuplana ilmassa elämän ajan ja lopulta haihdumme hiljalleen pois. Mutta se lentomatka. Siinä ehtii paljon.

Levyltä Never Mind, vuodelta 1991:

Nirvana-Smells Like Teen Spirit

torstai 16. huhtikuuta 2015

MIES JA TUNTEET


Osa 7


Ilo.


Mä siinä katsoessani tajusin, että olen onnellinen.

Seisoin lapseni huoneessa ja katselin ikkunasta. Huhtikuu läheni jo puolta, mutta tummalta iltataivaalta leijui häpeilemättömän naivistisella tavalla lumihiutaleita kohti paljaana odottavaa maata. Ne tippuivat kuin minua varten. Katsoin sadetta kuin näytelmää ja ympärillä hiljaisuus kuulosti tuhansilta sanoilta. Halusin kuunnella ne kaikki. Lapseni koulupöydälle oli jäänyt piirustuksia, joita hän edellisenä iltana piirteli. Monessa niissä oli hymyilevä koira. Yhdessä sinisellä penkillä istuva ruskea karhu, jonka kädessä keltainen hunajapurkki. Sen yhden piirustuksen otin mukaani. Piirustuksessa oli koiran lisäksi kolme ihmishahmoa. Kaksi aikuishahmoa ja yksi lapsihahmo. Piirustuksen ihmishahmot istuivat samannäköisellä sohvalla, jolle itse istuin. En tiedä kauanko siinä istuin. Mutta mä siinä katsoessani tajusin, että olen onnellinen.

Lauantai oli edennyt tähän asti hyvin. Meillä oli saunavuoro kuudelta. Sen jälkeen sai pienen pullon limsaa ja sipsejä. Join limsan pillillä. Oli kahdeksankymmentä lukua ja yhdeksänkymmenen alkua. Me katsottiin Speden Spelejä ja Älywapaa palokuntaa. Mä laskin, että jääkaapissa on vain normaalit neljä pulloa olutta. Me katsottiin koko perhe yhdessä ohjelmia. Siinä rivitalon pihassa kulki välillä miehiä. Toivoin, että kukaan ei soittaisi meidän ovikelloa. Yritin tarkkailla aikuisten ilmeitä. Välillä mä kävin keittiössä. Varmistin että jääkaappiin ei ollut tullut mitään yllätyksiä. Kävelin samalla pakkomielteisesti kynnyksiä. Mä tiesin, että niin tekemällä ovikello ei soi, eikä jääkaappiin ilmesty ikäviä yllätyksiä. Me katsottiin koko perhe yhdessä ohjelmia. Se oli mukava lauantai-ilta. Sellainen kun lauantai-iltojen kuuluisikin olla. Menin nukkumaan mukana helpotusta ja iloa.

Tänään on torstai. Mä istun kotona. Ulkona vaihtuu vuoroin räntää ja auringonvaloa. Me syötiin makaronilaatikkoa. Sä olet koiran kanssa lenkillä. Mä istun koneen kanssa penkillä. Myöhemmin pestään ehkä pyykkejä. Sä kirjoitat viestejä. Mä selaan lehtiä. Mä tässä kirjottaessani tajuan, että olen onnellinen. Mä olen suunnitellut. Viikon päästä lauantaina. Ostetaan vähän limsaa ja sipsejä. Levitetään sohva. Katsotaan koko perhe yhdessä ohjelmia. Ylihuomenna meitä on vain kaksi, mutta viikon päästä kolme. Levitetään sohva ja katsotaan koko perhe yhdessä ohjelmia. Pelataan pelejä, pelleillään ja ollaan lähettyvillä. Niin kuin me lauantaisin aina tehdään. Tehdään sellaista kuin lauantai-iltaisin kuuluukin tehdä. Yhdessä koko perhe. Siinä piirustuksessa. Siinä on kolme ihmishahmoa ja koira. Kaksi aikuishahmoa ja yksi lapsihahmo. Istutaan vierekkäin siinä sohvalla. Sitä miettiessäni ymmärrän, että olen onnellinen.

Aurinko valuu esiin pilvenvälistä. Nousee kevät. Syntymä. Kovan asfaltin murtuman raosta nousee kukka. Mahdottomasta paikasta se synnyttää itsensä näkyviin. Välillä sen päältä ajetaan ties millä, mutta sieltä se vain puskee esiin. Keltaisena. Se on päättänyt kasvaa kauniiksi välittämättä ympäristöstä, minne on syntynyt. Ylpeänä ja häpeilemättömän naivistisella lauseella se kirjoittaa itsensä kauniiksi. Ottaa ilolla vastaan.

Mä tätä kuunnellessani tajusin, että olen onnellinen.

22-pistepirkko-birdy

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

MIES JA TUNTEET


Osa 6

Ikävä.


Iältään pieni poika. Ymmärtää kyllä. Hän katsoo kelloa ja huomaa sen olevan jo kaksi minuuttia yli rajan. Isän auton valot eivät vielä heijastu ikkunasta. Poika on ahdistunut, pelkää kolaria, että isä ei enää tulekaan töistä. On ikävä. Päivä on ollut pitkä. Muistin syövereissä ne sanat, jotka kantautuivat korviin sinä yönä, kun poika heräsi riidan ääniin ja niiden seassa isän sanat, että sitten ajan rekan alle. Poika seisoo ikkunan edessä ja odottaa isän autoa. Kello on 22.22 ja iltavuoro päättynyt kaksikymmentä minuuttia sitten. Tehtaalta kotiin on kahdenkymmenen minuutin ajomatka. Viimein auto kaartaa pihaan. Poika voi mennä nukkumaan. Huomenna on uusi päivä.

Ihan tavallinen perjantai. Minä kuuntelen huoneen hiljaisuutta. Leikkaan sitä avaamalla television, jossa uutispuheessa mies kalliiseen pukuun sommistuneena puhuu pakollisuudesta leikata jopa perusturvasta. Pyörittelen sanoja itsekseni ääneen. Leikata perusturvasta. Eikö perusturva ole koko ihmisen elämän kantava voima. Jos ei ole perusturvaa, ei ole pohjaa elämälle, jonka päällä turvallisesti seistä. Suljen television. En halua edes ymmärtää miehen sanoja. Annan tuntien valua hiljalleen eteenpäin. Menen ikkunan eteen seisomaan. Kello on kaksi aamuyöllä. Sinä olet kaverisi kanssa ulkona. Viettämässä mukavaa iltaa. Sanoit lähtiessäsi tulevasi viimeistään kahdelta. Kello on kolme minuuttia yli. Ikkunassa seisoo mies. Iältään kahdenkymmenen ja neljänkymmenen välillä. Miehen sisällä on herännyt pieni poika. Sama poika, joka vuosia aiemmin seisoi ikkunassa odottaen isää saapuvaksi. Ikä katoaa miehen ympäriltä. Paikalle jää vain tuttu turvattomuus. On ikävä. Kellon viisareista kuuluu painava ääni. Sekunnit putoavat äänekkäästi kellon pohjalle. Ikkunaan jää pieni harmaa jälki iättömän ihmishahmon nenänpäästä.

Ensimmäinen joulu oli pahin. Lapseni oli vähän yli neljän. Joulupukki toi hänelle hienon leikkikeittiön. Paljon astioita. Kuulin tämän, kun hän myöhemmin minulle siitä kertoi. Hänen kasvoistaan paistoi riemu. Riemuitsin mukana. Se oli ensimmäinen joulu, jota emme viettäneet yhdessä. Heräsin aattoaamuun enkä edes yrittänyt pidätellä kyyneleitäni. Joulu tuntui viikonpäivältä, jota seurasi toinen viikonpäivä. Suuntaisin katseeni jo seuraavaan jouluun, jolloin joulupukki tulisi meillekin. Sunnuntaisin huone jää tyhjäksi. Huoneen seinille jää raikumaan ääniä. Menen joskus huoneeseen kuuntelemaan niitä. Sängyllä on kymmeniä pehmoleluja. Niillä on jokaisella nimi. Yritän muistaa niiden nimiä. On ikävä. Nousen ylös sängyltä, jossa seuraavana yönä ei nuku kuin pehmolelut. Lehdessä oli artikkeli. Otsikoitu, että erossa mies pelkää eniten lapsiensa menettämistä. Lapsi, joka voi olla syy jatkaa kaikkea muutakin. Lapsi, jonka kanssa voi mennä vaikka ylihuomenna uimaan. Ei sellaista pelkoa pitäisi olla.

