maanantai 21. huhtikuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 16


Avioliiton lyhyt oppimäärä.


Hyvät oppilaat. Tämän luennon aiheena on avioliitto. Mitä tarkoittaa avioliitto? Wikipedia määrittelee avioliiton seuraavasti:

Avioliitto on määrämuodoin vahvistettu kahden ihmisen välisen tiiviin yhteiselämän muoto.[1] Avioliiton osapuolia kutsutaan aviopuolisoiksi eli puolisoiksi.[2]
Suomen avioliittolain 1. §:ssä avioliitto määritellään miehen ja naisen väliseksi liitoksi, joka vahvistetaan vihkimällä.[2]
Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuksien julistus sekä kansainväliset ihmisoikeussopimukset takaavat jokaiselle täysi-ikäiselle ihmiselle oikeuden mennä avioliittoon.

Lyhyesti tiivistettynä avioliitto on kahden ihmisen välinen vapaaehtoisuuteen perustuva liitto. Suomi rajaa vielä toistaiseksi avioliiton koskemaan pelkästään miehen ja naisen välistä suhdetta. Tätä kiihkouskonnollista ja ummehtunutta käytäntöä noudattaa Suomen tavoin muista Pohjoismaista, no ei mikään muu Pohjoismaa.

Mennään tilastoihin. Vuonna 2013 Suomessa solmittiin noin 25 500 avioliittoa. Samana vuonna avioerojen määrä oli noin 13 500. Lukujen suhde on häiritsevä. Vaikka avioliittoon julistettujen määrä olikin pienin kymmeniin vuosiin, niin se on vieläkin järkyttävän iso. Mitä nuo 25 500 paria oikein ajattelevat? Ensin suunnitellaan häitä ainakin vuosi. Rahaa laitetaan haisemaan ainakin kymppitonni. Sukulaiset pyyhkii silmäkulmiaan nenäliinan kulmaan kirkon etupenkillä. Papin edessä luvataan olla uskollisia kunnes kuolema erottaa. Kaavaa voisi muuttaa sen verran, että sanan kuolema voisi korvata sanoilla baaripano tai työkaveri. Häälahjaksi tulee kattiloita, jotka voisi jakaa jo samantien, niin eron hetkellä pakkaaminen olisi nopeampaa ja vältyttäisiin typeriltä riidoilta. Häähumun laskeuduttua alkaa arki. Ihmetellään, että mitä helvettiä, kiiltokuva onkin vain ihan tavallinen kuva, jonka pinta on kuorrutettu kimalteilla, jotka leijailevat pois kuvaa heiluttaessa ja jäljelle jää vain pelkkä kuva. 13 500 paria järkyttyy eniten. He haluavat uuden kiiltokuvan. Kimalletta perkele, huutaa eilinen sulhanen ja morsian lipsuvilla suksillaan. Pelkkä kuva ei riitä. Mainoksessa luvattiin enemmän. Vaahtokarkkia, kuohuviiniä ja kermavaahtoa lupasi photoshopattu morsian helsinkiläisen mainostoimiston luomassa mainoksessa. Tulee maksalaatikkoa ja janssoninkiusausta. Kolme päivää sitä jaksaa, kunnes ovikello soi ja ovella seisoo vaahtokarkkiasuun sonnustautunut Jumalhahmo, joka suklaisella äänellään tarjoaa salmiakkia. Helsinkiläisen mainostoimiston vuoden mainokseksi valittu Amor Amor- mainos alkaa pyöriä mielessä. Kierros alkaa alusta. Ensin pääsee luvuksi avioliittotilastoon ja vähän myöhemmin avioerotilastoon. Se on sitä luonnon kiertokulkua. Kattiloita on jo niin paljon, että osa valuu kaapeista yli. Sukulaiset eivät kolmannella kerralla tule enää eturiviin ja liikutuksen kyyneleet ovat vaihtuneet vitutukseksi.

