maanantai 29. joulukuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 50


Me vaadimme vapaata rakkautta.


Tämä kirjoitus on vaatimus. Vapauden vaatimus. Tämä on perhepoliittinen ja yhteiskunnallinen teksti. Aloitan sen kertomuksesta, jonka kuulin. Peliyhtiö Supercellin työntekijät kertoivat, että heillä on tapana epäonnistumisen hetkellä juoda lasillinen kuohuviiniä. Aloittaa alusta ja viritellä uusi suunnitelma toteutettavaksi. Pidän tuosta ajatuksesta. Se poikkeaa vanhasta yrittämisen kulttuurista siten, että vanhaan aikaan epäonnistumisen hetkellä oli tapana juoda vuosi koskenkorvaa ja vetää sen jälkeen itsensä narun päähän roikkumaan. Nykyinen tapa on huomattavasti parempi. Uskallus epäonnistumisesta ja taito olla häpeämättä sitä. Rohkeus mennä kohti mahdotonta. Vapaus toteuttaa omia haaveitaan ja toteuttaa ne. Kyky olla oma itsensä, vaikka ympäristön vaatimukset olisivat sen kanssa ristiriidassa.

Yhteiskunta, parisuhde, työyhteisö, perhe tai mikä tahansa joukko ihmisiä. Minulla on unelma. Unelma onnellisemmasta yhteiskunnasta, kestävimmistä parisuhteista ja iloisimmista perheistä. Kutsun unelmaa nimellä vapauden tanssi. Vapauden tanssin ydin on jokin yhteisö. Olkoon se vaikka parisuhde. Vapauden tanssia tanssitaan siten, että riisutaan itsemme ensin täysin alastomiksi. Sen jälkeen vaatetetaan itsemme juuri sellaisilla vaatteilla kuin itse haluamme. Emme puutu toisen pukeutumiseen. Hän muokkaa itsestään haluamansa. Sallimme parisuhdeyhteisön toiselle jäsenelle vapauden päättää omista vaatteistaan. Emme esitä vaatimuksia toistemme valinnoista. Hyväksymme toisemme sellaisina kuin lopulta näytämme. Hyväksymme, vaikka se poikkeaisi rajusti omasta tyylistämme. Annamme toistemme olla omia persooniamme. Kun olemme muovanneet itsestämme oman näköisemme, aloitamme yhteisen tanssimme. Annamme toistemme tanssia omilla tahdeillamme. Emme yritä opettaa yhtä oikeaa tapaa, koska sellaista ei ole. Tanssimme yhdessä, mutta voimme tanssia eri tanssia. Pääasia on, että päätämme tanssia yhdessä. Ehdottoman kiellettyä on johdatella yhteisön toista jäsentä tanssimaan vain toisen päättämää tanssia.

Uskon vapaaseen rakkauteen. Enkä tarkoita vapaalla rakkaudella sitä, että minulla on oikeus tehdä mitä vain ihan kenen kanssa tahansa. Uskon parisuhteen vapaaseen rakkauteen. Se on rakkaus, jossa parisuhteen osapuolet eivät aseta tiukkoja ehtoja rakkaudelle. Se on rakkaus, joka on salliva, hyväksyvä ja kannustava. Se on rakkaus, jossa oman mielipiteen esittäminen on tärkeämpää kuin sen tuputtaminen toisen toteltavaksi. Se on rakkaus, joka hyväksyy toisen epäonnistumiset, virheet ja erehdykset. Se on rakkaus, joka koostuu kahdesta ihmisestä ja ihmisyyteen kuuluu yhtenä tärkeimpänä oikeutuksena uskallus näyttää heikkoutensa ja pienuutensa. Toisen velvollisuus on olla käyttämättä toisen ihmisen uskallusta näyttää heikkouksiaan häntä vastaan. Tuomitseva rakkaus tekee niin. Tuomitseva rakkaus tukahduttaa suhteen heikomman osapuolen alleen ja tekee parisuhteesta valtasuhteen, jossa ei ole oikean rakkauden kanssa mitään yhteistä. Koska ihminen tarvitsee rakkautta silloin kun hän sitä vähiten ansaitsee. Silloin kun hän aseettomana ja alastomana makaa polvillaan maailman edessä apua anoen. Siinä kohdassa hän, joka nostaa kädet työntääkseen apua anovan pois eikä ottaakseen häntä syliin, kertoo teollaan itsestään kaiken tarpeellisen ja hänen luotaan on syytä poistua ovet lopullisesti sulkien.

Samat teesit koskevat muitakin yhteisöjä. Työyhteisö, jossa eri persoonat saavat olla omia persooniaan, jossa ihmiset uskaltavat, jossa ihmiset sallivat, jossa ihmiset kannustavat ja eivät yritä jyrätä vahvemman oikeudella muita allensa. Työyhteisö, jossa on lupa epäonnistua ja näyttää heikkoutensa ja jossa heikkoutta ei yritetä työntää itsestä poispäin vaan itseään vasten. Se luo vapautta ja energiaa tehdä suuria tekoja. Se tekee yhteisön ilmapiirista sellaisen, että on olemassa edes pieni mahdollisuus onnistua ja jokainen onnistuminen on onnistuminen ihan kaikille, joka ruokkii uusia onnistumisia. Samat teesit koskevat yhteiskuntaa. Yhteiskunta, jossa leijuu uskalluksen, sallivuuden ja kannustavuuden ilmapiiri synnyttää sitä uudenlaista hyvää, jota tämäkin yhteiskunta tarvitsisi enemmän. Yhteiskunta, joka syli avoinna ottaa vastaan eikä ole työntämässä ensimmäiseksi pois. Yhteiskunta, joka toimii voiman sijaan luovuudella, innokkuudella ja sallivuudella. Yhteiskunta, joka ei rajaa jäseniään ulkopuolelle, vaan tekee kaikkensa ottaakseen heidät sisäänsä. Yhteiskunta, joka pitää rajat auki uudelle. Yhteiskunta, joka pitää rajat auki. Yhteiskunta, joka nähtyään jäsenensä aseettomana ja alastomana makaamassa polvillaan apua anoen, ei nosta käsiään ajaakseen hänet pois, vaan ottaakseen hänet syliinsä.

Sitä se on. Sallivuutta ja huolenpitoa. Sitä, että ei ole olemassa mitään yhtä totuutta eikä yhtä jumalaa. Parisuhde, perhe, työyhteisö tai yhteiskunta. Kaikki samaa ajatusta. Kaikista voi tehdä sellaisen, jossa jäsenet tuntevat olonsa hyväksi ja vapaaksi olla juuri se joka on, ilman että siinä on joku koko ajan kertomassa, että kaiken minkä teet, teet aivan väärällä tavalla. Jokainen yhteisö tarvitsee vapauden tanssia. Minä haluan tällä kellonlyömällä lopettaa tuomitsevan rakkauden tarpeettomana ja synnyttää vapaan rakkauden aatteen. Ihan jokaisen olisi syytä lähteä toteuttamaan ihan tällä samaisella kellonlyömällä. Talvipäivänseisaus oli jo. Kello käy jo kohti kesää. Päivät pitenee minuutti minuutilta. Me kuljemme valoa päin.

personal jesus





sunnuntai 21. joulukuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 49


Joulu tulee vanhojen muistojen tulvana.


Se asunto on sisustettu tyhjillä pulloilla, tuhkakupilla, lehtipinolla, einesruoan pahvikuorilla ja likaisella, lakanattomalla patjalla. Oven tulee avaamaan elämän rypyttämä mies. Hän kävelee katkoen, niin kuin tyhjien pullojen peittämän kodin yksinäinen asukas usein kävelee. Hän kaataa itsensä patjallensa ja katsoo minua surullisilla silmillään. Teen mitä työni puolesta pitää tehdä. Samalla kuuntelen, kun hän kertoo pojastaan. Hänen sanoistaan paistaa ylpeys, vaikka ei ehkä ole nähnyt poikaansa aikoihin. Laitan oven jälkeeni kiinni. Hän käärii itselleen sätkän, avaa pullon ja jää patjalleen vastaanottamaan tulevaa joulua, joka tulee vanhojen muistojen tulvana. Menen autoon istumaan. Pysähdyn liikennevaloihin. Radiosta kuuluu pojan laulu, josta likaisella patjalla tupakoiva mies kertoi ylpeällä äänellään. Kuuntelen sanoista, että laulaako hän isästään. Ehkä ne sanat sointuu molleina säveleissä. Minua itkettää.
Ihminen kuljettaa mukanaan tarinaa. Jokaisella on tarina kerrottavana. Emme voi tietää likaisella patjalla makaavan miehen tarinaa. Hän itse sen tietää ja osa hänen läheisistään. Minä näen vain ihmisen, jonka liikkeet ja katse kertovat toisen ihmisen kaipuusta. Näen miehen, joka pitää pullonsuuta toisen ihmisen huulina. Kuulen miehen sanoissa pyynnön, että joku tulisi katsomaan. Kysyisi kuulumisia. Antaisi ehkä anteeksi. Ehkä likaisella patjalla makaavan miehen täyttää liian suuri häpeä, että hän ei edes ymmärrä pyytää anteeksi. Ehkä hän on luovuttanut. Ainoa mikä on jäljellä ovat muistot vanhasta, ylpeys pojastaan ja odotus, että joku päivä hänen ovikellonsa soi.
Vaikka hän tietää, että aattoaamuna käytävä on hiljainen ja ainoa ääni on naapurihuoneistosta kuuluva huuto, jota pitää jo valmiiksi humalassa heräävä suruihminen.
Joulu on läheisyyden juhla. Mitäpä muutakaan. Syksyn pimeys taittuu valon voitoksi ja vierellä ovat he, joiden vuoksi pimeyden läpi on tultu. Tämä viikonloppu oli isi viikonloppu. Me teimme lapseni kanssa joulua. Sidoin joulukuusen valot itseeni ja lapseni laittoi päähäni joulutähden. Isi oli hetken joulukuusi. Koira söi salaa viisi joulutorttua, jotka vaivalla uuniin väänsimme. Pelasimme pelejä. Hävisin ne kaikki. Tänä viikonloppuna oli joulu. Ulkona satoi kevyesti lunta. Iltasadussa Jesse-kora pääsi veneretkelle. Elämä on läheisyyden juhla. Vein tyttäreni äidilleen. He lähtevät huomenna viettämään joulua toiseen kaupunkiin. Lapseni saa hyvän joulun. Tulee joulupukki ja maahan sataa pysyvä lumi. Ensi jouluna minä näen ilon tyttäreni kasvoista, kun paperin alta paljastuu salaisuus. Niin on hyvä. Portaat ylös tuntuivat pitkiltä. Rappukäytävän valot sammuivat kesken kävelyn. Minua itketti. Halusin, että sisällä odottava ihminen ottaisi minut lähelleen. Mitäpä muuta.
Mies likaisella patjallaan kuuntelee poikansa sanoja. Ne ovat täynnä rakkautta ja lohtua. Sanat kaikuvat vanhan kelloradion kaiuttimesta. Mies tuntee ylpeyden pistoksen rinnassaan ja häpeän. Joulu tulee vanhojen muistojen tulvana. Miestä itkettää.

Tämä teksti on omistettu ihan kaikille. Sillä.
Jokainen ihminen on kosketuksen arvoinen.

Väliaikainen  



sunnuntai 7. joulukuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 48


Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen parisuhde.


Psykiatrian erikoislääkäri Ben Furman kirjoitti vuosia sitten teoksen Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus. Lainaan hänen otsikkoonsa koskemaan parisuhdetta. Samalla tämä kirjoitus haluaa antaa ylistystä pitkille parisuhteille, mutta myös uskallukselle erota. Puolet solmituista avioliitoista päätyy eroon. Voisi ajatella, että se on masentava määrä, mutta asian voi ajatella myös niin, että puolet solmituista avioliitoista ei päädy eroon. Se on kunniotettava määrä, sillä kahden ihmisen rakkaussuhde on kaikkea muuta kuin kultareunuisten pilvien päällä vaeltamista. Koko elämän kestävä parisuhde on yhtä suuri ihme kuin siittiön kiinnittyminen munasoluun ja sen tuloksesta syntyvä lapsi. Saman aikaan hyvin mahdotonta ja hyvin mahdollista.

Minä uskon elämän pienuuteen. Siihen, että mitä vähemmän tilaa, sitä enemmän tunnetta. Pienet kyläkaupat ovat ajatuksellisesti paljon sympaattisempia kuin helvetilliset automarketit. Pieni tila, suurempi tunne. Seksissä suurin osa tapahtuu ihmisen aivoissa. Toimintaa edeltää aivojen aktivoituminen. Parisuhteessa suurin osa tapahtuu ajatuksissa. Jos parisuhteen ympäriltä riisuu kaiken turhan, niin jäljelle jää parisuhteen pehmein ydin, toisen ihmisen läheisyys. Toisen ihmisen läheisyydestä alkaa parisuhde ja kaikki mitä sen ympärille aletaan rakentaa on parisuhteen kannalta epäolennaista ja jopa tuhoavaa. Kun ihminen kohtaa ihmisen ja tuntevat koskettaessa toisiaan suurta yhteenkuuluvuutta ja nautintoa, niin parisuhteen ydin on saavutettu. Kohtaamisen aikana ympäristö ja aika lakkaa olemasta. Niillä ei ole hetkelle mitään merkitystä. Siinä on parisuhteen suurin ydin tiivistettynä. Kaksi ihmistä. Läheisyys. Yhteenkuuluvuus. Tunne. Pieni tila. Ollaan parisuhteen kyläkaupassa, jossa tiskin takana seisoo sympaattinen myyjä vanhan veivattavan kassakoneen kanssa. Ilmassa leijuu vastakeitetyn kahvin tuoksu ja seinissä väreilee hiljaisuus.

Mitä tapahtuu kohtaamisen jälkeen? Viivytellään muutama vuosi parisuhteen kyläkaupassa. Viihteeksi riittää kumppanin silmät ja yhteiseksi harrastukseksi jokapäiväinen seksi. Kaikki on riittävää. Parisuhteeseen riittää yksi huone eikä pieneen mieleenkään tule laajentuminen. Seuraavina vuosina pienuus alkaa ahdistaa. Seinät alkavat kaatua päälle ja kyläkaupan valikoima on auttamatta liian suppea. Aletaan yhdessä laajentamaan parisuhteen kokoa. Hankitaan taloon lisää huoneita, pihaan lisää autoja ja huoneisiin lisää huonekaluja. Viihteeksi tarvitaan viidenkymmenen tuuman televisio ja yhteiseksi harrastukseksi kuntosalikortit eri saleille. Talossa alkaa olla niin paljon huoneita, että kumppania ei sieltä edes löydä. Kaksi ihmistä. Yhteenkuulumattomuus. Tunnekylmyys. Suuri tila. Ollaan parisuhteen automarketissa, jossa pitkien ankeiden käytävien päästä alkavat uudet pitkät käytävät. Käytävillä kulkee ilmeettömiä parisuhderobotteja, jotka ahdistuneina etsivät kumppaniaan, leipäosastoa ja elämäntarkoitusta löytämättä lopulta mitään niistä. Ilmassa leijailee pettymys ja epätoivo ja seiniin on kirjoitettu synkkä loppu.

