maanantai 17. elokuuta 2015

MIES JA TUNTEET


Osa 13


Lohtu.


"Ehkä nämäkin murhaajan kädet etsivät päätä, jota silittää ja tuntea maailman paino."
Lause on Cmx:n kappaleesta Ruoste, sanat A.W. Yrjänän.

Rakkaus on lohdun pesä. Sen pitää olla. On oltava paikka, johon laskea päänsä ja sormensa kaiken kaaoksen keskellä. Suru ei saa olla koditon. Sen pitää antaa näkyä, tulla kuulluksi ja saada käpertyä turvalliseen paikkaan, jossa se voi rauhassa jalostua voimaksi. Lohtua tarvitsevalle ei saa sulkea syliään. Lohdun paikka on avonainen syli. Jos sitä ei ole, lohtu hakee kotiaan liian usein toistuvasta humalasta, liian rajusti rääkätystä vartalosta, mahdottomista ihmissuhteista tai liian monista tuntemattomista osoitteista herätyistä häpeäntäytteisistä aamuista.

Minä olen tänään liian heikko. Kokonainen elämällinen surua tuntuu virtaavan veren mukana. Jos tekisin haavan käteeni, sieltä valuisi veren sijaan kyyneleitä. Minä voisin sanoa nämä sanat sinulle ja pyytää luvan olla heikko. Pyytää kotia surulleni. Vaatia sinua olemaan minulle tänä iltana lohtu. En minä sano. Emme me sano. Kuinka vaikeaa onkaan olla näkyvästi heikko. Olla rehellinen tunteelleen. Olla rehellinen. Kuinka vaikeaa on olla rehellinen. Helpompi hakea lohtu aineettomalta. Hankkiutua humalan tai kielletyn orgasmin hetkellistä vapautta tuovaan valheelliseen hurmioon. Saada lohtua helpommalla, tarvitsematta tunnustaa sisällään vellovaa turvattomuuden ja pelon tunnetta. Valehdella suru pois. Teeskennellä vahvaa. Kunnes taas suru palaa entistä vahvempana ja pitää löytää vahvempia keinoja pysyä valheellisesti vahvana.

Kuinka voisi antaa periksi. Antaa itselleen luvan. Pyytää rohkeasti läheiseltään, että hän tekisi itsestään kodin lohdulle. Olisi vain siinä. Pitäisi hiljaa vierellä. Olisi raamina taululle, joka kuvastaa lupaa surulle ja lupaa pyytää surulle lohtua. Jokaisella on elämässään iltoja, kuukausia ja vuosia, jolloin taulua maalataan surunsinisillä sävyillä. Jokaisella surunsinisillä sävyillä maalattu taulu pysyy seinällä raameillaan ja pysyttyään seinällä näkyvillä jonkin aikaa, tulee aina päivä, jolloin taulun ohi kulkee ihminen ja näkee taulussa surun sijaan valtavan kauneuden. Lohdun antaja on pitänyt surijaa paikoillaan. Suru on jalostunut kauneudeksi ja kauneus vahvuudeksi.

Pitää vain uskaltaa pyytää. Myöntää, että ei yksin pärjää. Kukapa meistä ei haluaisi tulla kosketuksi. Kukapa meistä ei kaipaisi lohtua. Me olemme täällä toisiamme varten, emme toistemme vihollisina. Me olemme kumppaneina toisillemme paletin kaikki värit. Niin kuin sinä iltana. Muistatko? Nukkumaan mennessämme hiljaa siirtelin sormeani pitkin paljasta ihoasi. Minä lausuin sinulle lauseen. Voinko kosketella sun paljasta selkää, ehkä en enää niin paljon pelkää. Sinä käänsit kasvosi minua kohti. Minua katsoi lohtu.
 
Surumielisen näköiset naiset

maanantai 3. elokuuta 2015

MIES JA TUNTEET


Osa 12


Miehisyys.


Minulla oli lapsena pehmolelu nimeltä Nöpö. Se oli pieni ruskea karhu, jonka sain narunvedosta kesälomareissulta Särkänniemestä. Pidin sitä joka yö sangyssä vierelläni. Otin mukaan joka paikkaan, mihin ikinä meninkään. Kuljetin sitä koulurepussa koulupäivän ajan. Se on tallessa vieläkin, tosin koira on syönyt siltä korvat. Leikin pehmoleluilla naapurin tytön kanssa. Parhaat leikkikaverini olivat tyttöjä. Tulin heidän kanssaan enemmän juttuun. Oli minulla hirveä kasa pikkuautojakin, joilla neppailin taloyhtiömme poikien kanssa. Silti parhaat leikit leikin tyttöjen kanssa. Muistan, että erään tytön kanssa kiipesimme roskiskatoksen päälle syysiltaisin katsomaan tähtiä. Makasimme vain ja katsoimme taivasta. Asuimme maalaiskunnassa, joten kaupungin valot eivät himmentäneet näkymää. Se oli taivaallisen kaunista. Lapsuuden planetaario ihan kotipihassa.

Kymmenenikäisenä tuli Dingo. Kirjoitimme naapurin pojan kanssa Neumannille kirjeen. Pidimme sankarina. Mies, joka näyttää aivan sarjakuvasankarilta. Perustimme bändin. Soitimme sulkapallomailoilla ja halusimme meikata. Pihapiirissämme ei asunut yhtään Neumannin näköistä meikkaavaa miestä. Hän teki syvän vaikutuksen kouluikäisen lapsen sielunmaisemaan. Miehelläkin on lupa käyttää värejä. Pääsin siskoni ja hänen kaverinsa Hieno-rouva leikkeihin mukaan. Sain meikata. Tunsin olevani kahdeksankymmenluvun supersankari Neumann. En tahtonut lähteä neppailemaan pikkuautoilla jos joku tuli minua hakemaan.