Tilastot kertovat, että ensimmäinen avioliitto päättyy eroon yli neljänkymmenen prosentin todennäköisyydellä. Toinen avioliitto päättyy eroon enää kolmenkymmenen prosentin todennäköisyydellä. Jos oletetaan, että käyrä jatkuu tasaisena, niin seitsemäs avioliitto päättyy viimein vasta kun kuolema meidät erottaa ja siihen lienee suurin syy se, että avioliitto solmitaan 83-vuoden iässä. Rakkaudella ei näiden asioiden kanssa ole mitään tekemistä. Yli kahdeksankymppisenä ehkä on jo niin valveutunut, että ei enää usko mainostoimistojen valheisiin.

Vanhempi konstaapeli Artturi Sakari Reinikainen vastasi hänelle esitettyyn kysymykseen halusta mennä naimisiin, että 37 vuotta poliisina on opettanut hänelle, että avioliitto ja alkoholi ovat kaksi suurinta syytä kutsua poliisipartio paikalle. Lisäksi hän sanoi, että jos hän päättää mennä joskus naimisiin, niin hän menee mieluiten jonkun leskinaisen kanssa, jolla ei ole enää suuria kuvitelmia. Hänen työparinsa sanoi siihen, että hän ei ainakaan halua kenenkään leskinaisen toiseksi mieheksi, johon Artturi Sakari totesi, että mielummin toiseksi kuin ensimmäiseksi.

Hyvää alkavaa hääkesää kaikille. Rohkeasti vain. Jos ei veikkaa, ei voi voittaa.

tavaramarkkinat-kevät




sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 15


Kiasman pieruhuone ja muita parisuhdepieruja.


Pierua pidättävällä on paljon salaisuuksia. Näin minulle on sanottu useamman kerran. Seurassa pierevä on avoin ja rehellinen ihminen, joka ei pidä mitään sisällään. Hän kertoo mielipiteensä, vaikka sitä ei kysytä. Hänellä on mielipide kaikkeen, josta hän ei edes mitään ymmärrä. Hän on suora, teräväsanainen ja kaunistelematon. Hän saattaa rehellisyyspuuskassaan sanoa vaikka kuinka provosoivasti ja loukkaavasti, koska miksipä hyviä sanoja sisällä on haudottava. Seurassa pierevä hyökkää suoraan kohti. Herkkänahkaisemmat ovat ihmeissään, kun seurapieru suhauttaa huoneen täyteen pistäviä sanoja ja pistävää hajua. Vastuu on pierua pidättävällä. Hänen on otettava vastaan suullinen tai kemiallinen kaasuhyökkäys. Ei ole vaihtoehtoa. Flatusdemoni on ehdoton. Se mikä on tullakseen, on tullakseen. Jarrua tai sulkijalihasta käytetään vain kuoleman kasvojen edessä, jos silloinkaan.

Elän parisuhteessa, jossa vastakohdat leikkisästi sanoen täydentävät toisiaan. Olen hienopieru. Meillä on keittiössä viestivihko, johon kirjoitamme toisillemme viestejä päivittäin. Se on ihan herttaista. Vaimoni kirjoitti viestivihkoon päivämäärän, jolloin pierasin ensimmäisen kerran hänen kuullensa. Se oli noin vuosi tapaamisemme jälkeen ja sekin oli vahinko. En ole vielä täysin varma, oliko kyseessä pieru vai repesikö minun sisältäni joku sauma valtavan salaisuuspainon alla, päästäen pienen narahtavan äänen. Joka tapauksessa se kirjattiin vihkoon pieruna ja nyt meillä on aina heinäkuussa ensimmäisen pierun vuosipäivä. Käymme yhdessä syömässä ja hemmottelemme toisiamme. Hääpäiväkään ei tule olemaan niin tärkeä kuin vuosipierupäivä. Myönnän minä sen. Olen pidättäytyvä pierujen ja sanomisten suhteen. En ikinä pääse vaimoni tasolle. Kummassakaan. Siitä myöhemmin. Ongelmani on häiritsevä. Siinä missä vaimoni huutaa naama rabiesvaahdossa rajuja sanoja, minä en saa sanottua takaisin. Tai sanon minä. Kolme päivää tapahtuman jälkeen, jolloin se on vain säälittävää. Se on kuin tekisi jääkiekossa maalin kolme päivää sen jälkeen kun peli on jo päättynyt. Ei vaikutusta lopputulokseen. Pierujen suhteen tasoero on vielä valtavampi. Siinä missä minä pidättelen pierua kotonakin, vaimoni päästelee äänettömiä yhtiömiehiä kaikkialla missä kulkee. Silloin pitää päästää kun siltä tuntuu-motolla vaimoni liukuu pitkin kaupan- ja ravintolankäytäviä ja jättää vastuun kuulijalle.