Sama kaava. Eri ihmiset. Eri automarketit. Kyläkaupat ovat kuolleet sukupuuttoon. Iso tila jyrää pienemmät tilat alleen. Kaikessa. Ihmiset alkavat ottaa sen totuutena. Pakko olla isoa. Pieni ei riitä. Pakko olla valikoimaa. Pakko olla enemmän. Parisuhteessa pieni ei riitä. On oltava puitteet. On oltava raamit. On tarjottava kolmen lajin illallinen tuttavapariskunnalle. Pitää matkustaa entistä kauemmaksi. Pitää olla koko ajan menossa. Pitää. On pakko. Olla. Liikkeessä. Ja mitä tapahtuu. Mitä enemmän maailma on auki, mitä enemmän ovia on avoinna, mitä pidempiä on automarketin käytävät, sitä pienemmäksi ihminen tuntee itsensä, sitä ahdistuneemmaksi ihminen tuntee itsensä tavarahyllyjen edessä, jotka nousevat taivaaseen asti. Ilmassa ei leiju vastakeitetyn kahvin tuoksu vaan älypuhelimien jatkuva piipitys. Tule. Mene. Rakenna. Älä pysähdy. Elämän kello kulkee kohti kuolemaa ja kuoleman saapuessa jäljelle jää kasa tyhjiksi rakennettuja huoneita ja rikottuja ihmissuhteita.

Parisuhteen pehmein ydin. Kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa. Tuntevat yhteenkuuluvuutta ja nautintoa. Maailma ympärillä lakkaa olemasta. Palata siihen hetkeen. Siihen ensimmäiseen.Olla menemättä automarkettiin. Sulkea älypuhelimensa illan ajaksi. Mennä kumppanin kanssa samaan huoneeseen. Sulkea muiden huoneiden ovet. Sulkea viidenkymmenen tuuman televisio. Katsoa kumppaniaan silmiin. Riisua hänet alasti. Antaa mielen ja huulien liikkua kohti yhteenkuuluvuutta. Riisua itsensä alasti ja sanoa kumppanilleen, että tee minut mahdollisimman isoksi tässä pienessä tilassa. Ja me tehdään toisistamme näkyviä. Huone ympäriltämme pienenee ja lakkaa olemasta. Jäljelle jää vain parisuhteen pehmein ydin. Me.

into my arms

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 47


Oikeassa olemisen pakko.


Pahinta olisi herätä aamuyön tunteina. Katsoa vieressä olevaa tyhjää paikkaa. Ottaa käteen puhelimensa ja selata viimeksi tulleita puheluita ja huomata, että ei ole tullut. Pinota eteiseen tippuneita velvollisuudesta lähetettyjä joulukortteja. Valvoa loppuyö ajatuksesta, että kaikki tämä yksinäisyys on itse aiheutettua. Pahinta olisi ymmärtää vasta vuosikymmenien päästä siitä kuin se olisi pitänyt jo ymmärtää. Silloin kun elämästä on jäljellä vain ne vaipoissa kuljettavat vuodet, jolloin ainoa ihmiskosketus on kiireisen lähihoitajan kädet. Pahinta olisi tajuta armottomuutensa hinta ja tiedostaa, että kaikki on jo liian myöhäistä.

Olen aloittanut uuden tavan aloittaa aamuni. Menen peilin eteen ja sanon ääneen, että ei hätää, olet yhtä keskeneräinen kuin kaikki muutkin ympärilläsi olevat. Sen sanominen ääneen antaa ihmeellisen mielenrauhan ja saa päivän rullaamaan helpommin. Sen ajatuksen voimalla jaksaa oikeassa olemisen pakossa riivaamat ihmiset paremmin. Heidät, jotka eivät ole tunnustaneet itselleen omaa keskeneräisyyttään. Heidät, jotka moralisoivat toisia ihmisiä teoista, joita ovat itsekin tehneet. Heidät, jotka etsivät vikoja ja syitä oman itsensä ulkopuolelta, koska heissä itsessään ei ole mitään vikaa. He ovat ihmisiä, jotka tietävät miten elää oikein, miten hoitaa kaikkia asioita oikein ja miten olla ottamatta toisten ihmisten tapoja lainkaan huomioon. Joka aamu sanomalla peilikuvalleni, että olet yhtä keskeneräinen kuin kaikki muutkin ympärilläsi olevat, helpottaa minua kohtaamaan oikeassa olevat ja huomaamaan, että oikeassa olemisen pakko on vain heidän heikkouttaan, jota he eivät edes itse huomaa vasta kuin silloin kun he vuosikymmenien kuluttua heräävät yksin aamuyön tunteina ja kuulevat ympäriltään vain kodinkoneiden vaimeaa huminaa.

Armo. Yksi sana. Neljä kirjainta. Kokonaisen uuden elämän avaava anteeksianto. Elämässä pitää tehdä valintoja ilman harjoittelua. Koko elämä pelkkää kenraaliharjoitusta, jonka jälkeen ei tulekaan enää varsinaista näytelmää. Se on tässä. Jokainen on vastuussa omista valinnoistaan ja teoistaan. Yksinkertaista. Ja näyttäkää minulle ihminen, joka elämänsä ehtoopuolella on vilpittömästi sitä mieltä, että kaikki valinnat tuli tehtyä oikein ja kaikki teot kestävät päivänvalon. Jos sellainen ihminen löytyy, hän joko valehtelee tai on rajusti dementoitunut. Armo. Anteeksianto. Jos niitä sanoja ei elämässään vaali, tapahtuu seuraavaa:

Hän eli kaksikymmentä vuotta liitossa, joka oli huono. Hän rimpuili huonossa parisuhteessa ja nieleskeli pettymyksiä, jota elämä tarjosi kaksin käsin. Hän teki kaiken lastensa vuoksi. Niin hän myöhemmin lapsillensa sanoi. Hän uhrautui lapsiensa hyvinvoinnin tähden, jotta lapsien ei tarvitsisi kokea vanhempien eroa. Myöhemmin lasten muutettua omiin parisuhdeongelmiinsa, hän viimein saatteli huonon liittonsa loppuun. Katkeroituneena ja uhrautuneena hän alkoi sättiä entistä kumppaniaan lapsiensa kuullen. Ja vaikka lapset olivat jo aikuisia, niin sättiminen satutti. Ei lapsi halua kuulla, että hänen vanhempaansa haukutaan. Ei edes aikuinen lapsi. Huonosta liitosta viimein eroon päässyt henkilö ei ymmärtänyt, että hänen lapsensa kävivät edelleen myös hänen entisen kumppaninsa luona. Olihan hän ollut puolisona niin kelvoton, mutta hän ei halunnut ymmärtää, että vaikka tuo toinen vanhempi olisi ollutkin kelvoton kumppani, niin hän ei välttämättä ollut kelvoton vanhempi lapsilleen. Huonosta liitosta eroon päässyt henkilö odotti uhrautumisestaan palkintoa lapsiltaan ja että he katkaisevat välinsä kelvottomaan ex-kumppaniin. Niin ei käynyt. Katkeruus kasvoi ja hiljalleen se alkoi etäännyttää häntä lapsistaan, jotka eivät halunneet taipua marttyyriuden välikappaleiksi.

Tämä on usean parisuhteen tarina. Päättyneen parisuhteen tarina. On vain kuitenkin niin, että huonoon parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi osapuolta. Jos parisuhde päättyy eroon, syy ei voi olla vain yhden. Ja niin kauan kun ei pysty tunnustamaan itselleen omia virheitään, myöntämään itselleen, että vikaa oli myös itsessä, eron haavat eivät parane. Jokainen on vastuussa omasta erostaan eikä sitä voi koskaan ulkoistaa vain toisen kannettavaksi. Armo. Anteeksianto. Hänelle, joka eli kaksikymmentä vuotta uhrautuen liitossa, joka ei johtanut muuhun kuin krooniseen katkeroitumiseen sanat armo ja anteeksianto olisivat ehdottomat. Armo itseään kohtaan ja anteeksiantaminen itselleen. Sen jälkeen voi aikaisintaan tulla aamu, jolloin voi jakaa armoa ja anteeksiantoa myös ympärillä oleville ihmisille. Marttyyrit kuolevat onnettomana. He ovat heitä, joiden veressä virtaa katkeruuden myrkyllinen veri, joka ajaa kanssaihmiset yksi kerrallaan pois heidän viereltään ja lopputulemana saapuu aamu, jolloin herää odottamaan, että lähihoitaja tulisi ja koskettaisi, sillä jokainen ihminen tarvitsee toisen ihmisen kosketusta ja yksinäinen vanhuus on pelkästään surullista.

Ei hätää, olet yhtä keskeneräinen kuin kaikki muutkin ympärilläsi olevat. Jokaisena aamuna. Ja jokainen aamu on uusi elämä. Jokainen uusi elämä mahdollisuus myöntää oman vastuunsa ja antaa itselleen armoa ja lähteä keveämpänä kohti uuden aamun tarjoamia uusia valintoja. Jokainen aamu antaa mahdollisuuden olla olematta jatkuvasti oikeassa ja antaa luvan olla joskus jopa väärässä.

Armo. Anteeksianto.

Värityskirja




perjantai 14. marraskuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 46


Kätketty rakkaus.


"Kell´ onni on, se onnen kätkeköön". Niin sanoi vanha kansa ja kansahan uskoi. Eikä kansa ole tahtonut tuosta lamaannuttavasta opista päästä vieläkään eroon. Rakkaus kuuluu kotiseinien sisäpuolelle. Julkisena se on tuomittavaa. Muutamia vuosia sitten silloinen Ylen pääjohtaja Mikael Junger kirjoitti julkisia rakkaudentunnustuksia silloiselle kumppanilleen. Kansa tuomitsi, naureskeli ja pääsi sanomaan myöhemmin Jungerin erottua, että mitä minä sanoin. Näillä lakeuksilla ei julkisesti rakasteta perkele, vaan salaa pimeässä peiton alla supatellen. Julkisesti toisiaan halaavat ja suutelevat ovat vastenmielistä katseltavaa. Tappelisivat edes. Sen vielä sietäisi. Toisen ihmisen onni kun on itseltä pois. Rakkaus ei ollut ainoa tunne, jonka vanha kansa kätki verhojen taakse piiloon. Kaikkia julkisia tunteenpurkauksia olisi syytä vältellä. Niin sanoi vanha kansa ja kansahan uskoi. Eikä kansa ole tahtonut tuosta lamaannuttavasta opista päästä vieläkään eroon. Lehtien mielipideosastot täyttyvät kirjoituksista, joissa paheksutaan julkisesti teeveen lauluohjelmassa itkeviä artisteja. Paheksunta ei kohdistu sinänsä laskelmoituun itkemiseen, vaan itse itkemiseen. Näillä lakeuksilla ei julkisesti itketä perkele, vaan salaa pimeässä peiton alla nyyhkyttäen. Vanha kansa oli sitä mieltä, että parasta on olla mahdollisimman hillitty ja hiljainen ja tunteet on parempi pitää omana tietonaan kuin tuoda julki. Näitä lamaannuttavia oppeja vanha kansa opetti seuraaville sukupolville. Itku pitkästä ilosta, paitsi poikalapsille, koska isot pojat eivät enää itke ja jouluna laulettiin kädet ristissä virsiä ja joululaulua, jonka iloluontoisin kohta oli: "hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä".

Nykyisten kolmekymppisten sukupolvesta käytetään nimitystä terapiasukupolvi. Nimitystä käytetään luonnollisesti negatiiviseen sävyyn, koska hulluthan ne terapiassa käy. Minä tervehdin terapiasukupolvea ilolla. Kuulun itse heihin, vaikka lähestynkin pian jo seuraavaa kymmenlukua. Terapia on ainoa keino päästä eroon edellisten sukupolvien elämää halveksivasta oppirakennelmasta. Minulla itselläni on missio. Haluan päästä kokonaan eroon "sisulla siitä harmaasta kivesta läpi mennään perkele"-asenteesta ja ottaa tilalle " sairaan siistiä seisoa tämän harmaan kiven päällä ja nauttia kuohuvasta ja päivänvalosta"-asenteen. Edelliset sukupolvet ovat oksentaneet eteemme niin paljon latistavaa elämänasennetta, että yksin en tästä haasteesta selviä. Nautintotoverini ja terapia auttaa tässä elämänmittaisessa tehtävässäni. Olen jo matkalla. Minusta on hienoa katsoa teeveessä julkisesti itkeviä ihmispäitä ja vielä hienompaa kadulla julkisesti suutelevaa paria. Tekisi itse mennä pelkästä ilosta mukaan. Arvostan suuresti Mikael Jungerin rohkeutta kirjoittaa julkisia rakkaudentunnustuksia kumppanilleen. Tunteet kuuluu jakaa. Ihmisen kuuluu olla auki. Ihmiset ovat ihmetelleet, että kuinka voin kirjoittaa julkisia tekstejä omasta elämästäni. Vanhan kansan oppien mukaan tekstejä pitäisi kirjoittaa vain pöytälaatikkoon, niin että kukaan ei näe niitä koskaan. Olen vastannut, että haluan olla somehuora. Auki kaikille sisään haluaville. Osa tulee rakastaen, osa raiskaten, mutta sisään ei jää mitään ylimääräistä vellomaan. Olen nähnyt ihmisraunioita, jotka ovat jättäneet sisälleen asioita ja kuolevat katkerina ja vihaisina kuin syksyiset ampiaiset. Surullista katseltavaa. Katkeruus on syövän kaltainen tappaja, paitsi että syövästä voi parantua.

Haluan rakastaa avoimesti. Ei minun tarvitse mennä peiton alle pimeään supattelemaan vaimolleni, että rakastan häntä. Voin tehdä sen aivan hyvin julkisesti. Minä rakastan vaimoani. Jos se ihmisiä häiritsee, niin olkoon häiriintyneitä. Saatan myös itkeä julkisesti jos siltä tuntuu. Olen varma, että kukaan ei tule viereen huutamaan, että ei isot pojat enää itke tai jos tulee, niin saatan ensimmäistä kertaa elämässäni lyödä. Ja jos haluan, niin voin kirjoittaa lapsuudestani ja nuoruudestani, joita varjosti isäni alkoholiongelmat ja äitini mielenterveysongelmat. Minä en usko, että piilottamalla ikäviä asioita saa parhaan mahdollisen lopputuloksen. Jossakin kohtaa komeron ovi joka tapauksessa aukeaa ja luurangot kaatuu rämisten alas. Ja jos siellä kaapissa on useiden vuosikymmenten luurangot, niin tulevilla sukupolvilla on mahdoton tehtävä selvitä niistä.

Vanha kansa on elänyt vanhaa aikaa. Nyt on noussut uuden ajan aurinko. Suomalaisen Rockjumalan Ville Leinosen sanoin on uuden ajan aamu. Aamusta nousee päivä, jonka aikana voimme tehdä aivan mitä haluamme. Minä haluan mennä harmaan kiven luokse. Värittää se kirkkaammalla värillä. Kiivetä kirkkaan kiven päälle. Nousta kiven päällä ylväästi seisomaan. Kaataa itselleni lasillisen. Huutaa maailmalle että minä rakastan sinua.

pariterapiaa

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 45


Miehen rakkaus osa 2.


Suomalainen mies ei puhu eikä pussaa. Mies ajattelee vain alapäällään. Vanhat kuluneet fraasit piirtävät suomalaisesta miehestä kuvaa, jota en itse tunnista. Ehkä minä ja tuntemani miehet ovat joko jotain mieskummajaisia tai sitten vanhat fraasit eivät pidä alkuunkaan paikkaansa. Minä voin kirjoittaa vain itsestäni. Piirrän seuraavaksi sanoilla kuvan suomalaisesta miehestä. Itsestäni. Kuinka hyvin se kuvaa muita kanssamiehiä, siihen en tiedä vastausta. Eikä minun tarvitsekaan. Kukin eläköön omannäköistään elämää niin hyvin kuin osaa. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa. On vain erilaisia tapoja.

