sunnuntai 28. syyskuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 40


Aviomies osa 1.


Menin naimisiin toukokuun 18. päivä vuonna 2013. Se oli lämmin ja aurinkoinen lauantai. Samana iltana Tanska voitti euroviisut. Muistan kun seisoimme siinä papin edessä. Hän puhui ihan kauniisti. Hän puhui ihan asiaa. Että parisuhde alkaa siitä, kun juhlat ovat ohitse. Kun valkoiset pöytäliinat riisutaan juhlapöydistä, paljastaen alta ajankuluman salipöydän. Avioliitto. Se on yksi parisuhteen muoto. Pappi kysyi kysymyksen. Tahdonko jumalan ja tämän seurakunnan edessä luvata rakastaa. En minä heille halunnut mitään luvata. Minä katsoin sinua silmiin ja halusin luvata sinulle. Tiesin ne myötä- ja vastamäet. Tiesin ne pöytäliinojen alta paljastuvat ajankulumat salipöydät. Katsoin sinua silmiin ja halusin luvata sinulle. Ensimmäisessä penkkirivissä istui lapseni. Hänelle halusin luvata. Jumalalle minun ei tarvinnut luvata mitään. Meillä ei ole suhdetta. Jos jumala jossakin muodossa tapahtumassa olikin, se oli rakkautena katseittemme välissä. Puolituntia ja minusta tuli aviomies.

Aviomies. Minä olen sinun aviomies. Mitä haluaisin sinulle siitä kertoa. Mitä se merkitsee. Instituutiona avioliitto ei merkitse mitään. Minulle se on lupaus yrityksestä elämänpituiseen parisuhteeseen. Lupaus yrityksestä. Ei lupaus onnistumisesta. Seisoin edessäsi ja pujotin sormeesi sormuksen, merkiksi että rakastan sinua. Siksi että rakastan sinua. Ei sillä muulla ole mitään merkitystä. Lupaus antaa sinun tulla niin lähelle minua kuin minua lähelle voi vain tulla. Ihan perille en päästä. Minussa on huoneita, joissa haluan käydä ensin itse ennenkuin päästän sinut niihin vierailulle. Toiveita. Toiveita siitä että sinä teet samoin. Päästät niin lähelle kuin vain uskallat päästää. Emmekö me siinä tilassa juuri sitä toisillemme lupaa. Yksinoikeutta toistemme syvimpiin huoneisiin. Suurin asia rakkaudessa. Parisuhteessa. Ottaa toinen lähelle rikkinäisenä, keskeneräisenä ja vailla vastauksia. Voiko toiselle ihmiselle enää enempää antaa kuin suurimmat tunteensa, suurimmat pelkonsa, suurimmat surunsa, suurimmat ilonsa. Antautua toiselle. Se on rohkeinta mitä ihminen voi elämässään tehdä. Antaa tunteensa toisen käsiteltäväksi. Sillä saa aikaan joko jotain hämmentävän kaunista tai musertavan pahaa. Särkynyt sydän luutuu kauemmin kuin sääriluu. Silti se riski on otettava. Muuten avioliitosta tulee vain kahden ihmisen yhteinen talous.

Haluan miehenä sinulta muutamia asioita. Että otat minut lähellesi silloinkin kun sitä vähiten itse kaipaat. Haluan että katsomme toisiamme välillä toistemme silmillä. Teemme asioita toisen toivomuksesta. Me voimme ja meidän pitää olla irti toisistamme. Meidän pitää elää omaa elämäämme, mutta tulla vastaan silloin kun toinen sitä pyytää. Sitä varten olemme toisillemme. Emme vain jakamassa niitä riemun tunteita. Emme vain repimässä vaatteita toistemme päältä kiihkon vallassa. Me olemme olemassa toistemme tukena, kun omat tuet ovat liian hataria. Haluan että otat minut vastaan silloinkin kun vähiten sitä ansaitsen. Silloin kun syvistä huoneista saapuneet sudet ovat raadelleet kasvoilleni verisiä naarmuja. Sillä kun ihminen on päästänyt toisen niin lähelle kuin vain ihmisen voi päästää, niin siellä on pysyttävä silloinkin kun tekisi mieli paeta. Me olemme parisuhteessa toisiamme varten. Elämässä itseämme varten. Jos vain uskallamme katsoa toisiamme oikeasti silmiin. Uskallamme kuunnella ne kuiskatutkin sanat. Uskallamme jakaa ne kielletymmätkin tunteet. Pysymällä paikalla silloinkin kun tekisi mieli paeta. Silloin voi tapahtua seuraava.