Törmäsin ensimmäisen kerran vaimoni pidättämättömyyteen heti ensimmäisenä syksynä. Oli esitetty toiveita spontaaniin eroottiseen viestintään. Vaimoni oli sopivasti keittiössä kauniissa mekossaan, kun tein täsmähyökkäyksen hänen mekkonsa alle. En voinut arvata, että muutamia sekuntteja ennen hän oli päästänyt vapaaksi kolmen aiemmin syödyn päärynän lopputislaukset. Sen hyökkäyksen jälkeen mahdollisista jälkikasvuistani tulee kaksipäisiä. Niin ja erotiikka jäi siltä illalta. Toinen ikimuistoinen tapahtumaketju sijoittuu nykytaiteen museo Kiasmaan Helsingissä. Kierreltiin vaimoni kanssa eri huoneita. Menin vaimoni jälkeen pieneen huoneeseen ja sinne päästyäni haistoin hirvittävän munapierun hajun. Olin aluksi, että se on eräänlaista nykytaidetta. Mahdollinen kannanotto maailman epäkohtia vastaan. Pidin sitä jopa hyvänä ideana, että museovieraat joutuvat yllättävän hajusaasteen keskelle. Myöhemmin minulle selvisi, että asun yhdessä kyseisen kannanoton kanssa. Taide menetti merkitystänsä. Saksan Bremenissä pidättämättömyys meni jo mustan huumorin puolelle. Bremenissä sijaitsee tiedepuisto, jossa vierailimme. Siellä oli sellainen pimeäkäytävä, jossa täysin sokkona piti löytää tie sokkelosta ulos. Sokkelossa oli useita ihmisiä kerrallaan sisällä. Niin, tiedättekin loput. Muistaen saksan traagisen historian yhdistettynä pimeyteen ja yllättävään kaasuhyökkäykseen paikassa, josta ei ollut ulospääsyä. Pieruhuumori saavutti tasoa, jossa liikuttiin jo hyvän maun rajamailla. Ainoa kerta, jolloin vaimoni on syystä tai toisesta pidätellyt itseään, sijoittuu erääseen vappupäivään. Ulkoilimme koko päivän ja pidettiin kaikkea kivaa. Pitkän päivän uuvuttamina tulimme viimein kotiin, menimme hissiin, suljimme hissin ovet ja siihen pidättyvyys loppuikin. Koko päivä raitista ulkoilmaa ja lääniä olla oma avoin itsensä, mutta kaikki se avoimuus oli säästettävä taas kerran suljettuun tilaan. Sillä kertaa se tuntui jo henkilökohtaiselta kannanotolta.

Olen hienopieru. Olen etsinyt netistä ryhmiä, jossa pääsisi puhumaan rehellisesti asiasta. Saisi vertaistukea ja se voisi auttaa minua kohti avoimuuden aikakautta. Pidän pääni sisällä asioita, joita en uskalla puhua. Tiedän sen, että usein asiat ovat pääni sisällä paljon isompia kuin ne todellisuudessa ovat. Pidättelen silti. Riitatilanteissa suljen itseni täysin. Mistään reiästä ei pääse minkäänlaista ilmaa minnekään. Haluan jotain muuta. Haluan, että tulevaisuudessa seisomme vaimoni kanssa Ikean lihapullajonossa ja päästän ilmoille häiritsevän kovaäänisen traktoripierun, jonka jälkeen nostan voittajan elkein käteni pystyyn ja huudan: Tässä näette suomalaisen avoimen miehen, joka ei koskaan pidättele enää mitään. Nimikirjoituksia, nimikirjoituksia, ottakaa persposket esiin, niin kirjoitan.