Minä olen 38-vuotias suomalainen mies. Olen ollut elämäni aikana neljässä pitkässä parisuhteessa. Olen puhunut ja pussaillut ihan perkeleesti ja alapäätäni olen ihan omasta tahdostani käyttänyt muuhun kuin ajattelemiseen. Siihen se soveltuu helvetin huonosti. Olen rakastanut koko aikuiselämäni. Kaikkein tärkeintä rakkaudessa kumppaneihini on ollut toisen ihmisen iho. Läheisyys. Se elämää synnyttävä voima, kun käsien ulottuvilla on toinen ihminen, jota voi sormenpäillään kosketella. Ihminen on tarkoitettu toisille ihmisille. Minä olen ainakin tarkoitettu toisille ihmisille. Haluan että vieressäni istuu ihminen. Haluan ihmisen olevan sellainen, jonka hiuksia voi pyöritellä sormiensa päillä ja jonka huulia voi koskettaa omillaan ja jonka ihon voi tuntea vasten omaa ihoaan. Rehellisesti, vailla mitään piilomerkityksiä. Minulla on ollut joitakin yhden illan suhteita. En tiedä mitä niillä yleisesti tarkoitetaan, mutta minulle ne ovat merkinneet toisen ihmisen kaipuun tuomaa hetkellistä rauhan tunnetta. Varsinaiseen seksiin en ole niillä kerroilla pystynyt. Eikä minulta ole sitä vaadittukaan. Ne ovat olleet baari-illan jälkeisiä laskuhumalan värittämiä tunnepitoisia kosketussessioita. Olemme nukkuneet lähekkäin. Pitäneet toisistamme kiinni ja antaneet maailman valua kohti sunnuntaita ja sunnuntain aikana ravistelleet kosketukset pois kehoistamme ja pitäneet kosketukset muistoina, jotka ovat kantaneet meitä kohti seuraavia kehoon saapuvia ihmiskosketusjälkiä.  Kauniita yhden illan kosketuksia ilman seksiä. Tai ainakaan ilman yhdyntäkeskeistä mekaanista kännivoimistelua. Seksi on kirjoitettu ihan muuhun kuin viiden minuutin sisäänulossuoritteeseen. Se on kirjoitettu sanoihin, sormien pehmeään kosketukseen ja huulien kaareutuvaan kosteuteen. Mies on ihminen. Minä olen halunnut yhden illan suhteilta toisen ihmisen kosketusta. Ja väitän, että niin haluaa suurin osa meistä. Jos se on alapäällä ajattelua, niin ihmisten pitäisi ajatella alapäällään paljon enemmän. Yhden illan suhde on toisen ihmisen lämpö. Seksi on sivuosaa. Hyvä masturbaatio voittaa helposti huonon kännipanon. Mutta toisen ihmisen ihon läheisyyttä ei voi voittaa mikään.

Mitä olen tähän mennessä kirjannut. Mies, tässä tapauksessa minä, haluan rakkaudelta turvaa, tukea ja läheisyyttä. Se on kovin yksinkertaista. Haluan, että paljastettuani viimeinkin heikkouteni, sitä vastaan ei hyökätä. Haluan, että katsoessamme uupuneina telkkarista tulevaa aivotonta paskaohjelmaa, sinä annat kätesi liukua vartalolleni ja saan tuntea sormiesi hellyyden. Se on sitä sanatonta rakkaudentunnustamista, jonka jälkeen mikä tahansa lausuttu lause tuntuu merkityksettömältä. Haluan, että pysyt paikallasi, kun annan omien sormieni lähestyä ihoasi, jonka jokaiseen sopukkaan olen jo jättänyt sormenjälkeni. Haluan, että annat minun tulla yhä uudelleen ja uudelleen kunnes olet kerroksittain rakkauteni merkitsemä. Sillä koskaan en ole kuullut, että ihminen olisi tullut liian täyteen kosketuksista. Koskaan en ole kuullut, että käyttäessään rakkautta se jotenkin kuluu loppuu. Ei kai rakkaus käyttämällä kulu eikä ihminen kosketuksista rikkoudu.

Joku lanseerasi marraskuusta lovemberin. Vaikka se kuulostaa ihan törkeän imelältä, niin minä kannatan. Mitä sitten jos on imelää. Karkki on hyvää. Marraskuussa on lupa nauttia jopa pikkuisen yli. Ikkunaruudun takana heiluu märkä ja pimeys. Mitä me pidättelemme. Suu täyteen karkkia. Ajatus täyteen lovemberia. Sormet kohti toisen ihmisen ihoa. Niin täysillä kuin uskaltaa. Minä olen mies. Ajattelin tämän kaiken alapäälläni ja suomalaisena miehenä puhumatta ja pussaamatta.
Halkaistaan pimeys överimäärällä sokeria. Haluan karkkia.

man is a baby.





keskiviikko 29. lokakuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 44


Miehen rakkaus osa 1.


Puoliso:

Uskallatko kaatua taaksepäin suorilla jaloilla jos olen takana ottamassa vastaan? Vaimoni kysyi tätä vuosia sitten. Tehtiin koe, vaikka tiesin vastauksen. Mahdotonta. Tulin eilen kotiin yhdeksän jälkeen illalla. Istuin sohvalle vaimoni viereen. Meillä oli vaimoni paukuttamat popcornit kulhossa välissämme. Olin väsynyt kaikesta siitä paskasta, jota oli päivän aikana päälleni satanut. Odotin tukea. Kannustavia sanoja. Viisi minuuttia ja meillä oli riita, joka rantautui aamuun asti. Vaimoni meni nukkumaan. Jäin sohvan nurkalle istumaan. Nipistelin itseäni todetakseni olenko oikeasti hereillä. Olenko oikeasti minä. Mies, joka riidan alkaessa pakenee nurkkaan ja pelkää, että riita raiskaa rakkauden verille. Riitelin kuin ihminen. Sain sanottua asioita. Sain sanoitettua laulun, joka välillämme sointuu riitasointuja. En luota ihmisiin. En uskalla kaatua taaksepäin. En luota, että joku ottaa vastaan. En uskalla sanoa kaikkea mitä puolisolle kuuluisi sanoa. Peittelen totuutta, koska pelkään että totuuttani käytetään minua vastaan. Tuen sijaan saan syyttelyä. Rehellisyys paiskotaan nyrkillä vasten kasvojani ja nauretaan päälle. Liian paljon läheisiä ihmisiä, jotka sen ovat tehneet. Liian paljon kerrottuja totuuksia, jotka valutetaan suolaliuoksena haavoilleni. Heittelin lauseita vaimoni kuultavaksi. Lähdin maalaamaan elämäni taulua lapsuudestani asti. Annoin tulla kaiken, joka oli tullakseen. En suojellut ketään, en edes itseäni. Riitelin ja ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan tunsin, että voin sen turvassa tehdä. En pelännyt rajujakaan sanoja, että ne tuhoaisivat tai nakertaisivat pohjaa rakkaudelta. Riitelin, koska rakastin. Se oli kuin hyvää rakastelua. Seksiä suurilla sanoilla. En voi luottaa ihmisiin. Luotto on rakennettava pala kerrallaan. Ja kun vuoden kuluttua tehdään koe, jossa kaadun taaksepäin suorilla jaloilla vaimoni kiinniotettavaksi, niin en laita jalkoja koukkuun missään vaiheessa. Mies haluaa rakkaudelta perusturvaa. Mies haluaa perusturvaa. Turvaluolaa, jonka uumeniin voi luottavaisin mielin painua uinumaan talviuntaan. Minä haluan olla turvassa ja antaa turvaa.

Lapsi:

Uskallatko kaatua taaksepäin suorilla jaloilla jos olen takana ottamassa vastaan? Kysyin lapseltani ja lapseni kaatui. Ihan tuosta vaan. Ilman epäröintejä. Halusi tehdä uudestaan ja uudestaan. Kävin hakemassa lapseni tänään koulun iltapäiväkerhosta puoli kolmen aikaan. Tulimme kotiin. Hän pyöritti lyijykynää otsaansa vastaan vaikean matikanläksyn tahdissa. Syötiin makaronilaatikkoa ja katsottiin Pikku Kakkosesta Anton Siilinen. Tungettiin tennispallot sukkiimme ja leikittiin, että meillä olisi jalassamme korkokengät. Ei miehellä voi olla korkokenkiä, lapseni nauroi. Sanoin, että voi jos mies niin haluaa. Katsoin lastani kun hän leikki. Olen luvannut itselleni, että teen kaikkeni, että turvaluola rakentuisi lapseni mielen sisään jo lapsesta lähtien. Haluan, että hän oppii luottamaan. Haluan, että hän oppii kertomaan kaiken mitä mielessä liikkuu rehellisesti, peittelemättä ja pelkäämättä, että palkinto rehellisyydestä on hyväksikäyttö. Se on tehtävä, joka on täytettävä. Olen siihen luottamukseen aiheuttanut jo säröjä, tiedän sen, mutta toivon paikkaavani sen kaikella sillä turvalla, jonka hänelle tarjoan. Vaikea tehtävä, mutta kuka on sanonut että elämän pitäisi olla vain helppoa. Toivon, että kun lapseni vuosien päästä sulkee kotiensa ovet ja lähtee kokeilemaan omien siipiensä kantavuutta, hän astuu ulko-ovesta ulos ja lähtee ei kyynerpäät edellä vaan kaatuen taaksepäin, luottaen siihen, että alhaalla on joku ottamassa hänet turvallisesti vastaan. Ja hän laskeutuu pehmeästi maailman syliin.

Tekstini on omistettu yhteiskunnalle, joka pitää huolta heistä, jotka eivät itse siihen pysty ja yksilöille, jotka ovat ottamassa taaksekaatuvia vastaan ja heille, jotka rohkeasti kaatuvat. Ihminen tarvitsee turvaa ja toisia ihmisiä.

Tarpeelliset valheet







maanantai 20. lokakuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 43


Sano minulle että olen hyvä.


Vuonna 2006 minusta tuli isä. Kahdeksan vuotta minussa on elänyt isyys. Rooli, jonka otin mieluusti vastaan ja rooli, josta en halua koskaan luopua. Olen eroisä. Näen lastani joka toinen viikonloppu ja arkisin kahtena iltana. Erot aiheuttavat sellaista. Ne ovat valintoja. Joka toinen viikonloppu minua on turha kysyä minnekään. En lähde. Tai jos lähden, minulla on lapsi mukana. Mikään ei ohita sitä yhdessäoloa. Rakastan sitä hetkeä, kun perjantaina haen lapseni koulusta ja kävelemme yhdessä kohti viikonloppua. Tuntuu kuin minuun laitettaisiin puuttuva pala. Maailma muuttuu kokonaiseksi. Menemme ehkä kauppaan. Ostamme donitsit ja vähät välitän siitä, että herkkupäivä olisi vasta huomenna. Vähät välitän siitä, että kengät jäävät kotona keskelle eteisen lattiaa. Vähät välitän siitä, että tytön huone on tunnin päästä jo täysin seksisin. Vähät välitän. Välitän siitä, että minulla on hänet ja se ilo yhdessäolemisesta peittää kaiken muun keinotekoisen sääntöviidakon. Seuraavana päivänä yritän olla enemmän sääntövanhempi. Usein epäonnistun. Usein lepsuilen. Usein katson sormieni lävitse. Se on vain helvetin vaikeaa toteuttaa sääntökirjaa, kun itsellä on ilo pelkästä yhdessäolosta. Siinä saattaa huomautus tukan harjaamisesta unohtua. Sitten mennään harjaamattomalla tukalla puoleen päivään. Tai iltaan. Mitä sitten. Silti mä joskus huomaan ajattelevani. Että olenko ihan hyvä.

Olen isä ja minulla on onnistumisen oikeus. Minulla on teoria. Kasvatuksesta. Se voi olla väärä. Tai oikea. Samantekevää. Se on minun teoriani, jota toteutan. Läsnäolo voittaa kurin. Huonosti käyttäytyvä lapsi haluaa huomioita ja jos sitä ei muuten saa, niin käyttäytymällä huonosti. Lapsi, joka saa huomiota harvoin häiriökäyttäytyy. Meillä on salapaikka. Se on tässä ihan lähellä. Sellainen pieni metsikkö, jonne käymme aina piilottamassa jonkin esineen, aarteen. Se voi olla vaikka keppi. Seuraavana päivänä käymme katsomassa, onko aarre vielä paikalla. Tunti lapsen kanssa ulkona, jonka jälkeen lapsi leikkii helposti kaksi tuntia yksin. Hän on saanut huomionsa, jota lapsi kaipaa ja tarvitsee. Mä muistan yön lapsuudestani. Heräsin kesken unien. Isä ja äiti olivat lähteneet. Laitoin kengät jalkaani ja menin rivitalomme edessä olevalle mattotelineelle seisomaan. Mä luen lapselleni iltasadun. Sen jälkeen hän sanoo minulle, että pidä ääniä ja käy välillä katsomassa. Hakee turvaa. Haluaa nukahtaa tietoisuuteen, että on turvassa. Mä käyn ovella katsomassa. Hän nukahtaa. Kai mä ylisuojelen, mutta jos lapsi pyytää turvaa, niin mitä muuta isä voi tehdä kuin antaa sitä. Mä olen kolmekymmentäkahdeksan ja haen itsekin välillä turvaa. Että on joku, jonka käteen kätensä laittaa. Joku joka on läsnä. Silti mä joskus huomaan ajattelevani. Että olenko ihan hyvä.

Mun vanhemmat ovat eronneet. Vähän liian myöhään, mutta ovet kuitenkin. Mä olen heidän lapsi vieläkin. Minulle on samantekevää kuinka hyvä tai paska heidän parisuhteensa on ollut. Mä arvioin heidät vanhemmuusasteikolla. Kuinka hyviä vanhempia he ovat minulle olleet. Kaikki muu on samantekevää. Muutama viikko sitten tuli televisiosta MOT-ohjelma, joka käsitteli huoltajuuskiistoja. Siinä ihmiset vajosivat niin pohjaan, että menivät siitä läpi. Ohjelma kertoi vanhemmista, jotka estävät tapaamiset lapsen toiselta vanhemmalta. Puhuivat lapsen kuullen pahaa toisesta vanhemmasta. Sairaimmat yksilöt tekaisivat valheellisia rikosilmoituksia lapsen toisesta vanhemmasta varmistaen, että sulkee lapsen elämästä toisen vanhemman. Ohjelman ainoa lohdullinen sanoma tuli eräältä kaksikymppiseltä nuorelta mieheltä, joka oli kokenut rajun huoltajuuskiistan lapsena. Hän sanoi, että onneksi hänellä on täysi-ikäisenä oikeus tehdä omat ratkaisunsa. Hän ei ole nähnyt kumpaakaan vanhempaansa kahteen vuoteen. Ihan syystä. Surullisinta siinä on, että samalla lapsi menetti molemmat vanhempansa.

Me kävelimme siinä kaupan parkkipaikalla. Tuuli niin paljon, että lehdet lensivät joukkona takeillemme. Me nähtiin, että lehtiä oli viereisellä puistikolla valtava määrä. Juoksimme niitä kohti. Heitimme lehtiä ilmaan. Teimme kasan ja hyppäsimme päälle. Peitimme itsemme niistä. Lapsen ilmeestä lauloi riemu. Mä lauloin mukana. Lokukuu vieritti pimeää iltapäivän päälle. Illalla kävin kolmannen kerran lastenhuoneen ovella. Silloin lapsi oli jo nukahtanut. Pidin silti pieniä ääniä. Jotta lapsi kuulisi unensa läpi olevansa turvassa. Jotta olisin hänelle syli silloinkin kun emme näe toisiamme.

Sohvalla mietin, että olenko riittävän hyvä.

pekka streng- auringon lapsi



sunnuntai 12. lokakuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 42


Aviomies osa 3.


Synnyin pojaksi. Kaksi viikkoa yli lasketun ajan äitini punnersi esiin punaisena huutavan kurttunaaman. Kätilö katsoi syntyneeseen vauvaan ja huomasi sillä pippelin. Sanoi äidilleni, että poika tuli ja laski hänen rinnoilleen. Pippelistä johtuen minulle puettiin synnytysosastolla vaaleansininen puku. Elettiin seitsemänkymmentälukua ja kotitalouksissa isät luki Tekniikan maailmaa ja äidit Kotivinkkiä.