Minulla on rakkausvihko. Se on sellainen paksu, punakantinen vihko, johon kirjoitan ajatuksia. Hankin sen kun olin 17. Kaksi kertaa olen repinyt sen pettymysestä. Olen aina korjannut sen. Teipannut sivuja yhteen. Kursinut kokoon. Kirjoittelen sinne yhä sanoja. Luen vanhoja. Sivuilla liikkuu lujia tunteita. Vihkon ulkoasu on vähän ajan kuluttama. Rikki, säröillään, repsahtanut ja ryppyinen. Siltikin kokonainen. Riittävän hyvä.

Sinä perjantaina lähdit taas kaverisi kanssa. Niinkuin oli sovittu. Ihmisen pitää saada lähteä. Minä jäin pitämään kotia. Huoneen hiljaisuus tuntui mahtavalta. Tein kaikkea miesjuttuja. Mitä ikinä ne ovatkaan. Jokaisella on omansa. Ikävä ei tuntunut ahdistavalta. Heräsin siihen, kun tulit kotiin, riisuit vaatteesi ja tulit viereeni nukkumaan. En avannut silmiäni. Laskin käteni vyötäröllesi ja tunsin sinun pehmeän ihosi sormenpäitäni vasten. En ollut raottanut verhoja koko iltana. Ikkunaan ei ollut jäänyt harmaata jälkeä nenästäni. Tiesin että tulet. Kirjoitin siitä aiemmin illalla vihkooni. Rikkirevittyyn vihkooni, joka on kuitenkin kokonainen. Riittävän hyvä.

 En tahdo sinua enää.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

MIES JA TUNTEET


Osa 5

Intohimo

Alku:

Halu voittaa epävarmuuden. Mä tiedän, että mulla ei ole aikaa kuin ehkä nämä yön viimeiset tunnit. Mä seison siinä sun edessä hieman humaltuneena ja haluan tuntea sormenpäissäni sen kaiken, jonka olet illan aikana minulta peittänyt. Mä kuulen, kun sun seinällä oleva kello raksuttaa sekunteja, mutta se ei liiku kohti huomista, koska tällä hetkellä huomista ei ole. Mä en tule mistään, enkä ole menossa mihinkään. Mä olen tämä hetki ja mun on aika toimia. Heittäydyttävä, menetettävä kontrolli, hypättävä altaan syvään päätyyn ja uitava. Mä riisun sut silmieni eteen ja näen tulevan yön, ehkä tulevan vuoden tai koko loppuelämäni naisvartalon muotoisena kuvana. Sillä hetkellä tulevaisuuden mitalla ei ole merkitystä. Mitä lähemmäksi mä painaudun sua, sitä epävarmemmaksi tunnen itseni. En mä vielä pysty tähän. Mä haluan sitä enemmän kuin mitään, mutta mä en uskalla hypätä. Mä en ole valmis. Mun sydän hakkaa rintalastani mustelmille, kun mä sanon sulle, että pidä mua vain lähellä ja aamuyön viimeiset tunnit valuttavat intohimoni pelkkinä kosketuksina kasvoillesi. Mä nukahdan sun lakanallesi, johon myöhemmin teemme yhdessä tahroja. Mä herään aamulla ja tunnen, että edellisen illan nostattaman tunne ei ollut pelkkää humalaista harhaa. Mä haluan sua vielä kovemmin. Mä kysyn sulta lupaa jäädä loppuelämäksi tai edes seuraavaan syksyyn. Mä tunnen sun halun, kun sä hiljaa nostat kätesi minua kohti ja vedät luoksesi. Mä tulen hyppäämällä ja sä olet se syvä pääty ja mä en enää pelkää hukkumista. Olen valmis siihenkin. Kello seinällä jatkaa raksuttamistaan, mutta emme me sitä kuule. Kuulemme vain toisistamme lähtevät intohimon äänet.

Keskiosa:

Se on se sama lakana, sanot, jonka päälle sä ensimmäisen kerran tulit. Mä katson kun sä otat sitä pesukoneesta. Siinä on ajan tuomaa kulumaa. Sä annat lakanan toisen pään minulle ja otat toisen pään itsellesi. Vedämme sitä eri suuntiin. Mä katson sua silmiin eteisen toisesta päädystä. Sun katseessa paistaa väsymys, mutta sä hymyilet hetken. Rakkaus tuntuu kitkana lakanan pinnalla. Se suoristuu. Tuon toisen pään käteesi. Kosketan kädelläni kättäsi. Taittelet lakanan narulle kuivumaan. Lapsi herää. Nostat sen syliisi ja avaat paidan nappisi. Lapsi tarraa pienellä suullaan kiinni rintaasi. Imee susta ravintoa ja sun energiaa. Mä silitän lakanat kuiviksi. Lapsi ei nukahda. On itkuinen. Kello on jo liian paljon. Se on se sama kello, joka silloin ennen raksutti kohti huomista, jota ei ollut. Nyt huomiseen on liian vähän tunteja. Lapsi nukahtaa. Mä en riisu sua katseella. Sä olet jo nukahtanut. Me ei ehditty vaihtaa edes puhdasta lakanaa. Lapsi herää. Mä annan sun nukkua. Nostan lapsen syliini. Tämäkin yö on sitä yhteistä loppuelämää. Mä katson narulla roikkuvaa lakanaa. Huomaan siinä olevan pienen reiän. Mä tiedän, että kun lakanan laittaa seuraavan kerran sänkyyn, niin se repeää. Lakanaan tulee keskelle niin iso reikä, että sinne voi tipahtaa. Reikä on keskellä lakanaa, joten jos liikumme sängyssä toisiamme kohti, niin toinen putoaa. Kello raksuttaa. Lapsi kasvaa. Sängyssämme on reikäinen lakana. Emme uskalla liikkua toisiamme kohti. Katsommekin jo ohi. Ulkopuolella vilkuillaan sivuille. Mua kysyttiin bileisiin. Mä laitan juhlapaidan päälle. Huoneessa liikkuu hymyileviä silmäpareja. Heistä yksi tulee puhumaan. Hänellä on kotonaan liian puhdas lakana, joka kaipaa tahraajaa. Ja mä näen itseni jo menevän. Seisovan taas siinä lievästi humalaisen harhassa. Miettimässä syvään päähän hyppäämistä. Uimassa lakanoissa, joissa ei ole keskellä ajan kuluttamaa reikää. Mun sydän hakkaa rintalastani mustelmille ja mä nipistän itseni järkeväksi. Mä menen vessaan. Huuhtelen kasvoni kylmällä vedellä. Mä en voi kiertää kehää. Palata alkuun. Matkata alusta keskiosaan ja taas kohta keskiosasta alkuun. Jokaisella tarinalla kuuluu olla loppunsa. Tilaan taksin. Sä nukut reikäisen lakanan vasemmalla puolella. Mä herätän sut ja puhun mitä puhuttava on. Mä haluan että heitetään rikkinäinen lakana roskiin. Ostetaan uusi. Alkuajan lakana on tehnyt tehtävänsä. Keskiosan tarina pitää kirjoittaa uudestaan. Uuden lakanan päällä intohimo lepää kosketuksena toistemme olkapäillä.

