torstai 2. heinäkuuta 2015

MIES JA TUNTEET


Osa 11


Ylpeys.


Sen ei tarvitse olla mitään isoa. Istun lapseni sängynlaidalla, luen iltasaduksi koirakirjaa ja silitän hiljalleen hänen selkäänsä ja hiuksia. Ja kun hän välillä naurahtaa, puhuu jostain ihan muusta ja lopuksi jättäessäni hänet nukkumaan, pyytää pitämään ääniä, jotta voi nukahtaa turvallisesti tietäen, että toisessa huoneessa olen minä, häntä varten. Tai aamulla tehdessäni hänen hiuksiinsa lettiä. Letistä tulee aivan poskettoman huono. Hän nauraa ja sanoo, että se on maailman huonoin letti, mutta pyytää silti tekemään uuden. Kun hän vilkkaasti liikennöidyllä parkkipaikalla ottaakin kädestä kiinni, vaikka aiemmin pyydettäessä ei sitä halunnutkaan tehdä. Tai ihan vain, kun kävellessäni myöhään illalla hänen ovi auki olevan huoneen ohi ja katson, kun hän pitää pehmokoirastaan kiinni vielä nukkuessaankin. Voi siinä itsekseen ajatella, että jossakin kohtaa on tullut tehtyä myös oikeita tekoja ja sanottua oikeita sanoja. Niiden ei tarvitse olla mitään isoa. Tai ehkä ne ovat niitä isoimpia.
Olen niin kovin ylpeä hänestä.

Avataan punaviinipullo. On lauantai-ilta. Meillä ei ole mitään muuta kun kokonainen ilta, sitä seuraava yö ja toisemme. Minä haen lasit. Istutaan pöydän ääreen, sohvalle. Pelataan taas sitä totuuspeliä. Kysytään vuoronperään kysymys ja siihen on pakko vastata ihan rehellisesti. Juodaan viiniä. Ollaan lähellä. Sinä voit koskettaa minua. Minä haluan, että kosketat minua. Vastataan niihin kysymyksiin ihan rehellisesti. Sen jälkeen tehdään jotain muuta. Laitetaan taas telkkarista Youtube päälle. Valitaan vuoronperään suosikkibiisejä. Haukutaan toistemme musiikkimaku. Naljaillaan pehmeästi toisillemme. Nauretaan ääneen. Ei riidellä tänä iltana. Annetaan lauantai-illan, viinin, sanojen, kosketusten ja musiikin kuljetella meitä. Meillä on kokonainen elämä tässä samassa illassa. Huomenna tulee jotain. Huomenna. Ei sillä niin väliä. Otetaan tämä hetki kiinni. Se on ihan tässä. Elämä. Ei anneta mennä sen karkuun. En minä ainakaan jaksa juosta sen perässä. Sinä olet tässä. Minä sanoin sinulle kaksi vuotta sitten, että tahdon. Tahdon. Tähän elämään, joka on tässä. Lauantai-illassa, joka valuu musiikkina korvissa ja viininä suonissa. Tahdon. Näihin hetkiin, jossa millään muulla ei ole väliä. Tahdon. Silloinkin, kun riidellessä huudat niitä rumia sanoja. Sinäkin tahdoit. Ja kun sinä sen sanan minulle sanoit, katsoit suoraan kohti, otit kädestä kiinni, minä ajattelin, että jossakin kohtaa on tullut tehtyä oikeita tekoja ja sanottua oikeita sanoja. Niiden ei tarvitse olla mitään isoa. Tässä kuussa tarkalleen kaksi vuotta sitten. Sinä olet siinä. Olen niin kovin ylpeä sinusta.

Torstai. Minulla on verhot ikkunassa. Aurinko vyöryisi liian rajulla valolla. Pöydällä lojuu kahvikuppi. Kahvi jo jäähtyneenä. Kävin kaupassa päässäni pieni musta lierihattu. Jalassani violetit kangashousut henkseleillä nostetut. Samat vaatteet, jotka eilen närästivät tuntematonta mieshenkilöä, joka otti oikeudekseen kassajonossa niitä arvostella. Ostin kaupasta paketillisen jäätelöä. Syön siitä puolet ja puolet säästän huomiseksi.Huomenna tulee lapseni. Sunnuntaina tulee vaimoni. Elämä. No se kulkee täysillä tänäkin iltana. Menen kohta peilin eteen seisomaan. Paukutan henkseleitä vasten iskävatsaani. Isken peilikuvalle silmää. Avaan jäätelöpaketin, Netflixin ja mahdollisia liikuttavia kohtauksia varten nessupaketin. Otan kaiken vastaan mitä otettavissa on. Minä olen tässä. Heippa vaan kaikille. Olen niin kovin ylpeä itsestäni.

Minkään ei tarvitse olla mitään isoa. Kaikki on tässä. Ihan saatavilla.

Lasten Hautausmaa- Tuulipuut