Kasvoin leikki-ikään. Pihapiirissämme oli paljon lapsia. Asuin paikallisen tehtaan omistamissa rivitaloissa ja työmiehillä oli lapsimäärästä päätellen aikaa tehdä työvuorojensa välillä muutakin kuin lukea lehtiä. Olin yksi lapsista. Huolimatta siitä, että minulla oli pippeli, lempipuuhiani tuohon aikaan oli tarrojen lisäksi myös kiiltokuvien keräily. Vaihdeltiin niitä muiden poikien kanssa. Kimalsivat ihanasti. Tarrat olivat niiden rinnalla jotenkin tylsiä. Keräsin myös kaljapullonkorkkeja. Sunnuntaisin niitä sai pussillisen, kun kävi tyhjentämässä yleisen saunan roskikset ja pöydänpinnat. Työmiehet tykkäsivät kovasti alkoholista. Kyllä minä pallolla ja pikkuautoillakin leikin, mutta kiehtovinta oli se, kun siskoni ja hänen kaverinsa otti minut leikkimään hienoa rouvaa. Puettiin äitien vaatteita ja käytettiin vähän meikkiä. En muista että kukaan olisi siitä pahastunut. Ehkä se ymmärrettiin leikiksi ja olen siitä syvästi kiitollinen. Lapsi ei osaa olla vielä roolinsa vanki, ellei häntä siihen voimalla pakota. Poika poikien väriin, käsiin autoja, työkaluja ja aseita. Tytöt tyttöjen väriin, käsiin nukkeja, keittiövälineitä ja koruja. Ahtaat roolit, ahtaat ajatukset ja ahdistunut aikuisuus. Myöhemmin ihmetellään, että miten helvetissä emme ymmärrä toista sukupuolta.

Armeija tekee pojasta miehen. Samaa mantraa vuosikymmenestä toiseen. Ehkä niin, ehkä ei. Minua se ei kasvattanut. Ampumaharjoitukset. Joukkueemme johtaja, luutnantti Paavilainen seisoi edessämme. Oli alkamassa kovapanosammunnat. Hän osoitti edessämme olevia maalitauluja ja sanoi, että niihin päin ammutaan. Jatkoi, että niihin olisi mukavampi ampua jos taulujen paikalla seisoisi pakolaisia. Osa porukasta nauroi. Osa oli hiljaa. Kuuluin jälkimmäisiin ja saanen nyt lähettää luutnantti Paavilaiselle terveiseni, että kaikkein parhaiten tauluihin olisi osunut jos taulujen paikalla olisi ollut kaltaisiasi luutnantteja. Tosin olisi hyvä luoti mennyt hukkaan. Armeija, jonka minä kävin ei kasvattanut miehiä, vaan rasistisia ja seksistisiä mulkkuja. Onneksi suurimmalla osalla opit jäivät kasarmialuelle.

Näyttelijä Sanna Stellan lausahti Ylen Totuus rakkaudesta-sarjassa, että tekeekö se hänestä paremman imuroijan, kun hänellä on pimppi. Loistava tokaisu. Aivan samoin voi kysyä, tekeekö se minusta paremman poraajan, kun minulla on pippeli. Hei katsokaas, tuolta tulee se tyyppi, jolla on pippeli ja joka on pukeutunut poikien väreihin ja jolle tulee kestotilauksena metsästys ja kalastus-lehti, antakaa sille pora ja vannesaha käteen, pari kaljaa pöydänkulmalle ja telkkarista tulemaan painia, niin kädenkäänteessä se pistää asunnon kuntoon. Ja hei tuolta tulee se tyyppi, jolla on pimppi ja joka on pukeutunut tyttöjen väreihin ja jolle tulee kestotilauksena kotiliesi, antakaa sille kauha ja pullasuti käteen, radiosta kuulumaan Lauri Tähkän ihania balladeja, niin kädenkäänteessä se hämmentää puuroa nälkäiselle työmiehelle ja jälkkäriksi keittää kahvit ja leipasee korvapuustit.

Sain pari vuotta sitten käteeni akkuporakoneen. Seisoin se kädessä eteisen lattialla ja tunsin kosmista tyhjyyttä ympärilläni. Mietiskelin isopappaani, joka taisteli sodissa ja pappaani, joka kirvesmiehenä rakensi kokonaisen kylän ja isääni, joka osaa korjata asian kun asian. Katselin itseäni peilistä ja mietin, että missä vitussa tässä porassa on se sähköjohto. Vaimoni käveli viereeni huomatessaan maailmantuskan katseessani ja sanoi, että akkuporakoneessa ei ole sähköjohtoa. Katsoin kun hän käveli takaisin keittiöön, jossa hänellä oli leipominen kesken. Huomasin hänen katseessaan kosmisen tyhjyyden tunteen, kävelin viereen ja sanoin, että ei hiivaa voi laittaa jääkylmään veteen. Siinä seisoi nainen puuhaarukka kädessä, jonka isomummo teki lettuja sahanpuruistakin ja jonka mummo nostatti leipätaikinaa vaikka silmät sidottuina ja jonka äiti pistää korvapuustit tulemaan lehteä lukiessaan. Katselimme vähän aikaa toisiamme ymmärtävin silmin. Kuului humahdus. Vuosikymmenten tukahdetut äänet huusivat yhteen ääneen samaa lausetta. Tämän voi tehdä toisinkin. Tämän voi tehdä toisinkin. Huuto jatkui, kunnes hiljelleen vaimeni. Kävin hakemassa eteisestä akkuporakoneeni, annoin vaimolleni, joka antoi minulle puuhaarukan. Ja yhtäkkiä teimme sitä, mitä osasimme parhaiten. Katseisiimme nousi uusi palo. Tekemisille tuli tarkoitus. Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen.

On olemassa nainen ja mies. On olemassa eroavaisuudet. Roolit ovat keinotekoisia. Ne on ihmiskunnan historian aikana muovautuneita käsityksiä. Perinteitä, joilla ei ole mitään merkitystä. Ihmistä ei voi muovailla roolinsa vangiksi. Tai jos voikin, niin ihminen ei voi hyvin siinä luomuksessaan. Ihmisen pitää muovailla roolinsa itse. Se on vaarallista ottaa annettuna. Jos se sotii vallalla olevia käsityksiä vastaan, niin sotikoon. Kaikki lokerointi on keinotekoista, joten kaikkia lokerointia voi kyseenalaistaa ja muuttaa. Maailmaa voi muuttaa. Parisuhdetta voi muuttaa. Ihan vain kyseenalaistamalla vallassa olevaa käsitystä.

Minulla on vaimo, joka teki lettuja ensimmäisen kerran 36-vuotiaana ja ei osaa käyttää hiivaa.
Siksi koska häntä ei ole vain kiinnostanut.
Vaimollani on aviomies, joka katsoi autosta oljyt ensimmäistä kertaa 36-vuotiaana ja joka ei osaa käyttää akkuporakonetta. Siksi koska häntä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Roolit on ihan perseestä, paitsi leikkinä.

sounds-dance with the devil









perjantai 3. lokakuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 41


Aviomies osa 2


Lopetetaan teeskentely. Mennään kohti totuutta. Sitä ydintä miksi me olemme toistemme kanssa. Sitä yksinkertaista ajatusta, että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ihminen on riippuvainen toisesta ihmisestä. Ei siihen tarvitse kuin lupa itseltään. Että hyväksyy ajatuksen. Että on riippuvainen toisista ihmisistä. Me tarvitsemme toistemme kosketusta. Se on samantekevää missä kohdassa elämämme kulkee. Me tarvitsemme toistemme ihoa. Sinkkuna sitä voi saada satunaisesti pienellä flirtillä oikeassa kohdassa. Se on pelkästään kaunista. Pujottaa sormensa hyvälle tuoksuviin hiuksiin ja vetää ihminen lähelleen ja tuntea hänen sydämenlyöntinsä vasten omaa kehoaan. Tuntea hänen paljastettu vartalonsa vasten omaa vartaloaan. Tuntea toinen ihminen riisuttuna oman vartalon kosketettavaksi. Tuntea ihminen. Tuntea syli, jonka turvaa on janoten kaivannut. Tuntea. Vain tuntea. Edes hetkeksi. Se on pelkästään kaunista.

Minä olen parisuhteessa. Minä olen aviomies. Minulle se merkitsee toista ihmistä. Toisen ihmisen kosketusta. En pärjää ilman sitä. Ilman sitä olen vailla. Haluan, että kun ojennan käteni, niin lähelläni on joku, johon kosketukseni osuu. Joku joka ottaa kosketukseni vastaan. Tai on välillä ottamatta. Että on joku ihminen, joka näkee sinut ja jolle näyttää itsensä. Siihen liittyy pieni ongelma. Se ajatus että maailmassa on virhe. Ja vaikka sen tiedostaa, niin ei uskalla näyttää sitä. Piilottaa osan itsestään. Koska onhan se rohkeaa paljastaa itsensä toiselle täysin avonaisena. Verille raavittuna. Puolinaisena. Ongelmaisena. Pelkää, että toinen ei hyväksy. Kavahtaa ja sulkee oven perässään. Minä olen ajatellut. Olen tullut johtopäätökseen. Että riisuisinkin itseni täysin alastomaksi hänen edessään. Seisoisin jalat tiukasti lattiaan liimattuna. Kaikki syvimmätkin naarmut esiin ottaneena. Ylväänä. Vailla mitään epäselvää. Sanoisin hänelle, että tässä on kaikki. Ja että tämä kaikki tulee kulkemaan läpi elämäni minussa. Että hyväksy tai ole hyväksymättä. Välimuotoja ei ole olemassa. Se tulee olemaan vaikeaa. Sillä itsensä paljastaminen valuttaa ihan kaiken ulos. Ja jos sitä ei hyväksytä, niin mistä palasista sitä sitten itsensä taas kokoon parsii.

Miksi helvetissä se on niin vaikeaa. Kumppanisi on paras ystäväsi. Hänelle pitäisi ensimmäisenä kertoa kaikki. Luottaa siihen että hän ei hylkää. Hylätyksi tulemisen pelko. Sitähän se on. Inhimillinen pelko liian monesta pettymyksestä. Ainoa tapa silti. Kumppanisi on paras ystäväsi. Kenelle sitten voimme kaiken vuodattaa. Ja jos emme voi, niin onko kumppanuudella mitään arvoa. Eikö minun sinun aviomiehenäsi ole jopa velvollisuus kertoa sinulle asioista, jotka minua ilahduttaa, surettaa, pelottaa, vaivaa. Eikö minun pidä kertoa toiveistani, unelmistani ja vaatimuksistani. Eikö meidän ole tarkoitus olla toistemme puolella. Ihan joka tilanteessa. Me olemme valinneet toisemme, joten meidän pitää puolustaa toisiamme. Kuka muu sen tekee. Parisuhteessa me tarvitsemme toisiamme. Minä tarvitsen sinua. Haluan koskettaa sinua. Pujottaa sormeni hyvälle tuoksuviin hiuksiisi ja riisua itseni edessäsi paljaaksi. Niin että näet kaikki arpeni. Niin että näet kaikki haavani, jotka vielä vuodattavat verta. Niin että hyväksyt minut sellaisena kuin olen. Vastaat kosketukseeni ja kosketat takaisin. Vedät minut lähellesi ja riisut itsesi paljaaksi edessäni. Niin että näen kaikki arpesi. Niin että näen kaikki haavasi, jotka vielä vuodattavat verta. Niin että hyväksyn sinut juuri sellaisena kuin olet. Niin että tule. Tule. Olen kävellyt puolitiehen vastaan. Sinun on kuljettava sama matka. Puolitiehen. Muuten emme tunne toistemme kosketusta. Muuten emme kohtaa.

Pysäytetään tämä hetki. Suljetaan kaikki muu paitsi tämä hetki. Ja vaikka tämä kaikki kuulostaakin aivan saatanan naistenlehdeltä, niin pysäyteään nyt tämä hetki. Katsotaan toisiamme silmiin. Katsotaan sitä kumppania, joka jakaa asuntolainan kanssasi. Katsotaan kuka hän on. Kuunnellaan kuka hän on. Tunnustellaan kuka hän on. Koska ei se ole niin itsestäänselvää kuin olettaisi. Koska voi tulla hetki jolloin häntä ei enää ole. Katsotaan häntä. Otetaan käsi käteen. Ollaan ihan hiljaa. Tunnustellaan. Vittu tunnustellaan vain toisiamme. Annetaan vieno hymy. Kerrotaan kuinka tärkeä hän on. Sanotaan että kuinka rakastetaankaan häntä. Kuunnellaan mitä hänellä on sanottavana. Sanotaan hänelle mitä tekee  mieli sanoa. Milloin sitten jos ei nyt. Vittu milloin sitten jos ei nyt ja kenelle. Hän on sinun paras ystäväsi. Kenelle muulle. Paljastetaan rajuimmatkin toiveet ja raastavimmat pelot. Milloin sitten jos ei nyt. Koska ei se aika oikeasti pysähdy. Jos sitä nyt emme tee, niin sitten emme koskaan. Aika on rajallinen. Katsotaan toisamme silmiin ja tunnustetaan että tarvitsemme toisiamme. Me niin tarvitsemme toisiamme. Tarvitsemme toistemme ihoa. Ja niihin haavoihin voi laittaa laastarin ja ne arvet ovat vain merkkejä elämästä. Merkkejä rohkeudesta että on laittanut itsensä peliin.

Minulla on huomenna kokonainen lauantai-ilta yksin. Se on niin hienoa, että sitä jopa odottaa. Silti häpeilemättä tunnustan tekeväni ikkunaan nenälläni merkkejä, katsoessani milloin hän palaa ja itkeväni onnen ja ikävän kyyneleitä katsoessani lastenhuoneen tyhjää sänkyä odottaessani, että milloin näen taas maailman kauneimmat 128 senttimetriä. Häpeilemättä siksi, koska olen ymmärtänyt että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ja sanoessani niin, olen sanomisestani helvetin ylpeä. Koska minä ainakin tarvitsen toisen ihmisen ihoa. Ilman sitä olen vailla.

johnny cash-hurt


sunnuntai 28. syyskuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 40


Aviomies osa 1.


Menin naimisiin toukokuun 18. päivä vuonna 2013. Se oli lämmin ja aurinkoinen lauantai. Samana iltana Tanska voitti euroviisut. Muistan kun seisoimme siinä papin edessä. Hän puhui ihan kauniisti. Hän puhui ihan asiaa. Että parisuhde alkaa siitä, kun juhlat ovat ohitse. Kun valkoiset pöytäliinat riisutaan juhlapöydistä, paljastaen alta ajankuluman salipöydän. Avioliitto. Se on yksi parisuhteen muoto. Pappi kysyi kysymyksen. Tahdonko jumalan ja tämän seurakunnan edessä luvata rakastaa. En minä heille halunnut mitään luvata. Minä katsoin sinua silmiin ja halusin luvata sinulle. Tiesin ne myötä- ja vastamäet. Tiesin ne pöytäliinojen alta paljastuvat ajankulumat salipöydät. Katsoin sinua silmiin ja halusin luvata sinulle. Ensimmäisessä penkkirivissä istui lapseni. Hänelle halusin luvata. Jumalalle minun ei tarvinnut luvata mitään. Meillä ei ole suhdetta. Jos jumala jossakin muodossa tapahtumassa olikin, se oli rakkautena katseittemme välissä. Puolituntia ja minusta tuli aviomies.