Loppu:

Sulla on ihanan ryppyinen sormenpää. Nauramme sille. Ennen samanlainen sormenpää tuli kun piti sormea pitkään tiskivedessä. Silloin sitä kutsuttiin mummosormeksi. Sä olet kaunis. Sun kasvoja koristaa lempeä katse ja viipyilevä hymy. Sä näytät mulle valokuvaa. Me vedetään siinä lakanaa. Lakana näyttää valkoiselta ja puhtaalta. Se on lapsen ottamaksi kuvaksi hyvä. Lapsi oli ehkä kuuden. Sä tulet mua lähemmäksi. Katsomme toisiamme silmiin. Näemme toistemme silmistä yhteiset vuosikymmenet. Sä et ole silti muuttunut yhtään. Sä olet vieläkin se sama nainen, jonka edessä epävarmana ja alastomana seisoskelin. Sama nainen, jonka kosketuksesta lakanoita tahrasin. Sama nainen, jonka vartaloa maistelin kuin pitkää hedelmätikkaria. Sama nainen, jonka kanssa ymmärrettiin, että intohimoa ei voi laskea tahrajäljistä lakanoilla. Sama nainen. Mä otan naista kädestä ja saattelen lakanoille. Yhdessä naureskellen kaadumme pehmeään pesään ja päätämme, että vasta kuolema keskeyttää nämä orgiat.

 Pulp-help the aged

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

MIES JA TUNTEET


Osa 4

Häpeä.


"Eihän tuosta pojasta näy kuin korvat jos hänet laittaa paljaan heinäseipään taakse seisomaan". Olin silloin lapsi. Ehkä kymmenen ikävuoden ympärillä. Sanat lausui isomummoni, joka on maannut jo muutaman kymmenen vuoden ajan kuuden metrin syvyydessä. Isomummo ei varmasti tiennyt sanoessaan, kuinka oikeassa hän oli. Uskon, että hän tarkoitti sanoillaan laihaa ulkomuotoani tai sitten hän oli tarkkanäköinen mummo ja huomasi, että kuinka pienen pieni poika olin sisältäni. Niin pieni, että heinäseiväs pystyi peittämään minut näkymättömiin. Vain korvat olivat avoimena maailmalle ja kuuntelivat erityisen tarkkaan kaikkia ääniä, jotka ympäriltäni kuuluivat ja ne äänet eivät usein olleet ääniä, joita kyseinen laiha poika olisi halunnut edes kuulla.

Minä seisoin heinäseipään takana, kun sinä kaverini ehdotit, että tulet hakemaan kehumaani levyä kotoamme lainaksi. Sanoin sinulle, että tuon sen huomenna kouluun. Saman seipään takaa kuiskasin sinulle tyttöystäväni, että voisimmeko olla sinun kotonasi seuraavat illat. Kun kuitenkin tulit meille ja näit pihassamme ihmisen nurmikolle sammuneena, ryntäsin heinäseipään taakse ja toivoin, että joku täyttäisi sen heinillä, että korvatkaan eivät enää näkyisi. Tai se aamu, jolloin minun oli pakko kävellä hetkeksi heinäseipään takaa eteen, soittaa naapurin nainen sinun ovikelloasi ja pyytää, että voisitko sinä tulla meille, olen ihmisen kanssa kaksin, joka pelkää seinistä kasvavan käsiä.

Mitä te rakkaat tyttöystävät, avovaimot ja vaimot olette voineet muuta odottaa? Minä olen tullut teidän elämäänne heinäseipään takaa. Elänyt kanssanne heinäseipään takana. Siellä on se turva, jonka suojasta on helppo hetkeksi tulla esiin, jonka syliin on helppo takaisin juosta. Heinäseipään takana kasvavasta lapsesta ei kasva voimakastahtoinen aikuinen. Sieltä ponnistaa arka ja kiltti poika, joka raivaa itseään mieheksi ihan omin käsin, omakustanteisesti. Heinäseipään takana kurkkiva poika on helppo kesyttää haluamakseen kumppaniksi, koska poika on valmiiksi jo täysin kesy. Poika hakee vain turvaa ja tekee kaikkensa sen eteen, että saa haluamansa. Pääsee taas jonkin taakse turvaan. Helpointa se on saavuttaa kiltteyden kautta. Pistää oma tahto syrjään ja seurata toista. Elää kumppaninsa näköistä elämää ja sopeutua. Pelätä sanoa asioita, joista pitäsi puhua. Sitähän hän on tehnyt pienestä pitäen. Heinäseipään takaa kurkkien. Anellen lattialla hyväksyntää kuin jokin nopealiikkeinen piipittävä hiiri. Häpeään kasvaneena, häpeän alle häipyneenä, häpeillen.

Minä astun askel kerrallaan. Jossain korkealla odottaa päämäärä. Muistathan vaimoni, että tulin eteesi vain osittain riisuneena. Et nähnyt ihooni tatuoituja arpia. Pidin niitä piilossa, suojellen itseäni häpeäpaalulta, joka oli olemassa vain oman pääni sisällä. Askel askeleelta astuin ulos. Näin itseni seisomassa heinäseipään vierellä. Uskaltauduin jo riisumaan itseni hieman alastomammaksi. Muodostin mielipiteitä ja uskalsin sanoa vastaan. Revin kiltteyden viittaa hartioiltani huomaten, että mitä enemmän itsensä edessä seisovaa muuria murtaa, sitä enemmän tuntee turvaa ympärillään. Ja minähän mursin. Revin kaksi käsin tiilejä muurista. Siirryin kohti heinäseipään edustaa, tavoitteena peittää se näkyvistä, niin että isomummoni huutaisi haudastaan, että "eihän tuosta heinäseipäästä näy mitään jos tuon miehen laittaa sen eteen seisomaan".

Minä sanon sana kerrallaan. Uskon pala kerrallaan. Menen seisomaan paikkoihin, joihin en ole aiemmin uskaltautunut. Pyrin tavoitteisiin, joita en ole ennen edes asettanut. Asetan riman aina sentillä korkeammaksi ja jos se joskus jää selän alle, huudan kivusta ja hyppään uudelleen. Ja mitä tapahtuu sille heinäseipäälle, jonka takana olen elämääni piileskellyt, sen työnnän hitaasti mutta varmasti menneisyyden perseeseen, niin että menneisyyttä jopa vähän sattuu.

pertti kurikan nimipäivä-puhevika






keskiviikko 18. helmikuuta 2015

TOTUUKSIA AVIOLIITOSTA.



" Kunnes tuomari meidät erottaa."


Kuuntelin radio-ohjelman. Roman Schatzin Maamme-kirjan Ylen kanavilta. Ohjelman jakso käsitteli avioliittoa ja avioeroa. Ohjelman nimi on blogini otsikossa. Romanin vieraana oli psykologit Ilona Rauhala ja Tony Dunderfelt. Haluan referoida kuulemaani ja nostaa esiin ajatuksia, jotka ohjelma nostatti. Ohjelman kolmikolla on omakohtaisia kokemuksia avioeroista. Ilona ja Roman tunnustivat avioeronneensa kaksi kertaa ja Tony kerran. Joten uskottavuuden puutteesta ohjelma ei kärsinyt.

Alkuun ohjelmassa esitettyihin tilastoihin. Suomalainen avioliitto kestää nykyisin keskimäärin 9 vuotta. Keskiarvo on laskenut kahdella vuodella nopeassa ajassa. Ohjelmassa esitettiin laskelma, että jos keskiarvo laskee samalla tahdilla kuin mitä se nyt tekee, niin vuonna 2060 erotaan samana päivänä kuin mennään naimisiin. Vuosittain eroaa 13 000 paria eli 26 000 ihmistä. Helsingissä alkaa olla koululuokkia, joissa on enemmän eroperheiden lapsia kuin ns. ydinperheiden lapsia. Ylipäätään termi ydinperhe alkaa olla menneen ajan termi. Se ei tarkoita yhtään mitään.

Avioliitto on instituutiona ajalta, jolloin ihmisen keskimääräinen eliniänodote oli 41-vuotta. Avioliitto kesti silloin keskimäärin 15-vuotta ja päättyi puolison kuolemaan. Avioliitot olivat siis elämänpituisia liittoja ja olivat luonteeltaan enemmän järkiperäisiä kuin rakkauteen perustuvia. Nykyään keskimääräinen eliniänodote on yli 80-vuotta ja avioliitot enemmän rakkauteen kuin järkisyihin perustuvia. Elämänmittainen rakkauteen perustuva avioliitto, joka päättyy puolison kuolemaan, tarkoittaa helpon laskutoimituksen jälkeen sitä, että suhteen pitäisi pysyä voimissaan monen vuosikymmenen ajan ja suhteutettuna ajatus tämän päivän hektiseen elämänrytmiin, niin haaste saattaa olla ihan kenelle tahansa liian vaikea toteutettavaksi. Ennen vanhaan ero koettiin häpeälliseksi. Liitossa oltiin, vaikka vähän hammasta purren. Nykyään eroa ei koeta enää häpeälliseksi. Ilona Rauhalan mukaan ei ole edes olemassa epäonnistunutta avoliittoa, vaan ero on luonnollinen ja hyväksyttävä tapa lopettaa suhde, joka ei tunnu yrityksistä huolimatta toimivan.