Kaksi vanhusta kävelee käsi kädessä kadulla vastaani. Heidän askeleissaan kaikuu yhteisten vuosikymmenten äänet. Askeleet ovat hitaat. Heillä ei ole kiire enää minnekään. He kuuntelevat tuulen heiluttamien puiden suhinaa. He ovat yhteinen tarina. He kantavat käsissään toinen toistansa. He pysähtyvät penkille istumaan. Hymyilevät ohikulkeville ihmisille. Kuin kertoakseen, että kaikkeen on olemassa pieni mahdollisuus. Siihenkin että kuolema meidät erottaa. Vanhukset nousevat ja jatkavat kävelyään. He kävelevät minusta poispäin. Kohti horisonttia. Häipyvät näkyvistäni ja jatkavat hymy kasvoillaan kävelyään kunnes kuolema heidät erottaa.

mies eikä poika enää


lauantai 20. syyskuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI.


Viikko 39


Valtiaita ja alamaisia.


On kahdenlaisia ihmisiä. Heitä, jotka pitävät valtaa käsissään ja heitä, jotka tottelevat annettuja käskyjä. Vallassa olevien ihmisten valta kasvaa isommaksi mitä tottelevaisempi alistuneisto on. Valta tulee vallan luokse. Tottelevaisten keskuudessa on kahdenlaisia ihmisiä. Heitä, jotka alistuvat kohtaloonsa ja heitä, jotka ovat myöhemmin tekevä vallankumouksen. Heidän vihansa valtaapitävää  ja itseään kohtaa kasvaa niin suureksi, että pitkään patoutuneet tunteet purkautuvat vallankumoukselliseksi toiminnaksi. Ihminen tulee ulos roolistaan. Astuu vieraalle maaperälle. Haluaa muutoksen. Ottaa ohjakset omiin käsiinsä. Kyseenalaistaa vallitsevaa järjestystä. Murtaa muurin, jonka on itse rakentanut eteensä. Historia on todistanut useita yhteiskunnallisia vallankumouksia. Emme mene niihin. Pidetään vallankumous yksilön tasolla. Viedään se parisuhteeseen. Paikkaan, jossa pätee samat määreet. On parisuhteilijoita, jotka pitävät valtaa käsissään ja heitä, jotka tottelevat annettuja käskyjä.

On sanottu, että parisuhde voi toimia ainoastaan silloin kun pari on tasavertaisessa suhteessa toisiinsa. Parisuhteessa vallitsee tasa-arvo. Sellaisia parisuhteita ei vain ole olemassakaan. Aina toinen on ainakin vähän enemmän vallankahvassa kiinni kuin toinen. Lähtökohtaisesti parisuhde, jossa molemmat osapuolet on vaatijoita, ei tule toimimaan. Ei myöskään parisuhde, jossa molemmat osapuolet ovat alistujia. Parhaiten alkaa toimia sellainen suhde, jossa toinen on vaatija ja toinen alistuja. Toinen palveltava ja toinen palvelija. Molemmat saavat jotain suhteessa. Vaatija saa vallan tunnetta käskyttämällä alistujaa ja alistuja saa hyväksyntää tottelemalla. Vaatija tuntee olonsa vahvaksi ja alistuja hyväksytyksi. Tämä toimii hetken. Kunnes suhde etenee ja vaatijasta muodostuu kotihirviö, despootti ja alistujan patoutunut viha alkaa kuplia yli. Sitten onkin jo myöhäistä.