Aviomies. Minä olen sinun aviomies. Mitä haluaisin sinulle siitä kertoa. Mitä se merkitsee. Instituutiona avioliitto ei merkitse mitään. Minulle se on lupaus yrityksestä elämänpituiseen parisuhteeseen. Lupaus yrityksestä. Ei lupaus onnistumisesta. Seisoin edessäsi ja pujotin sormeesi sormuksen, merkiksi että rakastan sinua. Siksi että rakastan sinua. Ei sillä muulla ole mitään merkitystä. Lupaus antaa sinun tulla niin lähelle minua kuin minua lähelle voi vain tulla. Ihan perille en päästä. Minussa on huoneita, joissa haluan käydä ensin itse ennenkuin päästän sinut niihin vierailulle. Toiveita. Toiveita siitä että sinä teet samoin. Päästät niin lähelle kuin vain uskallat päästää. Emmekö me siinä tilassa juuri sitä toisillemme lupaa. Yksinoikeutta toistemme syvimpiin huoneisiin. Suurin asia rakkaudessa. Parisuhteessa. Ottaa toinen lähelle rikkinäisenä, keskeneräisenä ja vailla vastauksia. Voiko toiselle ihmiselle enää enempää antaa kuin suurimmat tunteensa, suurimmat pelkonsa, suurimmat surunsa, suurimmat ilonsa. Antautua toiselle. Se on rohkeinta mitä ihminen voi elämässään tehdä. Antaa tunteensa toisen käsiteltäväksi. Sillä saa aikaan joko jotain hämmentävän kaunista tai musertavan pahaa. Särkynyt sydän luutuu kauemmin kuin sääriluu. Silti se riski on otettava. Muuten avioliitosta tulee vain kahden ihmisen yhteinen talous.

Haluan miehenä sinulta muutamia asioita. Että otat minut lähellesi silloinkin kun sitä vähiten itse kaipaat. Haluan että katsomme toisiamme välillä toistemme silmillä. Teemme asioita toisen toivomuksesta. Me voimme ja meidän pitää olla irti toisistamme. Meidän pitää elää omaa elämäämme, mutta tulla vastaan silloin kun toinen sitä pyytää. Sitä varten olemme toisillemme. Emme vain jakamassa niitä riemun tunteita. Emme vain repimässä vaatteita toistemme päältä kiihkon vallassa. Me olemme olemassa toistemme tukena, kun omat tuet ovat liian hataria. Haluan että otat minut vastaan silloinkin kun vähiten sitä ansaitsen. Silloin kun syvistä huoneista saapuneet sudet ovat raadelleet kasvoilleni verisiä naarmuja. Sillä kun ihminen on päästänyt toisen niin lähelle kuin vain ihmisen voi päästää, niin siellä on pysyttävä silloinkin kun tekisi mieli paeta. Me olemme parisuhteessa toisiamme varten. Elämässä itseämme varten. Jos vain uskallamme katsoa toisiamme oikeasti silmiin. Uskallamme kuunnella ne kuiskatutkin sanat. Uskallamme jakaa ne kielletymmätkin tunteet. Pysymällä paikalla silloinkin kun tekisi mieli paeta. Silloin voi tapahtua seuraava.

Kaksi vanhusta kävelee käsi kädessä kadulla vastaani. Heidän askeleissaan kaikuu yhteisten vuosikymmenten äänet. Askeleet ovat hitaat. Heillä ei ole kiire enää minnekään. He kuuntelevat tuulen heiluttamien puiden suhinaa. He ovat yhteinen tarina. He kantavat käsissään toinen toistansa. He pysähtyvät penkille istumaan. Hymyilevät ohikulkeville ihmisille. Kuin kertoakseen, että kaikkeen on olemassa pieni mahdollisuus. Siihenkin että kuolema meidät erottaa. Vanhukset nousevat ja jatkavat kävelyään. He kävelevät minusta poispäin. Kohti horisonttia. Häipyvät näkyvistäni ja jatkavat hymy kasvoillaan kävelyään kunnes kuolema heidät erottaa.

mies eikä poika enää


lauantai 20. syyskuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI.


Viikko 39


Valtiaita ja alamaisia.


On kahdenlaisia ihmisiä. Heitä, jotka pitävät valtaa käsissään ja heitä, jotka tottelevat annettuja käskyjä. Vallassa olevien ihmisten valta kasvaa isommaksi mitä tottelevaisempi alistuneisto on. Valta tulee vallan luokse. Tottelevaisten keskuudessa on kahdenlaisia ihmisiä. Heitä, jotka alistuvat kohtaloonsa ja heitä, jotka ovat myöhemmin tekevä vallankumouksen. Heidän vihansa valtaapitävää  ja itseään kohtaa kasvaa niin suureksi, että pitkään patoutuneet tunteet purkautuvat vallankumoukselliseksi toiminnaksi. Ihminen tulee ulos roolistaan. Astuu vieraalle maaperälle. Haluaa muutoksen. Ottaa ohjakset omiin käsiinsä. Kyseenalaistaa vallitsevaa järjestystä. Murtaa muurin, jonka on itse rakentanut eteensä. Historia on todistanut useita yhteiskunnallisia vallankumouksia. Emme mene niihin. Pidetään vallankumous yksilön tasolla. Viedään se parisuhteeseen. Paikkaan, jossa pätee samat määreet. On parisuhteilijoita, jotka pitävät valtaa käsissään ja heitä, jotka tottelevat annettuja käskyjä.

On sanottu, että parisuhde voi toimia ainoastaan silloin kun pari on tasavertaisessa suhteessa toisiinsa. Parisuhteessa vallitsee tasa-arvo. Sellaisia parisuhteita ei vain ole olemassakaan. Aina toinen on ainakin vähän enemmän vallankahvassa kiinni kuin toinen. Lähtökohtaisesti parisuhde, jossa molemmat osapuolet on vaatijoita, ei tule toimimaan. Ei myöskään parisuhde, jossa molemmat osapuolet ovat alistujia. Parhaiten alkaa toimia sellainen suhde, jossa toinen on vaatija ja toinen alistuja. Toinen palveltava ja toinen palvelija. Molemmat saavat jotain suhteessa. Vaatija saa vallan tunnetta käskyttämällä alistujaa ja alistuja saa hyväksyntää tottelemalla. Vaatija tuntee olonsa vahvaksi ja alistuja hyväksytyksi. Tämä toimii hetken. Kunnes suhde etenee ja vaatijasta muodostuu kotihirviö, despootti ja alistujan patoutunut viha alkaa kuplia yli. Sitten onkin jo myöhäistä.

Mä olen läheisriippuvainen alistuja. Hyvä lähtökohta ihmissuhteelle. Kaikki lähti lapsuudesta. Karkkipäivänä leikkasin suklaapatukasta puolet vanhemmilleni, vaikka he eivät sitä pyytäneet. Viikonloppuisin heräsin aikaisemmin kuin muut keittämään kahvin valmiiksi. Äitini lähdettyä lenkille, lähdin miltei aina mukaan. Olin kiltti. Minua ei tarvinnut juuri edes kasvattaa, koska tein sen ihan itse. Olin kiltti joka tilanteessa ja pidin sitä ihan normaalina. Ei kukaan tullut minulle sanomaan, että kiltteydellä yritin vain miellyttää ympäröivää maailmaa ja pidin sillä huolta, että perheessä kaikilla muilla olisi hyvä olla. Ei ollut. Minullakaan. Lapsuusiän astma. Ihmeellisiä ahdistuskohtauksia. Välillä oikeaa astmalääkitystä. Välillä placeboa. Sama teho. Opin piilottamaan itseni muiden tarpeiden taakse. Koska muiden ihmisten tarpeet ovat tärkeämpiä. Kaikki menee hyvin, kunhan vain olen kiltti. Näkymätön. Helppo. Ei mennyt. Vain kiltteys jäi päälle.

Usein kuulee puhuttavan kilteistä tytöistä, joista kasvaa kilttejä naisia, jotka ajautuvat parisuhteisiin, jossa kiltteyttään sinnittelevät, vaikka pois tekisi mieli. Kerron salaisuuden. Yhteiskunnassamme elää paljon myös kilttejä miehiä. Miehiä, jotka nielevät liikaa. Miehiä, jotka eivät saa sanottua, vaikka pitäisi täysillä karjua. Minä olen kiltti mies. Olen ajatellut, että palvelemalla muita ja olemalla kiltti ja joustava, saa osakseen hyväksyntää ja rakkautta. Ehkä niin. Tunniksi kerrallaan. Lopulta käy kuitenkin niin, että kunnioitus häviää. Edes itse ei kunnoita itseään. Se on pelkästään surullista. Kiltti mies antaa kumppaninsa naputtaa jokaisesta asiasta sanomatta vastaan mitään. Kiltti mies antaa kumppaninsa päättää kaikista menoista ja asioista. Varsinkin jos kumppani on erimieltä hänen kanssaan. Kumppanin mielipide on kuitenkin tärkeämpi. Kumppani rakastaa enemmän kun antaa periksi. Näin kiltti mies ajattelee ja kaivaa samalla itselleen yhä syvempää kuoppaa. Jotkut miehet jäävät kaivamaansa kuoppaan. Elävät näkymättömänä kuopassa niin kauan, kunnes päälle heitetään iänkaikkista multaa. Kivi päälle ja kerran vuodessa tuoreet kukat. Toiset miehet kapinoivat salaa. Tekevät yksin ollessaan asioita, joita ei uskalla kumppanin silmien alla tehdä. Patoutunut viha purkautuu päättöminä känneinä, pettämisinä tai järjettömillä työtunneilla. Sitten on niitä miehiä, jotka syövät aikansa kiltteyden nektariiniä. Syövät kunnes jäljellä on vain kivi. Miettivät tukehtuisiko lopullisesti kiveen vai ottaisiko sen suustansa, heittäisi sen lähinnä olevaan ikkunaan ja lasinsirpaleiden vielä kilistessä huutaisi vuosikymmenet sisällään pyörineet sanat:

Nyt saatana kaikki hiljaa. Mulla on muutama sana viimeisiltä noin neljältäkymmeneltä vuodelta.

Ei se vaatijan vika ole, että alistettu pysyy roolissaan. Miksi kukaan luopuisi saavutetuista eduista. Ainakaan vapaaehtoisesti. Alistetun on heitettävä ensimmäinen kivi. Aloitettava vallankumous. Asettaa ehtoja. Tulla esille. Muuttaa maailma. Saada tarvitsemansa. Ensimmäinen kivi. Johtaa se sitten mihin tahansa, niin kyllä se kannattaa heittää.

don huonot-pyhimys

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 38


Saatanan nössö.

Mä olen saatanan nössö. Mä oon vitun homo. Mä oon miesparka. Mä oon lapanen. Niin minulle on kerrottu tai kirjoitettu. Jopa useaan otteeseen. Parikymppisenä vitun homo kommentin sai pukeutumalla baarissa punaiseen paitaan. Ootsä joku vitun homo vai? Samantekevää. Mä oon parisuhteessa naisen kanssa. Parisuhteeni virallisempi nimi on avioliitto. Sekin on samantekevää. Olen parisuhteessa. Olen parisuhteessa, koska rakastan häntä, jonka kanssa olen parisuhteessa. Rakkaus ei ole mies- tai naiskysymys. Rakkaudessa on kysymys rakkaudesta. Sukupuoli kulkee siinä sivussa. 

Mä oon mies, joka pissaa istualtaan. Istualtaan pissaavat miehet ovat uhka yhteiskuntarauhalle. Miesten kuuluu kusta seisaaltaan. Mielellään niin, että puolet kusesta ruiskuaa pöntön ulkopuolelle. Ennen sen siivosi äiti. Nykyään vaimo. Mä oon mies, joka itkee. Joskus jopa julkisesti jos itkettää. Mä oon jopa sitä mieltä, että itkeminen on terapeuttista toimintaa. Pahan, surun tai ilon pois valuttamista. Mä itken, vaikka muistan kaikki varoitukset. Eihän nyt iso poika enää itke. Eihän miehet nyt ainakaan itke. Itkeminen on heikkouden näyttämistä. Parempi pitää tunteet piilossa. Parempi olla kokonaan piilossa. Sillä enemmin räkänokastakin mies tulee kuin tyhjännaurajasta. Itkeminen on sallittua yksin humalassa tai pimeässä elokuvateatterissa. Voi tosin olla, että kyynel ei enää irtoa. Kyynelkanavat on tukittu lopullisesti. Sillä eihän isot pojat enää itke.

Mä oon mies, joka palvoo kauneutta. Mä etsiydyn tilanteihin, jossa kauneus näyttää kasvonsa. Hetkiä tulee usein. Ne voi olla hyvin pieniä ja arkisia. Katuvalon heijastuma isosta syksyisestä vesilätäköstä. Lapsen tapa pidätellä iltasadun aikana unta. Jonkun vastaantulevan ihmisen tapa kävellä. Astianpesuaineen keveys sitä puhallettaessa. En mä ymmärrä mitä päivistä jäisi jäljelle ilman kauneutta. Pelkät kovat kuoret ja lähestyvästä tuhosta kuuluvat pahantahtoiset äänet.

Mä oon mies, joka voisi saada isojen poikien grillijonobileissä turpaansa. Vuosia sitten lähdin baarista. Kaksi lähti seuraamaan. He pysäyttivät. Sanoivat, että voisivat halutessaan hakata. Tanssin kuulemma baarissa kuin naiset. Häiriintyivät. Taas sinkoilivat vitun homo sanat. Viime viikolla joku tuntematon kirjoitti minulle, että en voi olla mies, kun viljelen kirjoituksissani niin paljon naistermejä. Mä ajattelin, että ei vittu voi olla totta. Voisin antaa miehelle neuvon. Vetäsi ensin rautakangen pyllystään pois ja työntäisi tilalle vähän naistermejä. Saattaisi hänestäkin tulla enemmän ihminen. Mutta en lähde neuvomaan. Voihan sitä umpijäykkänäkin elämänsä elää.

Kahden vuoden kuluttua täytän neljäkymmentä. En ole koskaan omistanut autoa. Onneksi vaimolla on, niin voin välillä lainata. Yhdessä matkustaessamme hän ajaa, minä istun vieressä. Remonttia tehdessämme hän maalasi ja minä pesin pensseleitä. Mä tykkään enemmän tehdä niitä naisjuttuja. Niitä joita yhteiskuntamme on määritellyt naisten jutuiksi. Pidän kotia. Ruoanlaitosta siivoamiseen. Ne on mun juttuja. Vitun nössö. Lapanen. Miesparka. Tossun alla. Kuten sanoin, istualtaan pissaava ja imurin kanssa tanssiva mies on uhka yhteiskuntarauhalle. Sitä vastaan on hyökättävä. Jos ei muuten, niin sanoin. Paras tapa kautta historian on ollut vähättely ja sitä kautta uhan heikentäminen. Poikkeavaksi leimaaminen. Ihmisten mieleen on runtattu jokin normi siitä minkälainen miehen kuuluu olla ja kaikki mikä menee sen normin ulkopuolelle leimataan poikkeavuudeksi. Niin se on vieläkin. Vaikka onkin niin, että rautakanki on hiljalleen pullahtamassa ulos yhteiskunnallisen arvomaailman peräsuolesta. Tilalle on tulossa pehmeämpää. Jotain selvästi pehmeämpää.

Me puhuttiin eilen vaimon kanssa puoleenyöhön. Mä haluan puhua. Mä vittu haluan puhua. Siitä missä me olemme ja mistä tähän tultu. Mä haluan repiä suurimmatkin haavat auki. Paljastaa sen mikä on ollut piilossa. Mä haluan sanoa sen kaiken vaimolleni. Mä haluan sanoa sen maailmalle. Mä haluan olla somehuora. Mä haluan että kaikki jotenkin aukeaa. Että ihmiset jotekin aukeaa. Antaisi tulla. Silläkin uhalla, että mulle sanotaan, että mä olen saatanan nössö. Sanokoot. En mä sanoja pelkää. En mä enää pelkää.

Olavi Uusivirralla on sanottavaa miehisyydestä.

 Erika







keskiviikko 3. syyskuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 36 ja 37


Miehenä olemisen sietämätön paino osat 9-10.


Osa 9:

Miehen tarina syyskuussa 2014.