Tähän väliin omia ajatuksiani. Uskon, että avioliitto institutiona tulee menettämään merkitystään. Ohjelmassa esitettiin kysymys, että mihin puolisot enää ylipäätään tarvitsevat toisiaan. Naiset ovat itsenäistyneet, eivätkä tarvitse avioliiton suojaa sosiaalisen ja taloudellisen aseman kohottamiseksi ja miehet ovat modernisoituneet eivätkä tarvitse naisia enää kodinhoitajikseen ja lapsenkaitsijoikseen. Hyvä niin. Vanhat luutuneet arvot ja asenteet ovat vain vanhoja ja luutuneita asenteita, joista on syytäkin päästä eroon. Avioliiton rinnalle on tullut useita muitakin malleja elää parisuhteessa. Ydinperhe ei tarkoita pelkästään miehen ja naisen välistä liittoa, johon kuuluu muutama lapsi, vaan on sinkkutalouksia, yhden vanhemman lapsitalouksia, uusperhetalouksia, samaa sukupuolta olevien lapsiperhetalouksia jne. Kukaan ei voi väittää, että ydinperhe tarkoittaa vain ensinnä mainittua. Parisuhteiden kuten kaiken yhteiskunnassa kuuluu perustua pyrkimyksenä moniarvoisuuteen.

Ikuisena romantikkona haluan uskoa pysyvään rakkaussuhteeseen. Ohjelmassa sivuutettiin aihetta, miten välttää ero avioliitossa. Vaihdan käsitteen avioliitto tässä vaiheessa käsitteeksi parisuhde. Rakkauteen perustuva parisuhde on suhteellisen uusi keksintö, joten meidänkin sukupolvi on vielä suunnannäyttäjä tuleville sukupolville, miten rakkaussuhteen saa pidettyä vuosikymmenen ajan voimissaan. Tony Dunderfeltin mukaan rakkaushormoni eli oksitosiini elää rakastuneen kropassa vuodesta kolmeen vuoteen. Rakkaushormoni saa aikaan luontaista seksuaalista vetovoimaa kumppaniaan kohtaan. Hormonin hävittyä alkaa varsinainen parisuhdetyö, joka vasta osoittaa, onko suhteessa ainesta oikeaksi vuosikymmenien mittaiseksi parisuhteeksi.  Ilona Rauhalan mukaan parisuhteen ennusteen voi tehdä kuuntelemalla tapaa, jolla pariskunta puhuu toisilleen. Onko keskustelu arvostelupohjaista vai kannustuspohjaista. Kuinka usein pariskunta puhuu ääneen toisen hyvistä puolista ja kuinka usein kiittää ja kehuu toista ihmisenä ja puolisona. Näkeekö puoliso ongelmienkin keskellä puolisonsa valoisat ja parisuhteensa hyvät puolet vai kiinnittääkö puoliso huomioita vain niihin huonoihin puoliin, huomauttaa niistä joka ikinen päivä ja unohtaa lopulta kokonaan kehumisen ja puolisonsa hyvänä pitämisen. Rauhalan mukaan parit, jotka kiinnittää enemmän huomiota puolisonsa onnistumisiin kuin epäonnistumisiin, säilyttävät mahdollisuuden onnelliseen pitkään parisuhteeseen kuin negatiivisuuden kierteessä vellovat pariskunnat. Hänen mukaansa hyvässä parisuhteessa on jopa lapsellista toisen ihailua ja arvostamista. Ja parisuhteen päämäärän tulee olla puolison elinvoiman vahvistamisessa eli juurikin kehumisessa, kiittämisessä ja kannustamisessa. Näillä parisuhteen tietoisilla työkaluilla ja halulla käyttää niitä saadaan täytettyä menetetyn rakkaushormonin tyhjäksi jättämä kuoppa ja seksuaalinen vetovoima ja halukkuus puolisoa kohtaan pysyy vireänä.

Nämä puheet tekivät minuun vaikutuksen. Olen samaa mieltä lähes kaikesta ohjelmassa esitetystä väitteestä. Parisuhteet kaatuvat usein omaan mahdottomuuteensa. Keskinäinen kanssakäyminen perustuu jatkuvaan naljailuun, nalkutukseen, vittuiluun ja toisen huonojen piirteiden alleviivaamiseen. Kaiken sen negatiivisuuden alle jää toinen ihminen. Se ihminen, johon on joskus palavasti ihastunut. Miten onkin niin, että hetken päästä samaa ihastumisen kohdetta käytetään lähinnä omien turhautumisten likaisena sylkykuppina, jonka päälle voi viskata mitä myrkyllisimpiä sanoja. Sellainen parisuhde on molemmille osapuolille väärä parisuhde, jolle on syytä tehdä jotain. Ihmiselämä on liian arvokas ajanjakso olla sellaisen ihmisen seurassa, joka lähinnä vituttaa olemassaolollaan. Jos kuulet ystäväsi tai sukulaisesi puhuvan sinulle alentavaan sävyyn puolisostaan, niin pyydäpä häntä ystävällisesti katsomaan peiliin, sillä hyvin usein peilistä kurkistaa yhtä paha perkele kuin sillä kotisohvalla istuva.

Haluan kirjoitukselleni positiivisen lopun. Luin tänään Helsingin Sanomista pienen uutisen, joka koski seksuaalisuutta. Siinä kirjoitettiin, että vaikka seksi vähenee pitkässä suhteessa ensimmäisten kiihkeiden vuosien jälkeen, niin viidenkymmenen avioliittovuoden jälkeen sukupuolielämä jälleen vilkastuu. Laskiskelin, että olen viidenkymmenen avioliittovuoteni jälkeen 87-vuotias. Vaimoni on tuolloin 89-vuotias. Voi sitä hetekan narinaa, kun vaimoni kanssa pistetetään taas menemään. Ihan sen vuoksi voisi tosissaan yrittää pysyä avioliitossa. Vietettäisiin kiihkeää ja likaista vanhuutta, nousematta koskaan aviovuoteesta. Ihan jo siitä syystä, että vanhuuttamme emme pääsisi siitä edes ylös.

Hyvää pitkän parisuhteen yritystä kaikille. Jos kuitenkin rima tippuu kolmesti, niin voihan sitä ajatella, että kyllä niitä kisoja riittää, sillä Ilona Rauhalan sanoin, ei ole epäonnistuneita avioliittoja, on vain päättyneita avioliittoja.

kingston wall-shine on me



keskiviikko 11. helmikuuta 2015

MIES JA TUNTEET


Osa 3

Rakkaus.


Se syvään juurtunut asenne. Se tarina, jossa nainen toivoo miehensä tunnustavan rakkauttaan useammin ja mies sanoo, että johan minä sen kerran olen alttarilla tunnustanut ja että kerron sitten jos asiaan on tullut jokin muutos. Sanat ovat sanoja. Ehkä tarinan mies on siinä oikeassa, että eivät ne sanat rakkautta todenna. Siihen tarvitaan sanoja enemmän tekoja. Niitä pieniä arkisia tekoja, jossa toinen ihminen otetaan huomioon vailla sivumerkityksiä. Rakkauden tekoja ei pidä tehdä palkinnon kuva silmissä. Niiden kuuluu olla pyyteettömiä. Tarinan mies on kuva menneisyydestä. Siinä piirretään kliseistä kuvaa miehestä, joka ei kykene puhumaan rakkaudestaan avoimesti, edes tunnustaakseen rakkauttaan naiselle. Mies on niin kutsuttu ei puhu eikä pussaa- mies, joka on yhtä totta kuin Viivi ja Wagner- sarjakuva, jossa mies on kuvattu kaljaa ryystäväksi sikajuntiksi ja nainen nalkuttavaksi Justiinaksi. Stereotypioilla leikittelyä. Tosin korkealaatuista sellaista. Mies on yhtä kykenevä puhumaan tunteistaan ja rakkaudesta kuin nainenkin. Arvot muokkaavat yhteiskuntaa ja jokainen yksittäinen pienikin liike murtaa vanhoja rakennelmia. Minä haluan murtaa kaikin tavoin mies ei puhu eikä pussaa-myyttiä. Mies on muutakin kuin sohvalla olutta kittaava penkkiurheilusta hikoava puhevammainen juntti. Minä, hyvästä oluesta ja penkkiurheilusta nauttiva mies haluan kirjoittaa tänään rakkaudesta.