Mä olen läheisriippuvainen alistuja. Hyvä lähtökohta ihmissuhteelle. Kaikki lähti lapsuudesta. Karkkipäivänä leikkasin suklaapatukasta puolet vanhemmilleni, vaikka he eivät sitä pyytäneet. Viikonloppuisin heräsin aikaisemmin kuin muut keittämään kahvin valmiiksi. Äitini lähdettyä lenkille, lähdin miltei aina mukaan. Olin kiltti. Minua ei tarvinnut juuri edes kasvattaa, koska tein sen ihan itse. Olin kiltti joka tilanteessa ja pidin sitä ihan normaalina. Ei kukaan tullut minulle sanomaan, että kiltteydellä yritin vain miellyttää ympäröivää maailmaa ja pidin sillä huolta, että perheessä kaikilla muilla olisi hyvä olla. Ei ollut. Minullakaan. Lapsuusiän astma. Ihmeellisiä ahdistuskohtauksia. Välillä oikeaa astmalääkitystä. Välillä placeboa. Sama teho. Opin piilottamaan itseni muiden tarpeiden taakse. Koska muiden ihmisten tarpeet ovat tärkeämpiä. Kaikki menee hyvin, kunhan vain olen kiltti. Näkymätön. Helppo. Ei mennyt. Vain kiltteys jäi päälle.

Usein kuulee puhuttavan kilteistä tytöistä, joista kasvaa kilttejä naisia, jotka ajautuvat parisuhteisiin, jossa kiltteyttään sinnittelevät, vaikka pois tekisi mieli. Kerron salaisuuden. Yhteiskunnassamme elää paljon myös kilttejä miehiä. Miehiä, jotka nielevät liikaa. Miehiä, jotka eivät saa sanottua, vaikka pitäisi täysillä karjua. Minä olen kiltti mies. Olen ajatellut, että palvelemalla muita ja olemalla kiltti ja joustava, saa osakseen hyväksyntää ja rakkautta. Ehkä niin. Tunniksi kerrallaan. Lopulta käy kuitenkin niin, että kunnioitus häviää. Edes itse ei kunnoita itseään. Se on pelkästään surullista. Kiltti mies antaa kumppaninsa naputtaa jokaisesta asiasta sanomatta vastaan mitään. Kiltti mies antaa kumppaninsa päättää kaikista menoista ja asioista. Varsinkin jos kumppani on erimieltä hänen kanssaan. Kumppanin mielipide on kuitenkin tärkeämpi. Kumppani rakastaa enemmän kun antaa periksi. Näin kiltti mies ajattelee ja kaivaa samalla itselleen yhä syvempää kuoppaa. Jotkut miehet jäävät kaivamaansa kuoppaan. Elävät näkymättömänä kuopassa niin kauan, kunnes päälle heitetään iänkaikkista multaa. Kivi päälle ja kerran vuodessa tuoreet kukat. Toiset miehet kapinoivat salaa. Tekevät yksin ollessaan asioita, joita ei uskalla kumppanin silmien alla tehdä. Patoutunut viha purkautuu päättöminä känneinä, pettämisinä tai järjettömillä työtunneilla. Sitten on niitä miehiä, jotka syövät aikansa kiltteyden nektariiniä. Syövät kunnes jäljellä on vain kivi. Miettivät tukehtuisiko lopullisesti kiveen vai ottaisiko sen suustansa, heittäisi sen lähinnä olevaan ikkunaan ja lasinsirpaleiden vielä kilistessä huutaisi vuosikymmenet sisällään pyörineet sanat:

Nyt saatana kaikki hiljaa. Mulla on muutama sana viimeisiltä noin neljältäkymmeneltä vuodelta.

Ei se vaatijan vika ole, että alistettu pysyy roolissaan. Miksi kukaan luopuisi saavutetuista eduista. Ainakaan vapaaehtoisesti. Alistetun on heitettävä ensimmäinen kivi. Aloitettava vallankumous. Asettaa ehtoja. Tulla esille. Muuttaa maailma. Saada tarvitsemansa. Ensimmäinen kivi. Johtaa se sitten mihin tahansa, niin kyllä se kannattaa heittää.

don huonot-pyhimys

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 38


Saatanan nössö.