Mä olen Sami. Kolmekymmentäkahdeksan. Syntymäpäivä toinen toista. Toinen toista. Mä haluan uskoa, että sillä on merkitys. Syntymällä on ollut syynsä sinä päivänä. Ehkä se on romantiikkaa. Mä uskon romantiikkaan. Että hetkillä on syynsä. Parikymppisenä halusin kapinoida keskinkertaisuutta ja keskiluokkaisuutta vastaan. Nelikymppisenä olen keskinkertainen ja keskiluokkainen. Tai mitä niillä tarkoitetaankaan. Tulotasoltani en yllä keskiluokkaan. Sosiaali- ja terveysministeri mietiskeli, tienaako Suomessa kukaan alle 2100 euroa. Minä tienaan. Se on suunnilleen riittävästi. Mä asun kerrostalon neljännessä kerrossa Vaimoni, lapseni ja koirani kanssa. Asunto on oma. Meillä on vaimoni kanssa erilliset pankkilainat. Asunnossa on kolme huonetta ja siinä on noin 62 neliötä. Se on suunnilleen riittävästi. Olen eronnut aiemmasta avioliitostani. Lapseni täyttää pian kahdeksan. Hän on luonani joka toinen viikonloppu ja arkisin kahtena iltana. Hänellä on huoneessaan koiratauluja ja tuhat pehmolelua. Rakastan tyttöäni enemmän kuin sanat riittävät. Joka kerta, kun hänet laskee käsistään, tulee suru. Kesällä oltuani lapseni kanssa enemmän, menin talomme alavarastoon itkemään vartiksi, kun olin vienyt hänet äitillensä. Lapsen tyhjä sänky on pelkästään huonekalu. Olen huolissani miten kasvatan lapseni. Osaanko olla tarpeeksi isä. Teenkö asiat huonosti. Haluaisin opettaa hänelle asioita, joita en itsekään osaa. Pitämään puolensa. Näyttämään surunsa. Pistämään vastaan. Olemaan alistumatta. Olemalla rohkea. Miellyttämättä toisia. Tehdä siten miten itse haluaa, ei niin miten muut neuvovat. Se tulee olemaan vaikeaa. Yritän hyväksyä keskinkertaisuuteni ja neuvottomuuteni siinäkin asiassa. Isyys on minulle suuri asia. Se on minulle samalla herkin asia. Jos joku haluaa musertaa minut, niin ronkkimalla isyyttäni pääsee lopputulokseen nopeasti. Vahingollisinta itselleni on, että annan ihmisten ronkkia. Annan ihmisten vittuilla minulle. Otan vastaan. Kumarran. Tunnen itseni vielä enemmän riittämättömäksi. Jos kymmenen ihmistä sanoo, että olet aika huono, niin hiljalleen sen uskoo itsekin. Huono. Epäkelpo. Vastuuton. Huolimaton.  Huonoin puolustusmekanismi on alkaa miellyttää. Ryhtyä kynnysmatoksi. Olen kokeillut. En ryhtyisi suosittelemaan. Lopputulema on ollut kengänkuvia naamalla ja mustelmia sisuskaluissa. Opin miellyttämisen jalon taidon jo lapsena. Siihen oli syynsä. Taito palveli minua. Tunsin hallitsevani maailmaa. Kunnes maailma alkoi hallitsemaan minua. Rukoilemaan en ryhtynyt. En usko jumalaan. Poliittisesti olen vasemmalla. Uskon silti yksilön omiin valintoihin. Tiettyyn rajaan asti. Vaimoni on viehättävä. Rakastan häntä enemmän kuin ketään muuta aikuista ikinä. Hänellä on huulet, joita haluan illan viimeiseksi teoksi suudella. Saatan nukkua rauhallisemmin. Herään toki kahden tunnin välein. Tarkistan onko maailma vielä paikoillaan. Koira herää kanssani. Katsomme toisiamme hetken silmiin ja käymme uudelleen nukkumaan. Olemme olleet vaimoni kanssa yhdessä neljä vuotta. Kolme vuotta olemme asuneet yhdessä. Viimeisenä vuotena olemme alkaneet jo riitelemään. Tai vaimo on alkanut. Itse vetäydyn kuoreeni ja aloitan hajoamisen. Muutaman kerran olen pysynyt jo miltei koossa. Terapia ei ole ollut minulle pelkkää elämäntapahifistelyä. Alan oppia. Meillä on vaimoni kanssa suunnitelmia. Kesällä kävimme Berliinissä. Muistan, kun olimme Berliinin korkeimmalla paikalla. Tartuin vaimoani olkapäistä ja vedin lähelleni. En huomannut Berliiniä. Tiesin että tässä haluan olla. Hän haastaa minut kasvamaan enemmän ihmiseksi. Joko sanoin, että rakastan häntä. Minulla on kaikkea tarpeeksi. En kuvitellut saavani edes näin paljon. Tämä riittää minulle. Kesällä sain paidankin, josta olen haaveillut. St.Paulin-paidan. Jalkapallojoukkue, jonka organisaatiossa on arvot kohdillaan. Antaa jokaisen ihmisen kukkia tavallaan. Mä olen kiitollinen. Joka päivä, vaikka en sitä aina huomaakaan. Joskus pelko tai epävarmuus peittoaa kaiken muun. Ihminen. Uskon, että jokaisen aikuisen kuorta rapsuttamalla, löytyy sisältä pelokas lapsi, joka hakee turvallista syliä. Elämässäni on ihmisiä, joita voi ottaa syliin. Millään muulla ei ole mitään merkitystä. Millään muulla ei tule koskaan olemaan mitään merkitystä. Rakkaus.


Osa 10:

Mitä mies haluaa.

Mies haluaa että hänelle sanotaan että sinä riität.
Mies haluaa että hän saa olla riittämätön mutta että se riittää.
Ja mitä miehet nyt tuppaa haluamaan.
Rakkautta. Kaikissa muodoissa. Paljon.

pieni ja hento ote,

keskiviikko 27. elokuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI.


Viikko 34 ja 35


Miehenä olemisen sietämätön paino osat 7-8.


Osa 7:

Mies: määritelmä


Mies. Siinäpä vasta eläin. Siinä se sinua saalistaa tanssilattian valolaineissa miestanssillaan. Kädet ja pää heiluvat, mutta hämmästyttävästi jalat ja lantio ovat täysin paikoillaan. Katseesi tarttuu miehen humlaltuneeseen katseeseen. Hymyilet hieman. Tykkäät että saat huomiota. Huomaat, että mies on hyvännäköinen. Pukeutunut siististi, kengät ehjät ja suupielestä ei valu oksennusta. Kaikki hyvin siis. Ajattelet, että jos hän tarttuu tanssiessa sinuun, niin annat tarttua. Aamulla heräät miehen kainalosta. Tunnet jostain syystä olevasi turvassa, vaikka et tunne koko miestä. Miehestä huokuu itsevarmuus heti hänen herättyään. Hän on voimakas. Hänen vartaloltaan huokuu öljynkaltainen miestuoksu. Sinun tekisi mieli antaa hänelle heti pora käteen, jota mies käyttäisi yhtä hyvin kuin itseään päättyneen aamuyön tunteina. Mies menee suihkuun, ottaa käteensä partahöylän. Vetäisee naamansa sileäksi. Kävelee keittiöön ja poskelle on jo kasvanut seksikäs parransänki.  Mies juo kahvin mustana. Yhdellä siemauksella. Puhuu samettisen matalalla äänellä niin, että polvesi tutisevat. Aamupalan jälkeen mies tekee aamupunnerruksensa. Kymmenen sarjoissa. Jokaisen sarjan jälkeen hän nousee ylös ja suutelee sinua. Jatkaa punnerruksiaan. Jos heillä olisi siinä lapsi, mies vaihtaisi sarjojen välillä vaipatkin. Sisälläsi kuohuu. Ihana mies. Herkkä ja karski samaanaikaan. Hellä ja aggressiivinen. Pehmeä ja kova. Juuri sellainen jota olet etsinyt. Pitää mennä, mies sanoo. Bisnekset odottavat. Silloin pitää takoa kun rauta on kuumaa. Läpi harmaan kiven. Perkele. Puspus. Sinä jäät huoneeseen. Leveä hymy halkoo kasvojasi. Komea, hyväkroppainen ja päämäärätietoinen mies. Kuin ostos-tv:n mainos. Eikä tässä vielä kaikki. Sinä kävelet vessaan. Mies on tehnyt suihkunhuuruiseen peiliin sydämen kuvan. Oih.

 Osa 8:

Mies: toteutuma

Nainen. Siinäpä vasta saalis. En minä niin ajattele. Näen toki kuinka viehättävä hän on. Tekisi mieli mennä juttelemaan. En uskalla lähestyä. Päätän, että juon vielä yhden lisää, niin olen tarpeeksi rohkea. Juon oluen ja päätän, että juon vielä yhden lisää, niin olen tarpeeksi rohkea. Heilun tanssilattialla jalat liimattuna lattiaan ja kosketan kuin vahingossa naista olkapäästä. Saan hänet tanssilattian reunalle ja puhun hänelle asioita, joita en itsekään ymmärrä. Tunnen, että keräsin hieman liikaa rohkeutta, joka alkaa etsiä ulospääsyä sisältäni. Tultuani vessasta, naista ei näy enää missään.
Herään aamulla ja katson ikkunasta missä olen. Muistoihini tulvahtaa bussimatka ja nainen, jonka viereen istuin. Nainen makaa vierelläni. Hän on kaunis. Tekisi mieli lukea hänelle runo hänen herättyään. Nainen herää, hymyilee hieman ja sanoo, että sinua taisi nukuttaa, kun nukahdit heti. Minulla on paita päällä ja kiroileva siili-bokserit jalassa. Arvelen, että niitä ei ole heitetty välillä pois. Haisen vanhalta viinalta ja rullakebabilta, joten päätän mennä suihkuun. Kysyn voinko keittää kahvia. Nainen haluaa mustana. Minä vaahdotan itselleni maidon. Nautin sitä pienin siemauksin. Olen hämmentynyt olostani, enkä tiedä mitä sanoa. Koetan tulkita, että haluaako nainen minun lähtevän. En uskalla kysyä. Haluisin jäädä vielä hetkeksi, mutta en tiedä haluaako nainen. Ahdistava tilanne. Olen jo tekemässä lähtöä, kun nainen pyytää kanssaan sohvalle katsomaan Livin Kodikkaasti vuokralla-ohjelmaa. Ilahdun. Siitä, että nainen pyytää jäämään ja siitä, että näen sittenkin lempiohjelmani. Vapaudun. Otan naisen ihan vierelleni. Silittelen hiuksista. Ohjelman välissä tulee liikuttava mainos. Krapulaisen herkkänä yritän nieleskellä kyyneleitä. Puhutaan asioista. Nainen kysyy harrastuksista. Sanoin, että maalaan kiviä. Etsin luonnosta harmaita kiviä, jotka maalaan kotona värikkäillä väreillä. Isommat harmaat kivet sanon kiertäväni. Iltapäivällä lähden. Ennen kuin nainen ehtii sulkea ovensa, teen sormillani sydämenmuotoisen kuvion. Hän hymyilee. Oven sulkeuduttua mietin, että oliko se aito vai ironinen hymy. Kävelen korostetun hitain askelin. Haluan pitää tunnetta elossa. Leijailla tapahtuneessa. Edes sen loppupäivän. Kotona laitan hänelle viestin. Sateenkaaresta ja sellaisista. Pistän puhelimen äänettömälle. Käyn välillä tarkistamassa puhelimen. Siihen asti säilyy ainakin toivo, että hän on vastannut.

lyhyenä hetkenä



maanantai 18. elokuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 32 ja 33.


Miehenä olemisen  sietämätön paino osat 5-6.

Osa 5:

Piirrä kuvaan perhe.

Se kaikki päättyi siihen, että konttasin pitkin huoneen lattiaa ja nainen edessäni soitti bongorumpuja. Hän käski kuunnella rummun ääntä ja painamaan polvet ja kädet tiukasti lattiaan, niin että ne tulisivat todeksi, osaksi minua. Hän käski minun huutaa asioita, joita olin jättänyt huutamatta. Ja minä huusin. Painoin polveni tiukemmin lattian pintaan ja halusin, että  kaikki sanomatta jääneet sanat tulisivat ulos mustelmina. Valukoon verenä housujeni läpi. Tuntukoon kipuna, jota en ollut halunut tuntea. Kunhan tulisivat. Rumpujen ääni lakkasi. Aika oli täysi. Otin takin naulakosta. Kiitin naista ja lähdin. Istuin kahvilan perimmäiseen pöytään. Join kahvin maidolla. Katselin kahvilan muita asiakkaita ja hymyilin. Hymyilin niin, että kaikki varmasti näkisivät.

Kolme tuntia aiemmin. Nainen katsoi minua syvälle silmiin. Piirrä kuva lapsuuden perheestäsi, hän sanoi. Tiesin olevani huono piirtämään, mutta piirsin silti. Puuväreillä. Käytin punaista ja mustaa. Piirsin neljä ihmishahmoa. Pienimmän heistä piirsin kuplavolkkarin katolle istumaan. Mitä sä näet kuvassa. Mitä halusit piirtää. Nainen halusi tietää. Mä sanoin että siinä on mun perhe. Meidän auto, jonka päällä katolla tykkäsin lapsena istua. Isä nosti. Mä sanoin, että on sunnuntai-ilta. Sellainen kesälämmin lempeä ilta. Kello on ehkä seitsemän. Muita siinä ei ole, koska halusin piirtää vain meidän perheen. Että olisi vain meidän perhe. Että ei olisi ketään muita. Perhe. Sellainen lempeä sunnuntai-ilta. Kohta mentäisiin sisälle ja syötäisiin ranskanleipää. Katsottaisiin telkkaria. Ehkä pelattais jotain. Niin kauan että mä voittaisin. Sitten mentäisiin nukkumaan ja alkaisi uusi viikko. Miksi piirsit suunnuntai-illan, nainen kyseli. Mä olin hetken hiljaa. Olisin halunnut pitää mielikuvan sunnuntai-illasta. Koska se ei voi olla mikään muu päivä, vastasin. Lauantai-iltaisin kuvaan tulisi muita hahmoja. Kolme rivitaloa. Lähes kaikki siinä lähitehtaassa töissä. Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan. Lauantai-iltasta ei voi piirtää lempeätä. Mä laskin aina monta saunakaljaa oli jääkaapissa. Jos oli yli neljä, niin sunnuntai-illastakaan ei tulisi piirustusta. Voisi kiivetä yksin auton katolle. Kuvitella että se liikkuisi ja veisi jonnekin, jossa ei tarvitsisi laskea. Olisi aina sunnuntai-ilta. Lempeä perheilta. Pelattaisiin niin kauan että mä voittaisin. Sellainen tavallinen perheilta. Minkä kuvan piirtäisin lauantai-illasta tai perjantai-illasta tai mitä niitä iltoja oli kun tehdas loppui. Piirtäisinkö isomman mieshahmon makaamaan selällään sänkyyn omassa oksennuksessaan ja pienemmän poikahahmon nostamassa isoa hahmoa ylös ja juoksemassa pihassa yöpaidassa apua. Sellainen tavallinen perheilta. Piirtäisinkö pienemmän poikahahmon kävelemässä huoneita ympäri aina samassa järjestyksessä ennen kouluun lähtöä, pelkäämässä että jos huoneet kävelee väärässä järjestyksessä, niin jotain todella pahaa tapahtuu. Autokolaria poika eniten pelkäsi. Että isä jäisi rekan alle. Mistä poika semmoista päähänsä oli saanut. Sellaisena tavallisena perheiltana. Piirtäisikö sittenkin sen naapurin miehen, joka seisoi päätyhuoneiston asunnossa jalat irti lattiasta. Roikkui kuin nyrkkeilysäkki heiluen ilmassa. Ehkä piti itseään. Nyrkkeilysäkkinä. Vai piirtäisikö perheen isomman naishahmon. Eräänä iltana kaikki naamarit poisottaneena. Niin paljaana kuin ihminen voi vain olla. Siinä piirustuksessa olisi jäljellä vain kaksi hahmoa. Kaksi perheen pienintä hahmoa. Tarvittaisiin enää mustaa tussia. Sellaisena tavallisena jouluaattoiltana.