Koko ajan siinä vierellä kulki ulkopuolelta tuleva olettamus, että poikana oleminen tarkoittaa jotain aivan muuta. Pyssy- ja autoleikkejä pihapiirin muiden poikien kanssa. Rippilahjaksi pojan on toivottava mopoa. Mikä ihme toive on lahjakortti kirjakauppaan? Onneksi en ymmärtänyt olettamuksia ja onneksi sain toteuttaa poikana olemista omalla tavallani. Kaksi keskeisintä asiaa lapsuudestani on kirkas tähtitaivas ja sukupuolirajoja rikkonut meikkaava rokkitähti.

Tänä vuonna Euroviisuiltana halusin, että vaimoni meikkaa minut edellisen vuoden voittajaksi Conchitaksi. Se tuntui vain niin hauskalta idealta. En ymmärtänyt mitä halusin. Vaimoni ronkittua silmiäni erilaisilla kepeillä, alkoi olo mennä epämukavaksi. Tyttäreni seurasi toimitusta vieressä ja ainoa asia, mistä hän oli huolissaan, että sattuuko meikkaaminen. Hän ei kertaakaan kyseenalaistanut sitä, että voiko miestä meikata. Jos mies haluaa meikata, voi mies meikata. Tunnen, että isänä minun on velvollisuus antaa sallivaa asennekasvatusta. Näyttää esimerkin voimin, että roolit ovat vain rooleja ja niiden yli voi tarvittaessa hypätä.

Miehisyys. Miten minä sen määrittelen? Jokaisen on rakennettava oma mieskuvansa, jonka sisällä on hyvä elää. Kyllä elämääsä ja itseensä tyytyväisen miehen tunnistaa. Se vaatii työtä ja peiliin katsomista, että löytää itsestään oikean tavan olla ja niitä oikeita tapoja olla mies on monia.
Minun miehisyyteeni kuuluu se, että sitä ei tarvitse juurikaan todistella. Miehisyyteni ei vaadi nostoja penkkipunnerruksessa, ei kalliita henkilöautoja, ei itserakennettua omakotitaloa tai merkittävää asemaa työmarkkinoilla. Minun miehisyyteni koostuu sallivasta ja hyväksyvästä maailmankuvasta. Se koostuu läheisten ihmisten onnellisuudesta. Siitä, että he tuntevat voivansa tukeutua minuun aina kun siihen on tarvetta. Minä haluan olla eniten heille. Miehisyyteni koostuu ymmärryksestä, että saan luvan olla heikko. Voin pyytää ihmisiltä apua, kun siihen tulee tarvetta. Siihen kuuluu varmuus itsestäni ja luottamus siihen, että riittää juuri tällaisena miehenä. Se tunne johtaa siihen, että ei tarvitse kokea pelkoa eikä uhkaa erilaisuutta, toisinajattelevia ja toisineläviä kohtaan.

Tämä on yksi tapa olla mies. En tule koskaan rakentamaan omakotitaloa. En osaa, enkä halua. Tienaan vähemmän kuin vaimoni. En jaksa nostaa penkiltä kuin sen tyhjän raudan. Minua vieläkin kiehtoo syksyinen tähtitaivas ja voisin nousta roskiskatokseen sitä katselemaan ja minuun tekee vaikutuksen ihmiset, jotka venyttävät kuplaansa isommaksi ymmärtääkseen vielä enemmän. Miehisyyteni lepää täytenä läheisen ihmisen hyväksyvässä sylissä. Seisoessani keittiössä käsi pullataikinassa. Katsoessani ihailevasti vesilätäkön pinnasta heijastavaa lokakuuta. Olen niin mies kuin mies voi vain olla.

Haluan lopettaa tekstini tämän päiväisen Helsingin Sanomien Maija Aallon artikkeliin, jossa kerrotaan 84-vuotiaasta Martti Laaksosesta, joka rakastaa Linnanmäkeä. Artikkelin mukaan Laaksonen on käynyt tänä kesänä Linnanmäellä kuusi kertaa. Hän liikkuu Linnanmäellä rollaattorilla ja käy hurjissa laitteissa. Hän sanoo syyksi käynneillensä pienen jännityksen vatsan pohjassa ennen kuin laite lähtee liikkeelle. Hän sanoo omistavansa lapsen mielen. Tärkeämmäksi syyksi huvipuistovisiiteille hän kuitenkin mainitsee kauneuden kaipuun ja hän tuleekin huvipuistoon mieluiten illalla, jolloin valot syttyvät. Sitten hän kiertelee katselemassa ihmisiä, valoja ja kukka-asetelmia.
Voiko miehisyyden paremmin enää määritellä. Lapsenmielisyyttä, jännitystä ja kauneuteen katsomista. Jos niillä ei saa yhtä ihmiselämää täytettyä, niin ei sitten millään.
Martti Laaksonen on saanut 84-vuoden ajan. Minä 39-vuoden ajan.
Ja Martti kertoi minulle tänään loppuelämäni tavoitteen.
Korvaton pehmokarhuni kulkee sen kanssani.
Ja he, jotka niin haluavat.
Mies minussa ei muuta tarvitse.

Matti Johannes Koivu- jos muutat mielesi