Mä olen saatanan nössö. Mä oon vitun homo. Mä oon miesparka. Mä oon lapanen. Niin minulle on kerrottu tai kirjoitettu. Jopa useaan otteeseen. Parikymppisenä vitun homo kommentin sai pukeutumalla baarissa punaiseen paitaan. Ootsä joku vitun homo vai? Samantekevää. Mä oon parisuhteessa naisen kanssa. Parisuhteeni virallisempi nimi on avioliitto. Sekin on samantekevää. Olen parisuhteessa. Olen parisuhteessa, koska rakastan häntä, jonka kanssa olen parisuhteessa. Rakkaus ei ole mies- tai naiskysymys. Rakkaudessa on kysymys rakkaudesta. Sukupuoli kulkee siinä sivussa. 

Mä oon mies, joka pissaa istualtaan. Istualtaan pissaavat miehet ovat uhka yhteiskuntarauhalle. Miesten kuuluu kusta seisaaltaan. Mielellään niin, että puolet kusesta ruiskuaa pöntön ulkopuolelle. Ennen sen siivosi äiti. Nykyään vaimo. Mä oon mies, joka itkee. Joskus jopa julkisesti jos itkettää. Mä oon jopa sitä mieltä, että itkeminen on terapeuttista toimintaa. Pahan, surun tai ilon pois valuttamista. Mä itken, vaikka muistan kaikki varoitukset. Eihän nyt iso poika enää itke. Eihän miehet nyt ainakaan itke. Itkeminen on heikkouden näyttämistä. Parempi pitää tunteet piilossa. Parempi olla kokonaan piilossa. Sillä enemmin räkänokastakin mies tulee kuin tyhjännaurajasta. Itkeminen on sallittua yksin humalassa tai pimeässä elokuvateatterissa. Voi tosin olla, että kyynel ei enää irtoa. Kyynelkanavat on tukittu lopullisesti. Sillä eihän isot pojat enää itke.

Mä oon mies, joka palvoo kauneutta. Mä etsiydyn tilanteihin, jossa kauneus näyttää kasvonsa. Hetkiä tulee usein. Ne voi olla hyvin pieniä ja arkisia. Katuvalon heijastuma isosta syksyisestä vesilätäköstä. Lapsen tapa pidätellä iltasadun aikana unta. Jonkun vastaantulevan ihmisen tapa kävellä. Astianpesuaineen keveys sitä puhallettaessa. En mä ymmärrä mitä päivistä jäisi jäljelle ilman kauneutta. Pelkät kovat kuoret ja lähestyvästä tuhosta kuuluvat pahantahtoiset äänet.

Mä oon mies, joka voisi saada isojen poikien grillijonobileissä turpaansa. Vuosia sitten lähdin baarista. Kaksi lähti seuraamaan. He pysäyttivät. Sanoivat, että voisivat halutessaan hakata. Tanssin kuulemma baarissa kuin naiset. Häiriintyivät. Taas sinkoilivat vitun homo sanat. Viime viikolla joku tuntematon kirjoitti minulle, että en voi olla mies, kun viljelen kirjoituksissani niin paljon naistermejä. Mä ajattelin, että ei vittu voi olla totta. Voisin antaa miehelle neuvon. Vetäsi ensin rautakangen pyllystään pois ja työntäisi tilalle vähän naistermejä. Saattaisi hänestäkin tulla enemmän ihminen. Mutta en lähde neuvomaan. Voihan sitä umpijäykkänäkin elämänsä elää.