Mä piirrän sen sunnuntain. Muistanko sen kuvasta. Se kuva perheestä. Äiti ja isä siellä taustalla. Tyttö ja poika heidän edessään. Se kuplavolkkari. Se punainen ihana kuplavolkkari. Sellainen kun perheillä on. Ihan tavallisenä kesäpäivänä. Käydään ajelulla. Torilla mansikoilla ja jäätelöllä. Ei se sen isompaa tarvii olla. Illalla ranskanleipää ja seurapelejä. Sellaisia tavallisia perhepelejä. Niin kauan pelataan, että minä voitan. Sitten voi mennä nukkumaan. Ilman suurempia suruja. Ihana perhesunnuntai.

Osa 6:

Huuto.

Huuda se mikä huutaa sisällä. Anna sille sanat. Mitä se vaikuttaa. Mitä se on vaikuttanut sun elämään. Anna tulla ulos. Tee se näkyväksi. Anna sen kuulua. Anna kuulua. Älä välitä. Älä välitä. Mitä ihmiset sanovat. Ne nyt aina sanovat. Nainen paukutti rumpuaan ja haastoi. Mä konttaisin siinä huoneessa. Mä en ollut enää huoneessa. Mä painoin itseni voimalla kiinni. Kaikkeen siihen. Siinä huoneessa. Mitä se on vaikuttanut. Että mä herään jokaiseen ääneen öisin. Mä katson että kaikki on siinä. Mä varmistan. Varmistan. Että. Maailma. On. Koska en usko että se voisi olla. Miltä tuntuu herätä ja huomata että nukkuu yksin. Lapsena. Ei ketään kotona. Mattoteline. Sieltä näkee koko maailman. Viisivuotiaana. Koko maailman. Valvoo koko yön. Kunnes isä menee nukkumaan. Sammuu sohvalle. Tarkistaa että hengittää. Pitää huolta. On vanhempi vanhemmille. Tai ne hetket kun kaikki onkin hyvin. Pitää tuntosarvet ylhäällä. Haistaa. Aistia. Huolehtia. Piristää. Olla saatavilla. Kiltti. Olla helppo. Kiltti. Saatavilla. Huolehtia. Haistaa. Aistia. Piristää. Pitää tuntosarvet ylhäällä. Olla vanhempi vanhemmille. Olla kiltti. Riisua kengät jalasta. Olla valmiina. Mitä se vaikuttaa. No mitähän se vaikuttaa. Piirränkö kuvan tästä illasta. Sama poikahahmo edellisestä piirustuksesta. Kulkee tuntosarvet ylhäällä. Aistii. Haistaa. Huolehtii. Piristää. On helppo. On kiltti. Taipuu. Venyy. Paukkuu. Vierellään naishahmo, joka näyttää peilin. Haastaa. Vihjailee. Vittuilee. Rakastaa. Toisella puolella pieni tyttöhahmo, jota pojasta mieshahmoksi kasvanut kasvattaa. Huolehtii. Rakastaa. Huolehtii. Ylihuolehtii. Kaikella sillä opitulla. Kaikella sillä. Mitä. On. Mihinkään. Muuhun. Kukaan. Ei. Pysty. Nainen lyö rumpua kovempaa käskien huutaa kovempaa ja mä huudan ne viimeiset lauseet kovempaa kuin koskaan ennen olen huutanut ja mä huudan ne kymmenien vuosien takaa tulevat sanat, jotka ovat kieräneet verenkierrossani ja niitä sanoja ei ole kuullut kuin rumpuja soittava nainen ja minä, mutta niiden sanojen voima näkyy kasvoillani kahvilan muille asiakkaille ja muutamat heistä vastaavat hymyyn ja se on kaikki mitä siltä hetkeltä tahdon.

this love






keskiviikko 13. elokuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI.


Viikko 30 ja 31


Miehenä olemisen sietämätön paino osat 4-5

Osa 4:

 Peter Pania toivoi, Hessu Hopon sai.

Mies nimeltä T ja Nainen nimeltä H ovat kuolleet. Tapoin heidät. Se oli hetki ennen keskiyötä. Huoneessa jo hämärtyi ja he pörräsivät siinä korvani juuressa, välillä iholle laskeutuen. Laitoin pöytälampun päälle. He lensivät kohti valoa ja napakalla huitaisulla. Poissa. Ikuisesti.
Kertomukseni ei kaipaa heitä enää. He ovat tehtävänsä suorittaneet. Syntyy uusi tähti tarinalle. Annan hänelle nimen Sami. Hän on 38-vuotias toista kertaa naimisissa Tamperella vuodesta 2001 asti asunut mies tai miehenkaltainen. Se ei ole merkityksellistä. Samilla on vaimo, joka kulkee tarinassa nimellä vaimo tai sinä. Oikeassa elämässä Sami kutsuu häntä mielummin etunimellä, koska vaimo-sana on jotenkin latistava.. Mitä itse tarinaan tulee, niin kerronnallisesti on helpompaa käyttää minä-muotoa. Tulee kirjottaessa lähemmäksi. Aivan kuin olisi Sami itse.

Mä muistan kun sä sanoit sen mulle. Me maattiin sun kaksion lattialla ja sanoit haluavasi miehen, joka on kuin Peter Pan. En mä koskaan kysellyt sen tarkemmin mitä sillä tarkoitit. Kai jotain oman elämänsä satuhahmoa. Kyllä mä jotain kiinni sain. Mä löysin sun salaisen maailman. Yhdessä löydettiin se ovi, joka vei Narniankaltaiseen satumaailmaan. Peter Pan minussa sai suuni avautumaan, kun bussi kulki mukulakivillä ja ääni värisi vauhdin voimasta. Hessu Hopoa mä pidin vielä tiukasti vankinani, sillä parisuhteen alussa on syytä näyttää toiselle vain kuoret. Hyvin mä vedin. Peter Panin rooli oli kuin mua varten tehty. Koristelin asuani vielä pienellä Klovnin-roolilla, jotta lopputuloksesta tulisi mahdollisimman herkullinen. Se oli liki täydellinen peitto sille perkeleelliselle ikävälle, joka roolin alla velloi. Mä olin eronnut ja mikä on pahinta eroamisessa. Menettää oikeus nähdä lastansa joka päivä. Luopuminen. Eikö se ole monen voimassaolevan parisuhteen suurin koossapitävä voima, että ei tarvitse luopua. Rakkaus on parisuhteissa sivuseikka. Joissakin suhteissa sitä on, joissakin ei. Pääasia, että ei tarvitse luopua. Parisuhde. Mikä helvetti siinä on niin vaikeaa. Kuuntelin viime viikolla radiota. Siinä haastateltiin Lauri Tähkää. Toimittaja kysyi, että mikä on keikkailussa parasta. Mistä tulee kovimmat fiilikset. Hetken hiljaisuus. Se, että viikonlopun keikkaputken jälkeen saa keittää lapsilleen puuroa. Jos lapset ovat hänellä. Eikö se ole sitä oikeata elämää, josta saa kovimmat fiilikset. Saatanan hyvä vastaus, vaikka hänen musiikista en välitä, ajattelin. Mitä me odotamme. Että intohimo hakkaa rintaa mustelmille vuodesta toiseen. Hakkaahan se. Intohimo on puuron keittelyä aamulla ja itkevän vauvan kantelua yömyöhällä. Eikä se ole intohimoa elämän edessä. Koska sitä se elämä on. Puuron hämmentämistä. Joskus tulee iltoja, niin kuin meille tuli viime lauantaina. Vein vaimoni treffeille. Kävin ostamassa susheja mukaan. Pullollisen viiniä. Saattelin vaimoni rannalle, jossa viltillä syötiin illallinen. Se keski vartin, kun ampiaisia pörräsi ympärillä kuin persekärpäsiä, mutta ne oli treffit. Illalla istuttiin sohvalla, juotiin viini loppuun ja pelattiin parisuhdepeliä. Siinä oli intohimoa ihan tarpeeksi. Se kantaa seuraavat viikot. Vaimo leikkaa parhaillaan koiralta kynsiä. Minä kävin tyttäreni kanssa pirtelöllä ja PikkuKakkosen puistossa ja vein äidillensä. Intohimoa parhaimmillaan. Mä luin tänään kirjaa, Kjell Westön Kangastus 38 sivu 165:` meidän täytyy somistaa todellisuutta silloinkin kun se on kauneimmillaan´. Niinkö se on. Emmekö ole koskaan tyytyväisiä. Eikö mikään ole ikinä tarpeeksi. Onko onnellisuus jotain sellaista joka pakenee meitä koko ajan. Vai onko niin ettemme halua ottaa edes sitä kiinni. Sen kiinnisaatuaanhan sitä pitäisi pysähtyä ja huomata kuinka turhaa kaikki onkaan ollut. Rakkaus-Rakkaus-Rakkaus. Joskus 2000-luvun alkupuolella nuori parikymppinen helsinkiläismies liimasi kotikaupunkinsa seiniin tarroja, jossa luki, että anna minun rakastaa enemmän. Hän jäi kiinni ja poliisi antoi sakot. Rakkautta ei tähän kaupunkiin levitetä. Tarrojen sijaan kaupunki liimataan täyteen ostoskeskuksia, jossa ihminen eksyy lopullisesti itsestään.

Peter Pan. Hän on lapsisankari. Sitä vaimoni toivoi. Kaikki oli hyvin vielä silloin, kun avasin suun bussissa, joka ajoi pitkin mukulakiviä. Bussi pysähtyi, laski meidät ulos ja sillä hetkellä Hessu Hopo minussa astui esiin. Kaikki mitä minusta oli irti jäi bussiin. Onnellisen vähämielisenä nousin bussista, joka vei omaisuuteni mennessään. Yhden, kaksi, kolme kertaa. Minusta tuli Hessu Hopo, jonka sanallisesti myös ilmaisit. Ei se minua kiinnosta. Tulee vielä päivä jolloin uskallan tosissani näyttää kuka olen. Olen siitä vain tähän mennessä vihjaillut. Mä voin yhdessä pienessä luvussa sitä jo vähän avata.


Osa 4:

Minä olen.

Mä oon ylpeä. Ja mä näytän sen sulle. Tai ihan kaikille. Mä oon ylpeä, että mä suutelen sua julkisesti, vaikka lapsensilmäni eivät nähneet suutelua kuin televisiossa ja silloinkin käänsin katseen pois. Mä luulin lapsena, että suutelusta mädäntyy huulet tai jotain muuta pahaa. Mä oon ylpeä mun lapsesta. Se pistää mut hengittämään jokaisen hengenvedon, jonka koskaan tulen hengittämään. Mä oon ylpeä isä. Mä oon ylpeä siitä, miten mä sen isyyden teen. Jos mun lapsi ei saa unta ja tarvitsee mun läsnäoloa, niin mähän menen antamaan sitä, vaikka se ei olisi kasvatuksellisesti oikein. Mua ei kiinnosta mikä on kasvatuksellisesti oikein. Se on jonkun toisen mielipide. Mä ylpeästi oikaisen joskus mutkia. Mun tärkein kasvatuksellinen oppi on olla läsnä. Mä en saa olla joka päivä, mutta silloinkun saan, niin mähän olen. Mä meen ylpeästi mukaan jos mun lapsi ei uskalla mennä yksin ulkovessaan ja jos se on tien tasoittamista, niin vittu olkoon. Mä teen sen niinkuin parhaaksi näen enkä niin miten muut sen parhaaksi sanoittavat. Mä oon näkyvä. Mä tuun vielä enemmän näkyväksi ja teen asioita ihan vain sen takia, että voin tehdä niitä. Mä en tule hyppäämään laiturilta veteen todistaakseni, että uskallan sen tehdä, koska en osaa kunnolla uida ja pelkään vettä. Mä ylpeästi kannan tappioni bussiin jääneistä sateenvarjoista, koska Hessu Hopo on paljon todenmukaisempi hahmo kuin Peter Pan. Michael Jackson oli Peter Pan ja hän makaa mullassa.

Hei vaimo, mä oon sun Hessu Hopo. Sen sä sait. Mä oon sun puuroa hämmentävä työkaluja pelkäävä Hessu, joka piiloutuu vielä itsensä taakse, mutta jokaisen yön jälkeen tulee aina uusi aamu. Ja voin luvata vain yhden asian, että vaikka keskeneräinen olenkin, niin vielä keskeneräisemmäksi tulen. Sitä kai kutsutaan elämäksi.

On alla jotain sanomaa. Ehkä.

puolikas


sunnuntai 3. elokuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI.


Viikko 28 ja 29

Miehenä olemisen sietämätön paino osat 3-4

Osa 3:

Iho kaipaa toista ihoa.

Mies nimeltä T on tänä iltana tosissaan. Hän aikoo sanoa mitä hän haluaa. Nainen nimeltä H ei tiedä siitä vielä mitään. Hän odottaa perinteistä lauantai-iltaa. Että T seuraa tuloksia teksti-tv:stä. Että mennään saunaan, koska lauantaisin kuuluu mennä saunaan. Että istutaan sohvalle, josta katsotaan sitä tv-ohjelmaa, jossa sketsihahmot kilpailevat toisiaan vastaan. Että juodaan saunaoluet. Että mennään nukkumaan ja toivotetaan hyvät yöt. Että käännytään toisista poispäin ja jos selät osuvat vahingossa toisiinsa, niin siirrytään kohti sängyn reunaa. Että lauantai kuihtuu pois yhtä merkityksettömänä kuin kaikki heidän muutkin viime vuosien lauantait. T aloittaa varovaisesti. Hän pyytää H:n viereensä istumaan. Hän pyytää, että H laittaisi kätensä kevyesti hänen poskelleen ja pitäisi siinä. H epäröi, mutta suostuu. T aloittaa vuosien kypsyttämän puheensa.

Puhe:  Millon sä oot viimeks koskettanut mua näin. Milloin sä ylipäätään oot koskettanut mua. Milloin minusta tuli osa kotiin kuuluvaa esineistöä. Milloin sä kysyit että mitä mulle kuuluu. Tämä kaikki tässä meidän ympärillä, nämä seinät, huonekalut, kotiteatterit, autot, ulkomaanmatkat, mitä ne merkitsee, ei mitään, merkityksetöntä paskaa. Mä oon jo pitkään harkinnut, että oon hetkessä valmis luopumaan tästä kaikesta jos tulee joku, joka koskettaa mua näin kun sä tällä hetkellä kosketet. Niin, että sitä ei tarvitse joka helvetin kerta erikseen pyytää. Kosketuksia, ihan tavallisia kosketuksia, joista tuntisi että on olemassa. En mä seksiä kaipaa. Jos sä koskettaisit mua näin kun sä nyt kosketat, mä ehkä kaipaisin sitä seksiäkin. Mutta mua ei huvita panna, kun sä makaat alla kuin joku kuollut norppa. Ja muuta sä et anna tehdä. Mä riisun kaupungilla naisia katseillani ihan vain haaveillakseni heidän ihostaan. Saisi tuntea heidän ihonsa omaa vasten ja tietää olevansa ihminen. Tuntea olevansa olemassa. Pelkissä kosketuksissa. Pelkässä lihassa ja veressä ilman mitään muita sivumerkityksiä. Näkisi toisen katseessa sen ilon ja nautinnon, jonka oma olemassaolo saisi aikaan. Sen pyyteettömän ilon, jota meillä ei enää ole. Ja mitä vittua tarkoittaa, että mä saan kosketuksia silloin kun olen ansainnut niitä. Onko tämä avioliitto jokin kasvatuksellinen oppikoulu, jossa hyvästä käytöksestä saa halauksen. Rotat on sitä varten ja sekin on eläinrääkkäystä. Kun me tänään taas mennään nukkumaan selät vastakkain, niin mä en nuku. Mä en pysty nukkumaan kun mä kaipaan sun kosketusta niin paljon että sattuu. Kosketus, joka kertoisi mulle, että kelpaan näin pahasti keskeneräisenäkin. Se olisi se lohtu, lohtu, lohtu. lohtu. lohtu. lohtu, jota jokainen tässä mielisairaassa maailmassa tarvitsee. Niinkuin siinä cmx:n biisissä, jossa lauletaan, että ehkä nämäkin murhaajan kädet etsivät päätä, jota silittää ja tuntea maailman paino. Lohtu. Ajatus hyväksytyksi tulemisesta. Ansaitako nekin tarvitsee. Mä haluan, että sä näet mut ihmisenä. Et aviomiehenä, et miehenä, et isänä vaan yksinkertaisesti ihmisenä. Mieti mitä sä kaipaat eniten. Mä kaipaan ihan sitä samaa ja ihan vain siksi koska me ollaan molemmat ihmisiä ei yhtään mitään muuta. Joten pidä se käsi siinä mun poskella, katso mua silmiin ja sano mulle jotain kaunista ja käänny minuun päin kun käydään nukkumaan. Kohtaa minut. Katso mua. Katso kenen kanssa jaat elämäsi ja tee se. En mä mitään muuta kaipaa. Kosketuksia.