Tänään on keskiviikko. Kello on vähän vaille kymmenen aamulla. Vietän vapaapäivää. Tänään on hyvä päivä. Rakastan kirjoittamista ja saan kokonaisen aamupäivän tehdä sitä. Yksin. On täysin hiljaista, lukuunottamatta ikkunan takaa kuuluvaa tasaista kaupunkihurinaa. Elämän ääniä. Tänään on eroisän lapsipäivä. Haen tyttäreni koulusta. Minulla on loppuelämän kestävä muistikuva. Tyttäreni oli ehkä kolme. Menin töistä suoraan hakemaan häntä päiväkodista. Kaikki lapset olivat pihalla. Tyttäreni näki minun tulevan ja lähti juoksemaan kädet levitettyinä kohti. Koko pihan poikki. Kädet levitettyinä kohti. Huolien mustuttamina öinä nousen sängystäni ja palautan hetken mieleeni. Se hetki on kaikki mitä rakkaudesta voi kirjoittaa. Kahden ihmisen kohtaaminen, jossa molempien mielen täyttää suuri kiintymys ja jälleenkohtaamisen ilo. Todistus siitä, että ihmiselle tärkeintä on toinen ihminen. Se aika, jonka saa toisen ihmisen kanssa viettää. Kestää se sitten hetken, vuosia tai loppuelämän. Tärkeintä on olemisen hetki. Tämä viikko on hyvä viikko. Tällä viikolla on eroisän lapsiviikonloppu. Minulla on loppuelämän kestävä muistikuva. Tyttäreni oli neljä. Kannoin viimeisen kassin autoon. Hän katsoi ovelta. Annan muistikuvani tulla toisinaan, vaikka se sattuu. Se ei saa jäädä sisään pyörimään. Muistikuva luopumisen tuskasta. Oikeudesta jokapäiväisen näkemiseen. Muistikuva lapsen ilmeestä, kun kaikkea ei voi vielä ymmärtää. Ensimmäinen kertomani muistikuva peittoaa kuitenkin jälkimmäisen. Rakkaus voittaa. Jokainen kerta. Tärkeintä ihmiselle on toinen ihminen. Aika, jonka saa toisen kanssa viettää. Tällä viikolla saan viettää enemmän. Tärkeintä on olemisen hetki. Viikonlopuksi on luvattu pikkupakkasta. Voi ottaa pulkan esiin. Tehdä laskiaispullia. Pitää lähellä. Eilen Ylen Ajankohtainen Kakkonen-ohjelmassa monivammaisen 8-vuotiaan tytön isä näytti meille, että mitä on rakkaus. Siihen ei tarvittu edes sanoja. Rakkaus oli puhtaimmillaan isän hellissä kosketuksissa tyttäreensä, joka makasi hänen sylissään. Tärkeintä on olemisen hetki.

Meillä oli eilen vaimoni kanssa yhteinen ilta. Kummallakaan ei ollut mitään. Päätettiin, että tehdään jotain muuta kuin istutaan somen tai telkkarin ääressä puolimykkinä koneenjatkoina. Päätettiin hakea vähän herkkuja lähikaupasta. Nelikymppisten boheemia villeyttä, irtokarkkeja ja sipseja tiistai-iltana. Olin aikeissa lähteä lenkille, mutta herkut olivat oiva syy olla menemättä. Olemme olleet vaimoni kanssa neljä vuotta yhdessä. Vaimoni harrastaa valokuvausta ja meillä on neljältä vuodelta tuhansia valokuvia. Niitä me eilen katseltiin. Katselmus neljän vuoden parisuhteeseemme valokuvin ja irtokarkein. Parisuhdeilta. Se oli opettavaista. Huomasimme, että ensimmäisinä vuosina kävelimme yhdessä paljon. Lähdimme vain jonnekin kävelemään kameran kanssa ja kuvattiin toisiamme. Sieltä löytyi esimerkiksi kuva, jossa kirjoitan tussilla puistonpenkkiin nimiämme. Tiukkaa anarkiaa. Kuvia oli kiva katsella. Siinä me istuttiin sohvalla vierekkäin koko ilta nauraen ja keskustellen. Yhteisestä päätöksestä. Pitkissä parisuhteissa käy liian usein niin, että oleminen samassa tilassa ei ole yhdessäolemista. Se on kahden ruudun tuijottamista ja yhteisen lainan maksamista.  Rakkaus on elävä aine, joka tarvitsee ravinnetta. Lause, joka ääneen luettuna kuulostaa hämmentävän nololta, pitää kirjoitettuna paikkansa. Ensimmäisenä vuotena, jolloin vaatteet ovat vain välttämätön pakko vieraiden käydessä kylässä, rakkaus elää itsestään. Sen jälkeen siihen on keskityttävä. Annettava aikaa ja luovuutta. Minulla on loppuelämän kestävä mielikuva. Sinä tulit myöhässä. Ajoit pyörällä kovassa helteessä. Mentiin puistonpenkille istumaan. Siihen samaan, jonka myöhemmin merkitsin tussilla. Pitkän ajan emmin, mihin laittaisin toisen käteni. Laskin sen olkapäillesi. Rakkaus on puhtaimmillaan hellässä kosketuksessa, jonka viimein uskaltaa antaa. Se voi syntyä siitä. Tärkeintä on olemisen hetki.

Rakkaus. Liian iso sana puhkikirjoitettavaksi. Rakkaus on pyrkimystä hyvään. Se on enemmän antamista kuin vaatimista. Minulle se on sitä. Jokainen määritelköön oman rakkautensa. Minulle se merkitsee sanoja, tekoja ja uskomista ihmisen hyvyyteen. Se on kaiken keskeneräisyyden hyväksymistä ja sietämistä. Se on kaikkea sitä, mitä rakkauden vastakohta välinpitämättömyys jättää tekemättä ja sanomatta.

Eikä se ole ollenkaan vaikeaa sanottaa. Minä rakastan sinua. Voi kokeilla.
Mielummin suoraan kohti kuin sivuilta ohi.

Loppuun Samae Koskisen loistava biisi elämästä ja luopumisesta. Muistoista.
Rakkaudesta.
Haluan omistaa sen kaikille, jotka luopumisen hetkellä alkavat jo rakentaa pala palalta uutta.

Samae Koskinen-Perilliset


tiistai 27. tammikuuta 2015

MIES JA TUNTEET


Osa 2


Viha.


Oletteko nähneet kärpästä, joka on joutunut ikkunalasien väliin etsien ulospääsyä? Se surisee ja kiertää holtittomasti lasissa ympyrää, mutta ei pääse ulos. Siellä se kuitenkin on. Elossa, mutta muita häiritsemättä. Kesytettynä kahden vahvan lasin väliin. Jos se vain tietäisi keinon päästä ulos, se tulisi. Lasi on kärpäsen muuri, jonka läpi ei pääse. Pian kärpäseltä loppuu voimat ja se alistuu. Tyytyy kohtaloonsa ja lopettaa surisemisenkin. Sellainen on vangitun kärpäsen kohtalo.