Kahden vuoden kuluttua täytän neljäkymmentä. En ole koskaan omistanut autoa. Onneksi vaimolla on, niin voin välillä lainata. Yhdessä matkustaessamme hän ajaa, minä istun vieressä. Remonttia tehdessämme hän maalasi ja minä pesin pensseleitä. Mä tykkään enemmän tehdä niitä naisjuttuja. Niitä joita yhteiskuntamme on määritellyt naisten jutuiksi. Pidän kotia. Ruoanlaitosta siivoamiseen. Ne on mun juttuja. Vitun nössö. Lapanen. Miesparka. Tossun alla. Kuten sanoin, istualtaan pissaava ja imurin kanssa tanssiva mies on uhka yhteiskuntarauhalle. Sitä vastaan on hyökättävä. Jos ei muuten, niin sanoin. Paras tapa kautta historian on ollut vähättely ja sitä kautta uhan heikentäminen. Poikkeavaksi leimaaminen. Ihmisten mieleen on runtattu jokin normi siitä minkälainen miehen kuuluu olla ja kaikki mikä menee sen normin ulkopuolelle leimataan poikkeavuudeksi. Niin se on vieläkin. Vaikka onkin niin, että rautakanki on hiljalleen pullahtamassa ulos yhteiskunnallisen arvomaailman peräsuolesta. Tilalle on tulossa pehmeämpää. Jotain selvästi pehmeämpää.

Me puhuttiin eilen vaimon kanssa puoleenyöhön. Mä haluan puhua. Mä vittu haluan puhua. Siitä missä me olemme ja mistä tähän tultu. Mä haluan repiä suurimmatkin haavat auki. Paljastaa sen mikä on ollut piilossa. Mä haluan sanoa sen kaiken vaimolleni. Mä haluan sanoa sen maailmalle. Mä haluan olla somehuora. Mä haluan että kaikki jotenkin aukeaa. Että ihmiset jotekin aukeaa. Antaisi tulla. Silläkin uhalla, että mulle sanotaan, että mä olen saatanan nössö. Sanokoot. En mä sanoja pelkää. En mä enää pelkää.

Olavi Uusivirralla on sanottavaa miehisyydestä.

 Erika







keskiviikko 3. syyskuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 36 ja 37


Miehenä olemisen sietämätön paino osat 9-10.


Osa 9:

Miehen tarina syyskuussa 2014.

