VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 14


Myykää mulle oma tahto.


Olisiko aika painella kipupisteitä. Aukaista säkki, josta paljastuu tuhansittain kirjoittamattomia sanoja. Sanoja, jotka painavat niin paljon, että yhden ihmisen voimat eivät jaksa kantaa niitä. Olisko aika laittaa sanat järjestykseen, niin että niistä muodostuu lauseita, joita ei ole koskaan kenellekään sanottu, mutta jotka olisi pitänyt sanoa. Sanomattomina ne muodostivat painon ja painavina taakan ja taakkana rikkirepäistyjä elämänkokeiluja. Olisiko aika kirjoittaa ne sanat, huutaa vasten kasvoja ja näyttää se kipu sanojen takana. Sanoja, sanoja, sanoja, terveen itsekkäitä sanoja. 

Mä olin jotain kakskytkaks. Ei kai sillä niin väliä. Jotain numeroita ja mä kirjoitin päiväkirjan sivuille sanat järjestyksessä: mä en aio olla sun terveyskeskus enää. Ne sanat tuntui hyvältä ja hetken sain orgastista mielihyvää, kunnes sulloin sanat pohjattomaan säkkiin ja jätin sinne. Mä jo luulin ymmärtäväni, etten enää suostu antamaan enempää mitä saan takaisin. Mä jo ajattelin, ettei mun tarvii olla kenekään suojelusenkeli, että pitäkööt vittu itsestänsä huolta. Pienen lauseen huumassa luulin löytäneeni rohkeuden ilmaista itseäni. Uskallusta ajautua suoraan kohti konfliktia ja pitää puolensa. Ymmärtää, että ei mun tarvii pelastaa ketään. Ei mun tarvii mielistellä ketään. Ei mun tarvii sanoa joka helvetin kysymykseen kyllä. Eikä mun tarvii hakea kenekään hyväksyntää.
Kuinka kävi. Sanat säkkiin. Säkki kiinni. Palaaminen mattotelineelle, jossa viisivuotiaan kirkkaalla katseella yritän löytää jonkun, joka pysyisi sänkyni vierellä. Hyväksynnän hakeminen kiltteydellä ja helppoudella. Ja ne tuhansien ihmisten samat sanat, kylläpäs se teidän poika on niin hirveen kiltti. No, vittu kylläpäs se poika olikin niin helvetin kiltti, mitä muutakaan se poika olisi voinut olla, varmistaakseen itselleen turvan, jota joka ikinen viisivuotias poika itselleen tarvitsee. Ja se kiltteyden tunkkainen viita harteillaan se poika lentää supersankarin tavoin ja etsii pelastettavia sieluja ja hukkuu kaiken sen pelastamisen ja kilttinä olemisen alle ja luulee syyn olevan pelastettavien itsekkäissä ja julmissa tarkoitusperissä eikä edes näe, että syy löytyy lähempää, ihan sen oman tunkkaisen kiltteysviitan alta, sieltä uhrautumisen passiivisaggressivisen käyttäytymisen uumenista.

Mä olin jotain kolkytkahdeksan. Ei kai sillä niin väliä. Jotain numeroita ja mä otin sen lauseen taas esiin. Mä en aio olla sun terveyskeskus enää. Mä otin kynän ja kirjoitin lisää lauseita. Aloitin helpoista arkisista lauseista. Mä aion katsoa tämän pelin kokonaan televisiosta ja tulen sitten vasta nukkumaan. Mä oon nyt kuskina, joten ole nyt vittu hiljaa vai onko sulla bussikortti mukana. Mä en todellakaan halua lähteä minnekään, mene sinä, minä jään kotiin, otan paidan pois ja katselen itseäni peilistä. Lauseet kirjoitettuani aloin repiä itseltäni tunkkaista supersankarin kiltteysviittaa ja heitin kankaanpalasia ikkunasta ulos ja huusin samalla naapureille kaikkia tuhmia sanoja. Kymmenelle ensimmäiselle tapaamalleni ihmisille sanoin kaikkeen ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei. Se rehellisyys, jonka itselleni soin, aihutti orgastista mielihyvää ja jokainen nauttimani hetki kaivoi minusta ihmistä, joka olen ja joka en ole ollut. Ja se tunne, kun voin huutaa sinulle, että saatanan dorka, en hyväksy käyttäytymistäsi ja se huomio kun saan välittömän palautteen, en hajoakaan tomuksi kynnysmaton eteen.

Viimeinen lause, joka pelastaa jokaisen parisuhteen. Mä kirjoitin sen. Mä kirjoitin sen isolla paperille. En kerro sitä, mutta liittyyköhän se siihen, että on parempi sanoa kuin olla sanomatta, tai on parempi olla näkyvillä kuin näkymättömissä , tai olla äärimmäisen rehellinen itselleen ja tuoda itsensä esiin heikkona, haavoitettuna, keskeneräisenä ja riittävänä, kaulalla kyltti, jossa lukee: ota tai jätä ja toisella puolella: jos otat, niin yli et kävele ja jos yrität, lyön takasin.
Sillä Riston sanoin, sellaista on vittu elämä.


sielun veljet-kevät