Tietenkin se lähtee jo lapsen tavasta hallita maailmaa. Lapsen sokeasta uskosta, että hänellä on kyky teoillaan saada maailmaan järjestys. Minä kysyn nyt itseltäni, että mitä minulle on oikein tehty? Ja minä vastaan itselleni, että opetettu kiltteydellä unohtamaan viha. Minä koin jo pienenä, että olen jotenkin vastuussa. Minun pitää huolehtia, että ympärilläni olevilla ihmisillä on mahdollisimman hyvä olla. Siinä kiltteys peittää kapinan ja kaikki se kapinan synnyttämä viha jää surisevaksi kärpäseksi rakentamani ikkunalasien väliin, kunnes alistuu voimattomana kaikkeen sopeutuvaksi häkkikärpäseksi.

"Kyllä se Sami on niin kiltti. Lapsenakin keitti aina äitille kahvin ja lähti lenkille mukaan. Aina ollut yhtä kiltti".  No vittu miksiköhän?

Tietenkin se on vaikuttanut koko elämäntarinaani. Tapaani olla ihmisten kanssa. Siihen karmaisevaan tosiasiaan, että olen vastannut vittuiluun hymyilemällä. Koska enhän minä voi takaisin vittuilla. Minun pitää olla vastuussa muista ihmisistä ympärilläni. Toimia heidän haluamallaan tavalla. Sillä he menisivät rikki kaikesta siitä vihasta, joka ikkunalasien välissä surisee. Minä rakennan maailmaa kiltteydellä ja alistumalla toisten ihmisten tahtoihin ja kuvittelemalla että se on minunkin tahto. Koska mitä minä suriseva pikku kärpäsenpoika muutakaan sieltä ikkunalasien välistä voin tehdä?

"Kyllä sille Samille voi aina puhua. Se on niin kiltti, että kuuntelee".  No vittu, miksiköhän?

Tietenkin se on näkynyt parisuhteissani. Olen ollut omalla tavalla helppo kumppani. Suostunut jos on vain ymmärretty kysyä. Antanut hiljaisuudellani luvan ympärillä oleville kumppaneille nalkuttaa tai käyttää vaateripustimena. Niellyt tuhansia loukkaavia sanoja, sanomatta takaisin mitään vain menemällä itse ikkunalasien väliin surisemaan äänellä, joka kuuluu hädintuskin edes omiin korviin. Antanut luvan siihen ihan itse, koska mitä muutakaan pieni suriseva kärpäsenpoika voi ikkunalasien välistä tehdä kuin seurata katseella muiden ihmisten seuraavia siirtoja. Säälittävää paskaa.

"Kyllä Sami lähtee aina mukaan kun vain pyydän ja on seurassa kuin seurassa hyvää ja leppoisaa seuraa, kun se on niin kiltti kaikille ihmisille".  No vittu miksiköhän?

Ensin luulin, että siihen osui jokin kivi tai moukari. Kuulin kovan paukahduksen ja lasien räsähdyksen. Katsoin molemmille puolille ja en nähnyt lasia enää missään. Sieltä lasien toiselta puolelta kuului musiikkia ja sanoja. Niissä sanoissa laulettiin jotain siipien riisumisesta ja siitä, että sinun ei tarvitse enää olla enkeli. Että sinun ei tarvitse enää miellyttää. Katsoin eteeni ja huomasin itselläni raajat. Ne olivat levittäytyneet pitkäksi ja hajoittaneet lasin. Astuin varovasti sisälle. En enää surissut. Minulla oli ääni. Sanoin muutaman sanan ja sanoin muutaman lisää ja lopulta huusin ääneen kaikki ne aiemmin nielemäni minulle huudetut sanat ja ai saatana kuinka kasvoinkaan pituutta ja kävellessäni talloin päälleni välimerkkejä vaativat pikkusielut koska sillä hetkellä minulla oli omat säännöt joihin kenenkään ei ollut syytä puuttua. Minulle kasvoi oikeus vittuilla takaisin. Vihdoinkin. Minulle kasvoi viha ja sen myötä voima ja usko maailman heittämiin haasteisiin.

"Kyllä Sami lähtee aina mukaan kun vain pyydän ja on seurassa kuin seurassa hyvää ja leppoisaa seuraa, kun se on niin kiltti kaikille ihmisille".

No vittu niin lähdenkin.
Mutta vain jos ovat ansainneet kiltteyteni.
Rakkauteen vastaan rakkaudella.

Vittuiluun vastaan vittuilulla.
Eikä edes tee pahaa.
Sillä sen he ovat tottavie ansainneet.

riisu siipesi.




maanantai 19. tammikuuta 2015

MIES JA TUNTEET.


Mies ja tunteet. 

Sanotaan, että miehet eivät puhu tunteistaan. Sanon, että väittämä ei pidä paikkaansa. Miehet puhuvat tunteistaan enemmän kuin uskottekaan. Haluan aloittaa sarjan, jossa mies puhuu tunteistaan. Häpeilemättä tai häpeillen. Ei sen väliä. Jokainen sana tai kirjain omasta itsestä ulospäin on hyväksi. Sisälle haudattuna ne kasautuvat. Muuttuvat tunnemössöksi, jota ei saa enää ulos. Parempi on antaa tulla ja asettua haaskalintujen nokittavaksi. Jos mies avaa kerrankin suunsa ja puhuu, niin antakaa hänen puhua. Koska pian tulee aika, jolloin kukaan ei kehtaa ääneen sanoa, että miehet eivät osaa puhua tunteistaan.


Osa 1:Suru ja menettämisen pelko.


Samantekevää onko jättäjä vai jätetty. Lopputulemaksi tulee ero. Suhde, jonka ajatteli kestävän, tulee päätökseen. Se lupaus, jonka tuli antaneeksi ja joka annettiin rikkoutuu. Se on aina surullista, vaikka se myöhemmin johtaisi johonkin uuteen ja hyvään.Olen eronnut kolmesta ihmissuhteesta. Yksi niistä oli avioero. Kaikki ovat tuntuneet omalla tavallaan pahalta. Jättämisiä ja jätetyksi tulemisia. Yhdentekevää. Loppuelämäksi kaavailtu suhde on ajautunut karille. Eron hetkellä tai hieman sen jälkeen saapuu suru. Olen antanut sen tulla. Nuorempana yritin torjua. Hain korviketuntemuksia, mutta ne vain siirsivät surua, joka aina tulee. Ei sitä voi väistää eikä edes kannata. Yksinäisinä iltoina voi itkeä rakkauden raadollisuutta. Turha sitä itkua on karkuun juosta. Minä olen aina halunnut loppuelämän suhteita. Ei ole olemassa mitään kokeilusuhteita. Niitä varten on yhden yön jutut. Oikea suhde tarkoittaa sitoutumista. Sitä, että ei ensimmäisestä vastoinkäymisestä juokse karkuun. Jokaisessa suhteessani olen kokenut turvattomuutta, joka on johtanut menettämisen pelkoon, joka on johtanut nuoruudessa liialliseen mustasukkaisuuteen, myöhemmin liialliseen takertumiseen tai vastaavasti välinpitämättömyyteen. Kaikki turvattomuudesta johtuvaa pakkokäyttäytymistä. Perusturvallisuuden puutteesta johtuvaa, minulle on sanottu ja olen uskonut. Ihmisen pitää olla lapsesta asti absoluuttisen varma, että häntä ei jätetä yksin. Säröt turvallisuudesta seuraavat loppuelämän. Se on täysin yksiselitteistä. Se on julmaa peliä.

Avioero aiheutti ensin syyllisyyden ja häpeän. Häpeän siitä, että miehenä ei pysty huolehtimaan oman perheensä perusturvallisuudesta, vaan välinpitämättömästi hylkää sen. Annoin syytöksen perheeni hylkäämisestä mennä suoraan syvimpiin osiin mitä minusta löytyy. En minä antanut armoa itselleni oikeammalla selityksellä, että en minä perhettäni ole hylännyt, vaan ihmissuhteen. Ensimmäisinä viikkoina ajoin  töiden jälkeen tyhjälle parkkipaikalle ja itkin, koska en muutakaan osannut. Kolmen kuukauden jälkeen tuli ensimmäinen joulu ja jouluaattona ruoskin itseäni ajatuksella lapsestani, joka nelivuotiaan ilolla avaa joulupukin tuomia joululahjoja ja minä en ole sitä näkemässä ja syyllisyyden vellomassa raskaassa ilmassa ajattelin, että olen sen ansainnut. Minä olen sen ansainnut. Rakastumalla ihmiseen, joka tuli perheeni ulkopuolelta. Kuvittelin itselleni petturin leiman otsaani, jonka häpeän jumala kuumalla hiilihangolla silmieni väliin painoi. Polttomerkitty. Saa kivittää hengiltä.