Olen silti sitä mieltä että,

Ei aina tarvitsisi sanoa kaikkea mitä mielessä pyörii.
Ei aina tarvitsisi päästää kaikkea mitä vatsan pohjalla pyörii.
Voisi kohtuullistaa.
Olla vähemmän rehellinen.
Joskus pieni valkoinen valhe on paljon suotavampaa kuin haiseva totuus.

Tahdon loppuun kiittää vaimoani, joka antoi luvan kirjoittaa tämän blogin. Tämä tie vie meidät joko loppuelämän kestävää harmoniaa tai kohti helvettiä.
No, elämässä pitää olla jännitettä.

cmx-kultanaamio




maanantai 7. huhtikuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 14


Myykää mulle oma tahto.


Olisiko aika painella kipupisteitä. Aukaista säkki, josta paljastuu tuhansittain kirjoittamattomia sanoja. Sanoja, jotka painavat niin paljon, että yhden ihmisen voimat eivät jaksa kantaa niitä. Olisko aika laittaa sanat järjestykseen, niin että niistä muodostuu lauseita, joita ei ole koskaan kenellekään sanottu, mutta jotka olisi pitänyt sanoa. Sanomattomina ne muodostivat painon ja painavina taakan ja taakkana rikkirepäistyjä elämänkokeiluja. Olisiko aika kirjoittaa ne sanat, huutaa vasten kasvoja ja näyttää se kipu sanojen takana. Sanoja, sanoja, sanoja, terveen itsekkäitä sanoja. 

Mä olin jotain kakskytkaks. Ei kai sillä niin väliä. Jotain numeroita ja mä kirjoitin päiväkirjan sivuille sanat järjestyksessä: mä en aio olla sun terveyskeskus enää. Ne sanat tuntui hyvältä ja hetken sain orgastista mielihyvää, kunnes sulloin sanat pohjattomaan säkkiin ja jätin sinne. Mä jo luulin ymmärtäväni, etten enää suostu antamaan enempää mitä saan takaisin. Mä jo ajattelin, ettei mun tarvii olla kenekään suojelusenkeli, että pitäkööt vittu itsestänsä huolta. Pienen lauseen huumassa luulin löytäneeni rohkeuden ilmaista itseäni. Uskallusta ajautua suoraan kohti konfliktia ja pitää puolensa. Ymmärtää, että ei mun tarvii pelastaa ketään. Ei mun tarvii mielistellä ketään. Ei mun tarvii sanoa joka helvetin kysymykseen kyllä. Eikä mun tarvii hakea kenekään hyväksyntää.
Kuinka kävi. Sanat säkkiin. Säkki kiinni. Palaaminen mattotelineelle, jossa viisivuotiaan kirkkaalla katseella yritän löytää jonkun, joka pysyisi sänkyni vierellä. Hyväksynnän hakeminen kiltteydellä ja helppoudella. Ja ne tuhansien ihmisten samat sanat, kylläpäs se teidän poika on niin hirveen kiltti. No, vittu kylläpäs se poika olikin niin helvetin kiltti, mitä muutakaan se poika olisi voinut olla, varmistaakseen itselleen turvan, jota joka ikinen viisivuotias poika itselleen tarvitsee. Ja se kiltteyden tunkkainen viita harteillaan se poika lentää supersankarin tavoin ja etsii pelastettavia sieluja ja hukkuu kaiken sen pelastamisen ja kilttinä olemisen alle ja luulee syyn olevan pelastettavien itsekkäissä ja julmissa tarkoitusperissä eikä edes näe, että syy löytyy lähempää, ihan sen oman tunkkaisen kiltteysviitan alta, sieltä uhrautumisen passiivisaggressivisen käyttäytymisen uumenista.