Mä olen Sami. Kolmekymmentäkahdeksan. Syntymäpäivä toinen toista. Toinen toista. Mä haluan uskoa, että sillä on merkitys. Syntymällä on ollut syynsä sinä päivänä. Ehkä se on romantiikkaa. Mä uskon romantiikkaan. Että hetkillä on syynsä. Parikymppisenä halusin kapinoida keskinkertaisuutta ja keskiluokkaisuutta vastaan. Nelikymppisenä olen keskinkertainen ja keskiluokkainen. Tai mitä niillä tarkoitetaankaan. Tulotasoltani en yllä keskiluokkaan. Sosiaali- ja terveysministeri mietiskeli, tienaako Suomessa kukaan alle 2100 euroa. Minä tienaan. Se on suunnilleen riittävästi. Mä asun kerrostalon neljännessä kerrossa Vaimoni, lapseni ja koirani kanssa. Asunto on oma. Meillä on vaimoni kanssa erilliset pankkilainat. Asunnossa on kolme huonetta ja siinä on noin 62 neliötä. Se on suunnilleen riittävästi. Olen eronnut aiemmasta avioliitostani. Lapseni täyttää pian kahdeksan. Hän on luonani joka toinen viikonloppu ja arkisin kahtena iltana. Hänellä on huoneessaan koiratauluja ja tuhat pehmolelua. Rakastan tyttöäni enemmän kuin sanat riittävät. Joka kerta, kun hänet laskee käsistään, tulee suru. Kesällä oltuani lapseni kanssa enemmän, menin talomme alavarastoon itkemään vartiksi, kun olin vienyt hänet äitillensä. Lapsen tyhjä sänky on pelkästään huonekalu. Olen huolissani miten kasvatan lapseni. Osaanko olla tarpeeksi isä. Teenkö asiat huonosti. Haluaisin opettaa hänelle asioita, joita en itsekään osaa. Pitämään puolensa. Näyttämään surunsa. Pistämään vastaan. Olemaan alistumatta. Olemalla rohkea. Miellyttämättä toisia. Tehdä siten miten itse haluaa, ei niin miten muut neuvovat. Se tulee olemaan vaikeaa. Yritän hyväksyä keskinkertaisuuteni ja neuvottomuuteni siinäkin asiassa. Isyys on minulle suuri asia. Se on minulle samalla herkin asia. Jos joku haluaa musertaa minut, niin ronkkimalla isyyttäni pääsee lopputulokseen nopeasti. Vahingollisinta itselleni on, että annan ihmisten ronkkia. Annan ihmisten vittuilla minulle. Otan vastaan. Kumarran. Tunnen itseni vielä enemmän riittämättömäksi. Jos kymmenen ihmistä sanoo, että olet aika huono, niin hiljalleen sen uskoo itsekin. Huono. Epäkelpo. Vastuuton. Huolimaton.  Huonoin puolustusmekanismi on alkaa miellyttää. Ryhtyä kynnysmatoksi. Olen kokeillut. En ryhtyisi suosittelemaan. Lopputulema on ollut kengänkuvia naamalla ja mustelmia sisuskaluissa. Opin miellyttämisen jalon taidon jo lapsena. Siihen oli syynsä. Taito palveli minua. Tunsin hallitsevani maailmaa. Kunnes maailma alkoi hallitsemaan minua. Rukoilemaan en ryhtynyt. En usko jumalaan. Poliittisesti olen vasemmalla. Uskon silti yksilön omiin valintoihin. Tiettyyn rajaan asti. Vaimoni on viehättävä. Rakastan häntä enemmän kuin ketään muuta aikuista ikinä. Hänellä on huulet, joita haluan illan viimeiseksi teoksi suudella. Saatan nukkua rauhallisemmin. Herään toki kahden tunnin välein. Tarkistan onko maailma vielä paikoillaan. Koira herää kanssani. Katsomme toisiamme hetken silmiin ja käymme uudelleen nukkumaan. Olemme olleet vaimoni kanssa yhdessä neljä vuotta. Kolme vuotta olemme asuneet yhdessä. Viimeisenä vuotena olemme alkaneet jo riitelemään. Tai vaimo on alkanut. Itse vetäydyn kuoreeni ja aloitan hajoamisen. Muutaman kerran olen pysynyt jo miltei koossa. Terapia ei ole ollut minulle pelkkää elämäntapahifistelyä. Alan oppia. Meillä on vaimoni kanssa suunnitelmia. Kesällä kävimme Berliinissä. Muistan, kun olimme Berliinin korkeimmalla paikalla. Tartuin vaimoani olkapäistä ja vedin lähelleni. En huomannut Berliiniä. Tiesin että tässä haluan olla. Hän haastaa minut kasvamaan enemmän ihmiseksi. Joko sanoin, että rakastan häntä. Minulla on kaikkea tarpeeksi. En kuvitellut saavani edes näin paljon. Tämä riittää minulle. Kesällä sain paidankin, josta olen haaveillut. St.Paulin-paidan. Jalkapallojoukkue, jonka organisaatiossa on arvot kohdillaan. Antaa jokaisen ihmisen kukkia tavallaan. Mä olen kiitollinen. Joka päivä, vaikka en sitä aina huomaakaan. Joskus pelko tai epävarmuus peittoaa kaiken muun. Ihminen. Uskon, että jokaisen aikuisen kuorta rapsuttamalla, löytyy sisältä pelokas lapsi, joka hakee turvallista syliä. Elämässäni on ihmisiä, joita voi ottaa syliin. Millään muulla ei ole mitään merkitystä. Millään muulla ei tule koskaan olemaan mitään merkitystä. Rakkaus.


Osa 10:

Mitä mies haluaa.

Mies haluaa että hänelle sanotaan että sinä riität.
Mies haluaa että hän saa olla riittämätön mutta että se riittää.
Ja mitä miehet nyt tuppaa haluamaan.
Rakkautta. Kaikissa muodoissa. Paljon.

pieni ja hento ote,