En minä antanut sille tilaa. Nousin aamulla sängystä, jossa halusin olla. Katsoin peilistä miestä, joksi halusin tulla. Katsoin peilistä useampaan otteeseen ja näin kuvassa virheitä. Jokainen ero elämässäni on tapahtunut kahden ihmisen välillä ja jokaisen eron jälkeen molemmilla ihmisellä on varmasti ollut peiliin katsomisen paikka. Jokaisessa erossa ihan jokainen hetki jokaisen ihmisen kohdalla on peiliin katsomisen paikka, jotta näkee virheet kuvassa, jotta voi karsia niitä virheitä kuvassa, jotta ei toista niitä seuraavassa suhteessa. Se on täysin yksiselitteistä. Kävelin peilin edestä olohuoneeseeni. Nousin niin pitkäksi kuin pystyin vain nousemaan. Laitoin leukaa ylemmäksi. Ojensin käteni suoraksi ja otin ilmasta kiinni syyllisyyttä ja häpeää ja heitin ne parvekkeelta alas niin helvetin pitkälle kuin sain ne heitettyä. Kyllä ne sieltä aika ajoin saattaa päätään nostaa, mutta olen valmiimpi ne torppaamaan takaisin sillä kaikella voimalla, joka mies minussa pitää sisällään. Kävelin lastenhuoneeseen ja katsoin seinässä olevasta koirakalenterista, että on lauantai. Koko viikonloppu aikaa touhuta lapsen kanssa vuorokauden jokainen tunti ja tunnin jokainen minuutti. Olin ylpeä itsestäni. Olen ylpeä itsestäni. Olen ylpeästi mies. Olen mies, joka pyrkii hyvään. Mies, joka pyrkii eroon peloitaan ja on oikeutettu olemaan juuri sellainen mies kuin on ja on oikeutettu velvoittamaan vierellä kulkeva nainen hyväksymään hänet juuri sellaisena kuin on.

Teksi on omistettu kaikille parisuhteista eronneille. On sitten iältään 22, 42, 62 tai 82, niin edessä siintää jonkin uuden alku. Sitä ennen saa antaa itselleen luvan surulle. Se tekee kaikesta näkyvää.

Turvaluola.

 






maanantai 12. tammikuuta 2015

Kertomuksia ja henkilökohtaisuuksia.


Kertomus 1


Naarasnalkutin ja Tyranniuros.


Tämä on kertomus kahdesta parisuhdetyypistä, jotka olen nimennyt Naarasnalkuttimeksi ja Tyranniurokseksi. Nämä kaksi tyyppiä eivät ole koskaan parisuhteessa keskenään. Tai jos ovat, niin suhde päättyy hyvin nopeasti ja ei kovin kauniisti. Olen sukupuolettanut hahmot, mutta oikeassa elämässä ja parisuhteessa tyyppien nimet eivät katso sukupuolta. Kumpi tahansa sukupuoli voi olla kumpi tahansa tyyppi. Itse halusin määritellä Nalkuttimen naaraaksi ja Tyrannin urokseksi. Joten kiinnittäkää turvavyönne ja toivottakaa tervetuleeksi kertomukseni väkivaltaiset parisuhdetyypit. Nalkuttimen vallan välineenä toimii henkinen väkivalta ja Tyrannin väline on fyysinen väkivalta tai ainakin sen uhka.

Naarasnalkutin:

Naarasnalkutin on parisuhdetyyppi, joka ei ole koskaan tyytyväinen kumppaniinsa. Nalkutin hakee kumppanikseen heikon ihmisen. Nalkutin on suhteessa valta-asemassa. Hän on hankkinut vallan nalkuttamisella. Naarasnalkutin ei kysy kumppaniltaan, että mentäisiinkö elokuviin, vaan paljon syyllistävämmällä kysymyksellä, että miksi me ei koskaan käydä elokuvissa. Kysymysten ero on merkittävä. Jälkimmäinen kysymys sisältää jo kritiikin kumppania kohtaan. Naarasnalkutin ottaa negatiivisella asenteella ja jatkuvalla jäkättämisellä kaiken tilan kumppaniltaan. Nalkuttimen kumppani kokee olevansa enemmän kotonaan työpaikalla, jossa alkaakin viettää suhteen edetessä enemmän aikaa. Naarasnalkutin ei pelkästään nalkuttamalla saavuta päämääräänsä, eli kumppaninsa täydellistä vallastariisumista ja omanarvontunnon raiskaamista, vaan ottaa suhteen kestäessä käyttöönsä vähättelyn, syyllistämisen ja alistamisen. Tämä henkisen väkivallan ilmapiiri ajaa Nalkuttimen kumppanin niin nurkkaan, että sieltä ei tunnu olevan ulospääsyä. Naarasnalkutin nalkuttaa kumppaninsa tekemättömistä asioista ja väärin tehdyistä asioista. Lapsenkasvatuksessa Nalkutin haluaa kumppaninsa osallistua enemmän lapsenkasvatuksellisiin töihin, mutta ei lopulta anna kumppanin tehdä mitään, koska kumppani tekee ne kuitenkin ihan väärin. Naarasnalkuttimelle ei kelpaa mikään. Hän vertailee kumppaniaan jonkun ystävänsä kumppaniin, joka on paljon parempi ihan kaikessa. Kumppani, joka jo alunperin on tasa-arvottomassa asemassa Nalkuttimeen nähden lakkaa lopulta olemasta ja hänestä tulee Nalkuttimen vallan jatke. Kumppanista tulee Nalkuttimelle täysin huomaamaton, hajuton, väritön ja mauton marionetti, joka toteuttaa Nalkuttimen vinoutunutta tahtoa.  Tai jos kumppanilla on yhtään voimaa jäljellä, niin hän hakeutuu toisten naaraiden seuraan, jossa saa edes hetkellisesti arvostusta. Moni Nalkuttimen ikeen alla elävä alkaa käyttää liikaa alkoholia paetakseen omaan keinotekoiseen onnellisempaan todellisuuteen ja sysää täten itsensä yhä syvemmälle oman elämänsä vankilaan. Syy Naarasnalkuttajan nalkuttamiselle löytyy lapsuudesta, mutta hän ei itse sitä tiedä eikä varsinkaan halua Nalkuttajataudista parantua, sillä se on ainoa keino, jolla Naarasnalkuttaja voi edes jotenkin hallita päänsisäistä tyhjää ja pelonsekaista maailmaa. Hänen elämäntyönään on pyydystää vielä heikompi ihmispolo kuin hän itse on.

Tyranniuros:

Tyranniuros hallitsee pelolla. Hän uhkailee väkivallalla ja joskus käyttääkin sitä. Tyranniuros uskoo vain yhteen jumalaan ja yhteen totuuteen. Tyrnniuros on korostetun itsevarma, jolla hän peittää onnetonta itsetuntoaan. Tyranniuros tarvitsee kumppaniaan ja lapsiaan toteuttaakseen omia keskeneräisiä kunnianhimojaan. Lapsestansa hän kasvattaa maailman parasta jääkiekkoilijaa ja käy kaukalon laidalla huutamassa vittua tuomarille ja kahdeksanvuotiaille pelaajille. Liikenteessä Tyranniuroksen tunnistaa autosta, joka ei pysähdy suojatien eteen, vaikka siinä kävelisi ihmisiä. Tyranniuros vihaa maahanmuuttajia, seksuaalivähemmistöjä, veroja, kehitysapua ja ylipäätään kaikkea, mistä ei ole hänelle jotain hyötyä. Kumppaniaan Tyranniuros tarvitsee nälkäänsä, kotinsa ylläpitoon ja ihmispatjaksi, jota vasten voi masturboida itseään noin kerran viikossa. Toisen kerran viikossa Tyranniuros saa seksiä maksaessaan siitä. Tyranniuros hakee puolisokseen naisia, jotka on kasvatettu uskomaan naisen arvon olevaksi miehen alapuolella. Näin nämä perinteisiin sukupuolirooleihin aivopestyt puolisot alistuvat vapaaehtoisesti Tyranniurosten vinon vallan välineiksi, aivan kuten he lapsuudessakin vanhempansa näkivät tekevän. Tyranniuros ei vaihda lapselleen vaippaa, ei työnnä ulkona lastenvaunuja eikä herää öisin tyynnyttelemään itkevää vauvaa. Julkista hellyydenosoitusta kumppaniaan kohtaan ei tule ja katsoo paheksuen pareja, jotka niin tekevät. Tyranniuros ei osoita kiitollisuutta, nöyryyttä eikä solidaarisuutta maailmaa, yhteiskuntaa, lapsiaan eikä kumppaniaan kohtaan. Tyranniuros uskoo, että kaikki valta on hänellä ja jos joku tai jokin asettuu poikkiteloin sen vallan eteen, Tyranniuros poistaa sen vaikka väkivalloin. Tyranniurokselle on parisuhteessa ja yhteiskunnassa vain oikeuksia, mutta ei velvollisuuksia.  Syy Tyranniuroksen väkivallalle löytyy lapsuudesta, mutta hän ei sitä itse tiedä ja jos tietääkin, niin ei tee asialle mitään parantuakseen Oikeutustaudista. Hänen elämäntyönään on pyydystää vielä heikompi ihmispolo kuin hän itse on.


what difference does it make?




Havaintoja parisuhteessa haluaa ilmoittaa, että tänä vuonna blogini keskittyvät vuoroviikoin yleisiin parisuhdeasioihin ja vuoroviikoilla henkilökohtaisiin. Aiheet ovat arvoituksia vielä itsellenikin.







maanantai 5. tammikuuta 2015

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 51 ja 52


Kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa sä olet mun kulta.


Ne sanat kannattaa sanoa, vaikka ei joka ilta siltä tuntuisi. Jäi meiltä muutamana iltana sanomatta. Ne sanat ennen nukkumaanmenoa. Sä olet mun kulta ja mä rakastan sinua. Tärkeitä sanoja, joilla päivän paino muuntuu unen keveydeksi. Sanat, jotka antavat aamuisin kuuluvalle herätyskellon äänelle tarkoituksen. Syyn painaa nuppi alas ja nousta kohti uuden päivän painoa. Ne jäi sanomatta riidan tehdessä pesän lakanoidemme uumeniin. Nukahdimme selät vastakkain ilman keveyden synnyttämiä sanoja. Unet yöllä olivat raskaina raahautuvia askeleita. Aamut vain vaivoin jäykin ajatuksin nousevia silmänluomia. Ei niitä liikaa ollut. Useimmiten sanat johdattelivat meidät iho ihoa vasten yhteen ja unet saivat kirkkaat reunat, joiden sisällä oli turvallista nukkua. Sä olet mun kulta ja mä rakastan sinua. Tarkoittaen, ei tavasta. Miten päivät voisi kauniimmin lopettaa?

Mä istuin siinä sun vieressä. Mä sanoin sulle, että teen parhaani, mutta sen parempaan en pysty. Sanoin, että sen on riitettävä, mutta taisi olla kuitenkin niin, että en sanonut ääneen. Mielessäni ajattelin, että riittääkö se kuitenkaan. Välillä kävin huoneessa, jossa nainen kyseli minulta, että mikä estää minua nousemasta enemmän näkyviin. Mikä estää minua tulemasta kuulluksi. Tai niinkuin suomalaisen artistin Riston sanoin; mikä estää olemasta ihan kaikki. Revin huoneessa olevat vanhat lehdet ja puhelinluettelot pieniksi paloiksi ja huusin sisältäni ulos perkeleitä, jotka ovat tähän asti estäneet. Nainen huoneessa kutsui sitä traumaterapiaksi. Kävelin huoneesta ulos ja en tuntenut ulkona olevaa katua jalkojeni alla. Pyyhin pölyjä itsestäni ja asetuin vaimoni viereen istumaan ja sanoin ääneen, että tämän on riitettävä. Nousin ylös, katsoin itseäni peilistä ja hymyilin. Aloin kertoa ääneen asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Se aiheutti iltoja, jolloin menimme nukkumaan selät vastatusten, mutta enemmän se aiheutti päiviä, jolloin vesisadekin tuntui pelkästään auringon hikoilulta. Mä aloin tulla tasoihin ja riitojen hetkillä avasin suuni ja se kaikki tuntui niin vapauttavalta. Maailma ei kadonnut ympäriltä ja aiemmat pelot tuntuivat vähemmän pelottavilta.

Mun lapsi ei saanut unta. Hän pyysi minulta, että kävisin kurkkimassa ja pitäisin ääntä. Jotta hän saisi varmuuden, että maailma pysyy paikoillaan hänen nukkuessaan. Mä kävin. Menin välillä hänen viereensä ja silitin hiuksista. Sanoin, että isi on tässä aina kun tarvitset isiä. Istuin sängyn laidalla ylväänä ja itsevarmana. Tämä on minun tapani toteuttaa vanhemmuutta. En osaa kuria, kovuutta. Korvaan sen läsnäololla, pehmeillä sanoilla, suojelulla. Ja kyllä mä sen voin myöntää, suojelen välillä liikaa. Olen itselleni armollinen. Teen vain parhaani ja se riittää. En halua enää epäillä. Nainen huoneessa sanoi minulle, että turvattomuutta kokenut saattaa helposti suojella liikaa. Pyysi olemaan itselle armollinen. Kävelimme kauppaan. Tai lapseni pomppi tasajalkaa, niinkuin lapsilla on tapana pomppia. Hän otti kaupan pihassa kädestäni kiinni. Minulle nousivat kyyneleet. Sanoin, että itken ilosta. Vähän niinkuin kovasti nauraessa alkaa kyyneleet valua poskia pitkin. Mä aloin tulla vanhemmaksi joka haluan olla. Sanoin sen maailmalle ääneen. Toteutan pehmeitä arvoja. Sitä mitä aina ennenkin. Sitä että läsnäolo voittaa kurin ja kovuuden. En mä osaa kuria. Minulla on oma tapa kasvattaa. Sanon sen ääneen maailmalle ja peilikuvalle joka hymyili ja iski silmää minulle.

Vuoden viimeiset viikot. Vuosi parisuhteestani. Mä olen oppinut sanomaan sinulle asioita, joita en osaa tehdä ja jota en ole. Mä olen raivannut menneisyydestäni esteitä, jotka ovat olleet kulkuni tiellä. Mä olen tehnyt sen ilman voimaa ja kyynerpäitä. Nainen huoneessa soitti bongorumpua ja pyysi minua kävelemään korostetun hitaasti, jokaista askelta tarkoin miettien. Hän käski minun nostaa käteni niin korkealle kuin ne vain nousevat ja mä kävelin ja mä nostin ja samalla tulin kulkeneeksi lähemmäksi miestä, joka oikeasti olen. Miestä, joka riittää sellaisenaan itselleen ja varsinkin läheisilleen, joiden vuoksi mies kätensä huoneessa käveli. Ja se mies kuunteli rummun ääntä ja lauloi samalla Riston laulua; mikä estää olemasta ihan kaikki. Mies tiesi, että se kaikki istuu lauantai-iltaisin hänen vierellään kolmen istuttavalla sohvalla ja mikä tulee sen kaiken lisäksi on vain johdannaista. Ja kun lauantai-ilta valuu verhoksi ikkunaan, mies sanoo sohvilla istuville kaikille rakastavansa heitä sydämensä pohjasta ja käytyään kurkkimassa ja pidettyään ääniä toiselle uneen asti, pyytää jäljelle jääneen viereensä, taipuu omalle puolelle sänkyään ja sanoo ne sanat, jotka noin kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa vuoden aikana sanotaan ja käy iho ihoa vasten.

Aamulla hän nousee ja peilikuva vinkkaa hänelle silmää kuin flirttaillen. Uusi vuosi on alkanut.


mikä estää olemasta ihan kaikki