Mä olin jotain kolkytkahdeksan. Ei kai sillä niin väliä. Jotain numeroita ja mä otin sen lauseen taas esiin. Mä en aio olla sun terveyskeskus enää. Mä otin kynän ja kirjoitin lisää lauseita. Aloitin helpoista arkisista lauseista. Mä aion katsoa tämän pelin kokonaan televisiosta ja tulen sitten vasta nukkumaan. Mä oon nyt kuskina, joten ole nyt vittu hiljaa vai onko sulla bussikortti mukana. Mä en todellakaan halua lähteä minnekään, mene sinä, minä jään kotiin, otan paidan pois ja katselen itseäni peilistä. Lauseet kirjoitettuani aloin repiä itseltäni tunkkaista supersankarin kiltteysviittaa ja heitin kankaanpalasia ikkunasta ulos ja huusin samalla naapureille kaikkia tuhmia sanoja. Kymmenelle ensimmäiselle tapaamalleni ihmisille sanoin kaikkeen ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei. Se rehellisyys, jonka itselleni soin, aihutti orgastista mielihyvää ja jokainen nauttimani hetki kaivoi minusta ihmistä, joka olen ja joka en ole ollut. Ja se tunne, kun voin huutaa sinulle, että saatanan dorka, en hyväksy käyttäytymistäsi ja se huomio kun saan välittömän palautteen, en hajoakaan tomuksi kynnysmaton eteen.

Viimeinen lause, joka pelastaa jokaisen parisuhteen. Mä kirjoitin sen. Mä kirjoitin sen isolla paperille. En kerro sitä, mutta liittyyköhän se siihen, että on parempi sanoa kuin olla sanomatta, tai on parempi olla näkyvillä kuin näkymättömissä , tai olla äärimmäisen rehellinen itselleen ja tuoda itsensä esiin heikkona, haavoitettuna, keskeneräisenä ja riittävänä, kaulalla kyltti, jossa lukee: ota tai jätä ja toisella puolella: jos otat, niin yli et kävele ja jos yrität, lyön takasin.
Sillä Riston sanoin, sellaista on vittu elämä.


sielun veljet-kevät













keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

VUOSI PARISUHTESTANI


VIIKKO 13


Paperille maalattu lapsi.


Nainen katsoo piirtämäänsä kuvaa. Hän nauraa huvittuneena. Hän on piirtänyt raskauskuvan itsestään. Piirustuksen nainen näyttää reppanalta. Suu on ihmetyksestä auki ja sikiö roikkuu kuin reppu hänen ulkopuolellaan. Tuntuu kuin piirustuksen nainen olisi ulkoistanut raskautensa. Aivan kuin hänen sisällään kasvava ihmisverso ei olisikaan osa häntä, vaan tarkoitettu toisia varten. Nainen pitää piirustustaan edessään ja nauraa. Hän ei saa nauruaan loppumaan. Tämä kaikki tuntuu vain huvittavalta. Nainen näkee piirustuksen Salvador Dalin maalauksena. Surrealistisena ihmisvartalona, jonka vääristymä on näkyvä raskaus.

Nainen kirjoittaa päiväkirjaansa. Hän kirjoittaa aiemmin piirtämäänsä kuvaa sanoiksi. Hän kirjoittaa alkuun nimensä. Nimen perään hän laittaa ikänsä ja iän alle sulkeisiin kirjoittaa sanat sisäinen kello ei enää tikitä, vaan suorastaan hihittää. Sanat, jotka piirtävät kuvaa raskaana olevasta naisesta maalautuvat paperille seuraavasti:

Minua naurattaa ja huvittaa. Tunnen suurta hämmennystä, outoutta, ahdistusta ja jonkin verran iloa. Tämä ei tunnu luontevalta-ei suurelta mahdollisuudelta, vaan enemmänkin alkavalta helvetiltä. Mitä minulle tapahtuu jos piirtämäni ja kirjoittamani kuva toteutuu? Minua pelottaa ajatus, että toteutuma sitoo minut kotiin. Lapsi tuo mukanaan köyden, joka sidotaan minun, lapsen ja seinien ympärille ja mitä se tekee minulle, jolle ovet ovat olleet vain avaamista varten. Minua ahdistaa. Ahdistaa ajatus, että en voi itse enää päättää. Että lapsi päättää minun puolestani ja että kaikki suunnitelmat voivat hetkessä muuttua, että kalenterini ei enää määritä askelteni kulkua. Haluanko minä vapaaehtoisesti luopua kaikesta vanhasta? Haluanko lähteä pysäyttämään nykyistä elämääni, irtautua hetkeksi työelämästäni, menoistani, vapaudestani mennä ja tulla? Haluanko ottaa tilalle rauhallisemman arjen, päivittäiset toistuvat rutiinit, rytmittää elämäni lapsen tarpeiden mukaiseksi? Sanat rauhallisuus ja rutiini tuntuvat ihan saatanallisilta.

Nainen irroittaa kynän paperista. Hän hakee olohuoneesta tyynyn, laittaa sen paitansa alle ja kävelee peilin eteen. Näky saa aikaan saman huvittuneisuuden kuin piirtämänsä kuva. Tämä kaikki tuntuu vain vitsiltä, epätodelliselta kuvitelmalta, joka on täysin irti hänen omasta elämästään. Hän painelee paidan sisällä olevaa tyynyä. Se on mukavan pehmoinen. Nainen palaa päiväkirjansa ääreen. Hän jättää tyynyn paitansa sisään ja jatkaa kirjoittamista:

Miksi minä edes pohdin näitä ajatuksia jos raskaus ei tunnu edes mahdollisuudelta? Ehkä koen alitajuista painetta, että naisena minun pitäisi synnyttää lapsi. Että minun pitäisi edes yrittää tulla äidiksi. Ehkä vain kuvittelen sosiaalisen paineen tai sitten se on olemassa. En minä tiedä. Jospa saisin jostain varmuuden ja rohkeuden tehdä päätöksen. Ehkä voisi vain katsoa mitä elämä tuo mukanaan ja uskoa siihen, että mitä tahansa se tuokaan, niin elämä kantaa. Ei minua ajatus äidiksi tulemisesta pelota. Olen hyvä lapsien kanssa ja jos johonkin ryhdyn, niin teen sen kunnolla. Minusta tulisi ihan hyvä äiti. Ehkä mieheni kanssa tappelisin kasvatuksellisista asoista, mutta en ole huolissani, luulen että voittaisin ne taistelut. Eniten minua pelottaa ajatus, että mitä jos myöhemmin kadun päätöstä, että en ole edes yrittänyt saada lasta. Kadun silloin kun se on jo liian myöhäistä. Tämä kuva on epäselvä, mutta tarvitseeko sen ihan kirkkaaksi tullakaan.

Nainen sulkee päiväkirjansa ja menee lattialle makaamaan. Hän ottaa tyynyn pois paitansa sisältä. Jos se olisikin vauva. Vauvassa näkyisi häivähdyksiä minusta, miehestäni, vanhemmistani, mieheni vanhemmista, isovanhemmista. Vauva jatkaisi tarinaa, olisi merkki historiasta ja myöhemmin hän kirjoittaisi palan omaa historiaa. Loppujen lopuksi me olemme kaikki yhtä. Pieniä pisteitä suuressa kokonaiskuvassa. Kannettavia, jotka tarvitsevat kantajan. Nainen avaa vielä hetkeksi päiväkirjansa sivut ja kirjoittaa viimeiset lauseet:

Joko minä piirrän piirrustuksen, jossa raskaus on osa minua ja kannan sitä sisäpuolellani tai sitten piirrän piirrustuksen, jossa raskaus ei näy edes irrallaan minusta. Yhtä kaikki, kumman piirustuksen ikinä piirränkään, olen naisena yhtä arvokas.

neljä ruusua-meistä jokainen