Osa 4:

Tommi Korpelan havaintoja parisuhteesta.

Asiat voi ottaa tosissaan tai vähemmän tosissaan.

ihmebantu-ikäero



cmx-ruoste






torstai 17. heinäkuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 26 ja 27


Miehenä olemisen sietämätön paino osat 1-2

Osa 1:

Suomen homoin hetero.

Tämä on tarina miehestä. Tarinan mies voi olla totta tai johdannaista. Onko sillä nyt mitään merkitystä. Koko elämähän on pelkkää käsikirjoittamatonta näytelmää. Illuusiota jostain, jota ei oikeastaan edes ole. Kutsukaamme tarinan miestä nimellä T. Hänen ikänsä lähenee elämän keskipäivää. Mies on tarinan päähenkilö, mutta samalla oman elämänsä sivuhenkilö. Asiaa selviää jollakin sivulla lukijoille. Mies tykkää vaniljajugurtista, mutta ei osta sitä kaupasta, koska sitä ei lue kauppalapussa. Hänen ihonsa on tatuoitu kauttaaltaan tyttölapsen nimellä, joka ei kuitenkaan näy muille. Hän on nimen merkitsemä ja ylpeämpi siitä kuin mistään. Häntä ympäröi toisten rakentamat seinät, jotka hän on saanut ympärilleen toisten lainaamilla rahoilla. Samoja seiniä asuu hänen kanssaan kumppani, vaimo, rakastettu, millä nimellä häntä halutaankaan kutsua. Miehellä on ollut niitä ennekin, mutta nyt ne edustavat miehelle vain nimiä ja hajanaisia muistoja. Tarinoita, jotka jäivät kirjan puoliväliin. Lopuille tyhjille sivuille on piirretty kukkasia ja perkeleiden kuvia. Ne ovat kirjahyllyn ylärivillä, joihin kukaan ei ikinä enää koske. Miehellä on menneisyys, jonka hänen terapeuttinsa yrittää saada puuväreillä värittäen esille. Mies värittää ja kaikki hänen lapsuutensa marmorikuulat alkavat valua hänen sormienväleistään. Mies herää aamuisin ja ajattelee ensimmäiseksi, että yllättävän vähän on paljon. Että kolmella sanalla voi tuntemattoman ihmisenkin saada iloisemmaksi. Puhumattakaan oikealla hetkellä laukaistulla hymyllä. Se paikkaa jo umpeen maailman vartaloon ammutut reiätkin. Mies uskoo lapsenomaiseen voimaan. Että herkkyys voittaa suurimmatkin lihakset. Että julkinen itkeminen voittaa 150 kiloa penkkipunnerruksessa. Tarinan mies tykkää pissata istualtaan. On lukuisia syitä miksi tarinan mies saa turpaansa aamuöisessä grillijonossa. Siinä maisemassa 150 kiloa penkkipunnerruksessa voittaa uskalluksen julkiseen itkemiseen. Miehen rakastama nainen, kutsutaan häntä vaikka nimellä H on suorasanainen. Hän ei säästele. Mies ja nainen olivat yhdessä matkalla. Mies osti kaupasta oluen. Hänellä ei ollut avaajaa. Mies yritti avata korkkia miljoonin tavoin. Onnistumatta. Nainen otti pullon, painoi sen hotellihuoneen ikkunalautaa vasten, painoi kädellä ja korkki oli irti. Mies tanssi riemusta ja sanoi naiselleen, että olet äijä, jota olen aina hakenut. Nainen pyöritteli päätään puolitosissaan, katseli peilin edessä tanssivaa miestään ja sanoi miehelle, että olet ehkä suomen homoin hetero. Mies meni vessaan. Laski pöntön reunuksen alas. Istui pissatakseen ja tunsi ylpeyttä naisen sanomisesta. Yöllä unen kiertäessä miestä korppikotkan lailla, hän mietti että riittääkö. Että onko hän tarpeeksi riittävä. Että vittu onko hän tarpeeksi riittävä.

Osa 2:

Onpas meillä kuuma

Mies nimeltä T tietää usein mitä tahtoo. Yhtä usein hän jättää sen sanomatta. Nainen nimeltä H ei jätä koskaan sanomatta. Silloinkaan kun hän ei ehkä edes tiedä. Siinä epätasapainoisessa tilassa T ottaa keinovalikoimistaan sen tutun ja turvallisen. Jo lapuudesta asti käytetyn miellyttämisen jalon taidon. H esittää tahtonsa, jonka T toteuttaa, vaikka ei haluaisi. H pysyy tyytyväisenä ja T näkymättömänä. Päivät, viikot ja vuodet kuluvat, kun T toteuttaa H:n rakentamaa arkea. T katsoo televisiosta sietämättömän huonoja ohjelmia. T asuu talossa, jossa hän ei haluaisi asua. T katsoo tulevan viikon ohjelmansa H:n kalenterista. Hänellä itsellään kalenteria ei ole. Mitäpä T sinne edes laittaisi. T on vapaaehtoisesti rakentanut itsestään H:lle maskotin, jota H raahaa mukanansa kalenteriinsa merkittyihin paikkoihin. T on helppo ottaa mukaan. Tulee toimeen kaikkien kanssa. On miellyttävä. Ei rähise. Pyytää lupaa käydä vessassa istumapissalla. T tietää, että miellyttämällä muita saa maailman pysymään paikallaan. T:lle on tärkeä päästä kysymään muilta, että mitä heille kuuluu. Se ei ole merkittävää kysytäänkö häneltä. Ei häneltä sitä silloinkaan kysytty, kun hän 10-vuotiaana käveli ennen kouluun lähtöä kotinsa kynnyksien päältä tietyn saman kaavan mukaan, että maailma pysyisi sen päivän paikallaan. Yksi väärä askel ja joku osa maailmasta halkeaisi. Lauantai-ilta täyttyisi äänistä keittiössä ja tyhjistä pulloista pöydällä. T:llä on opittu taito. Hän näkee ihmisten kuoren läpi. Jos joku sanoo hänelle, että kaikki on hyvin, T näkee heti, että ei ole. T tarkkailee ympäristöään. Tekee tulkintoja ja käyttäytyy tilanteen vaatimalla tavalla. Jos joku on alakuloinen, T ottaa hauskuttajan roolin. Jos joku on vihainen, T ottaa lepyttäjän roolin. Jos joku on erimieltä kuin hän, hän vaihtaa mielipidettään. Hän pitää itseään kynnyksenä, joiden päältä kanssaihmisten on astuttava tietyn kaavan mukaan, jotta maailma pysyisi sen päivän paikallaan. H on oppinut kaavan. Hän tietää, että illalla heidän mentyä nukkumaan lusikka-asennossa, T sanoessaan, että onpas meillä kuuma, T tarkoittaa, että menepäs kauemmaksi siitä, haluan nukkua. T ei osaa sanoa sitä lujemmin. T ei halua loukata. Ketään. Ikinä. Vaikka syytä olisi joskus törkeäänkin loukkaukseen. Jossain vaiheessa T väsyy. Hän huomaa, että häneltä ei kysytä enää mitään. Kaikki tulee ilmoituksena. H ilmoittaa, että meille tulee viikonlopuksi vieraita. T miettii kysyttiinkö häneltä onko se ok. T alkaa tuntea olonsa jyrätyksi. Hän pienenee entisestään. Hakee eteisestä kengät ja takkinsa. Menee baarin ovesta sisään. Tilaa juoman. Näkee tiskin toisella puolella naisen, jolla ei ole vielä nimeä. Siirtyy hänen viereensä. Esittelee itsensä mieheksi, joka suostuu naisen jokaiseen ehdotukseen, niin sinä iltana kuin seuraavat kymmenen vuotta, kunnes tulee taas se ilta, jolloin mies ei enää jaksa suostua.

creep








tiistai 1. heinäkuuta 2014

VUOIS PARISUHTEESTANI


Viikko 25


Voiko nalkutukseen kuolla?

Tarina kertoo, että poliitikko Paavo Väyrynen olisi kysynyt henkilääkäriltään pieleen menneiden vaalien jälkeen, että voiko vitutukseen kuolla. En tiedä mitä lääkäri Väyryselle vastasi, mutta myöhemmin tutkijat päätyivät lopputulemaan, että kyllä vitutukseen voi kuolla.  Tuoreen tanskalaisen tutkimuksen mukaan myös nalkutukseen voi kuolla. Kööpenhaminan yliopistossa seurattiin 11 vuoden ajan kymmentätuhatta 35-52-vuotiasta miestä ja naista. Helsingin Sanomat uutisoi, että tutkimuksen mukaan nalkutuksen kuunteleminen heikentää elimistön immuunijärjestelmää ja kaksinkertaistaa kuolemanriskiä keski-ikäisenä. Tanskalaisen tutkimuksen mukaan puolison nalkutusta kuuntelevat sairastuvat todennäköisimmin sydänsairauksiin stressin takia.

Mikä on nalkuttamista?  Jaan nalkuttamisen kahteen eri luokkaan. Toinen on nalkuttamista sanoilla ja toinen nalkuttamista teoilla. Molemmat tavat ovat tuhoisia parisuhteen ja uuden tutkimustuloksen myötä myös elämän suhteen. Nalkuttaminen on puuttumista toissijaisiin asioihin. Puuttumista asioihin joihin voisi olla puuttumatta, edes joka toinen kerta. Parisuhteessa sekä miehet että naiset nalkuttavat. Otetaan esimerkiksi kliseinen likaiset- sukat- sohvannurkalla- tapaus. Asiasta voi sanoa kahdella tavalla. Toinen tapa on huomauttaa, että sukat jäi sohvalle ja pyytää, että voisiko seuraavalla kerralla viedä ne pyykkikoriin. Toinen tapa on se nalkuttavampi ja tuhoavampi. Se alkaa sanoilla: taas jätit ne paskaiset sukkasi sohvalle lojumaan, josta minun aina pitää ne kerätä pois. Jälkimmäinen tapa on selvästi syyttelevämpi ja väkivaltaisempi tapa ilmaista tyytymättömyyttä ja siinä ei ole kyse enää sukista. Vihamielisellä puuttumisella toisen ihmisen tapoihin ja tottumuksiin tulee sanoneeksi samalla sen, että ei hyväksy puolisoa sellaisena kuin se on, vaan haluaa puolisonsa muuttuvan. Sukat kun voivat jäädä sohvalle ihan huolimattomuutta, joka liittyy ihmisen persoonaan eikä siksi, että ne jättää siihen välinpitämättömyyttään.

Nalkutuksen syy voi olla tyytymättömyys, mutta sitä käytetään paljon myös koulutustarkoituksessa. Nalkutetaan puolisolle niin paljon, että puoliso alkaa toimia The Nalkuttajan haluamalla tavalla, että ei tarvitse enää kuunnella nalkutusta. Tässä kuviossa The Nalkuttaja alkaa kouluttaa puolisoaan sellaiseksi, minkälainen puolison pitää hänen mielestään olla. Tämä on koulutuksessa olevalle raskasta. Se johtaa siihen, että hänen pitää tarkkailla itseään omassa kotonaan. Miettiä mikä astia kuuluu mihinkin laatikkoon ja tarkkailla, että mitään ei jää minnekään lojumaan ja muistaa kaikki kodin säännöt, jotka The Nalkuttaja on laatinut. Kohde alkaa suorittaa arkeaan, sillä sellainen tapa elää ei ole hänelle luontaista. Hän alkaa elää oman persoonansa vastaisesti. Hän on pienessä stressissä omassa kotonaan. Tavoitteena pitää The Nalkuttaja tyytyväisena pienen herkkupalan toivossa.

Nalkutukseen on usein syy. Puolison tavat vain alkaa vituttaa ja sen sanallistaa nalkutukseksi. Jokainen meistä tekee sitä. Se pala persoonaa, joka psykoottisessa alkurakkaudessa tuntui ihanan kiehtovalta, on hetkessä muuttunut täysin sietämättömäksi kestää.
Krooninen nalkutus on asia erikseen. Nalkutukseen löytyy aina joku syy. Ei ole olemassa niin pientä syytä, että siitä ei tarvitsisi huomauttaa. Pahinta on nalkuttaminen teoilla. The Nalkuttaja kulkee rätin kanssa perässä, kun toinen on pyyhkimässä pölyjä ja näyttää miten ne oikeasti pyyhitään. Tai The Nalkuttaja imuroi puolisonsa imuroinnin jälkeen, koska hän on tehnyt sen vähän huonosti. Tai The Nalkuttaja tulee vierelle antamaan ohjeita miten ruokaa oikeasti tehdään. Tai The Nalkuttaja neuvoo vierestä puolisoaan miten autoa ajetaan oikein. Näissä tapauksissa nalkutus menee jo puolison pienentämisen ja vähättelyn asteelle, joka on jo merkki valtasuhteiden syvästä vääristymästä. Kroonisen nalkuttajan pään sisälle ei mahdu kuin yksi elämisen oppi. Vain yksi tapa elää ja olla. Kaikki muut tavat on vääriä ja jos puolisossa ilmenee poikkeavia tapoja elää, koulutuksen avulla ne saadaan oikaistua.

Vika on molemmissa. Nalkutukseen on syynsä. Nalkutuksen kohde voi nostaa ne sukat pyykkikoriin jos se on toiselle tärkeää. Mennä peilin eteen ja kysyä, mikä on minun vastuu. Nalkuttaja voi mennä peilin eteen ja kysyä itseltään, että voisinko sanoa jotenkin toisin seuraavalla kerralla. Meneekö nalkutus yli. Mikä on minun vastuu. Lopuksi jonkun lehden keskustelupalstalta napattu toteamus. Jos pariskunta on lähdössä illalla elokuviin, niin minkä kysymyksen saattelemana sinne on lähdetty. Onko kysytty, että lähdettäisiinkö kulta pitkästä aikaa elokuviin vai, että miksi me ei käydä koskaan enää elokuvissa? Jos jälkimmäistä tapaa kuulee parisuhteessaan enemmän kuin ensimmäistä, on syytä olla varpaillaan, ero tai pahimmillaan kuolema on tuloillaan.

Elämässä on kyse vastaantulemisesta. Puoleenväliin. Se vaatii vähän itsestään luopumista. Parisuhteessa varsinkin. Jos toinen ei tule vastaan, toisen on tultava perille. Kahdesta tulee yksi ja se on pahinta mitä parisuhteessa voi tapahtua.

Ei nalkuteta toisiamme hengiltä.

puolikas ihminen