lauantai 24. elokuuta 2013

20. Luku

Pettäjiä ja petettyjä.



Sinä seisot aivan edessäni. Jos alkaisin suutelemaan sinua, sinä et pakenisi. Sinä vastaisit suudelmalla, joka jatkuisi niin pitkälle, kun uskaltaisimme sen vain jatkua. Halusta se ei jäisi kiinni. Se olisi jo olemassa.
Me uskallamme. Painan sinut niin lähelle itseäni, että sormukseni tekee selkääsi jäljen. Pienen muiston, painauman ihollesi siitä, että samalla kun valmistelemme toisiamme nautintoon, niin samalla hakkaamme joidenkin toisten elämää hajalle. Yksi teko rakentaa ja runnoo elämää ehjäksi ja rikkinäiseksi.

Me annamme tahdollemme ja himollemme vallan. Sen jälkeen ei ole enää mitään muuta. Siihen väliin ei mahdu enää mikään muu ajatus. Me olemme toisillemme aidan takan oleva vihreämpi ruoho. Minä liikutan kasiäni, huuliani ja menneisyyttäni sinun ruohoasi pitkin ja sinä et ole enää vieras. Sinä sulaudut minuun ja tekojemme merkitys lyödään kasvojemme eteen vasta myöhemmin. Siinä hetkessä on vain hetki. Millään muulla ei ole mitään väliä. Himo ei katso tulevaisuuteen. Se sulkee silmänsä omantunnon ja moraalin ääniltä. Katsomme toisiamme silmiin, ehkäpä jopa silmien ohi sieluun asti, jossa siinä hetkessä ei ole tilaa kuin meille kahdelle. Sinä antaudut minulle täysin, unohtaen, että sinun ei pitäisi ja minä kuulen vain sinun, seireenin, rakastajattareni, rakastettuni kutsun ja näen vain sinut avattuna minulle ja hetki hetkeltä leijumme kohti loppua, jossa avioliittoni valuu pieninä pisaroina reisillesi, niille vartalosi osille, jotka olen halunnut riisua paljaaksi jo pitkän ajan ja siinä me makaamme vierekkän, alasti, vailla minkäänlaisia naamioita ja mietimme miten peittelemme teon, mutta sisimmissämme toivomme, että ei tarvitsisi peitellä, että tulisi joku joka paljastaisi meidät ja huutaisi moralisoivalle maailmalle, että näin tämän pitää mennä, että kenellä on varaa olla se ensimmäinen, joka heittää ensimmäisen kiven. Sitten minä lähden. Jäät kotiisi peittelemään jälkiä. Mietit kaikki pienet yksityiskohdat, jotta mitään ei jäisi sinulta huomioitta, että kukaan ei koskaan saisi tietää, kunnes tulee se kerta, jolloin jotain unohtuu näkyville, jolloin kaikki paljastuu ja sinulla ei ole jäljellä kuin selitykset, sanat, joilla ei ole enää kenellekään mitään merkitystä. Teot ovat puhuneet jo aiemmin ja niitä ei mitkään sanat enää tekemättömäksi saa. Samaan aikaan minä menen toisaalle. Sisälläni velloaa nautinnon ja syyllisyyden välinen valtataistelu. Avaan kotioven. Olen valheellinen, mutta tunteeni eivät ole. Minä kaipaan sinua, mutta en uskalla sanoa sitä ääneen, sillä se romahduttaisi kahden perheen rakennelmat maan tasalle ja sitä tuhoa pitäisi pystyä katsomaan suoraan silmiin. Se on vaikeaa. Ihminen peittelee totuutta viimeiseen asti. Jättää raukkamaisesti kertomatta, vaikka vaihtoehtoa ei oikeasti ole. Tulee se päivä, jolloin puhelin soi. Tulee se päivä, jolloin viestisi luetaan. Tulee se päivä, jolloin ovesi takana seisoo tuntematon ihminen ja kertoo sen, minkä sinun olisi pitänyt itse kertoa. Tulee totuus. Tulee valinnan paikka. Tulee häpeä. Tulee syyllisyys. Tulee kipu. Tulee uusi elämä. Mutta sitä ennen. Sitä ennen alkaa valheet, peittely, epämääräiset menot, hiljaisuus, väistely, pelko kiinnijäämisestä, tunteiden tukahduttaminen. Olet vain puolikas siitä mitä yleensä, ihmisenkuori, mutta se rakkaus, ihastuminen, nautinto, mikä se motiivi kulloinkin on, ei jätä sinua rauhaan. Se piinaa sinua joka hetki ja seuraat sitä. Syyllisyys valheellisuudestasi ei riitä tukahduttamaan sitä tunnetta, joka sydämmessäsi hakkaa. Se hakkaa koko entisen elämäsi perustukset uusiksi ja sinä et voi sille yhtään mitään.

En minä voinut sille yhtään mitään. Katsoin rakennelmaa, joka tekojeni johdosta romuuntui ja siinä samalla rakensin jotain uutta, ajatellen, että voiko jotain kaunista syntyä ruman teon jälkeen, että kuinka pitkään syyllisyys nostaa painaavaa päätään. Mikä on pettäjän kohtalo, saako hän olla onnellinen, saako hän ansaita onnen vai pitääkö hänen ryömiä alhaisissa pohjamudissa säälitellen itseään ja muita. Pitääkö hänen hyvittää tekonsa niille omaltatunnoltaan puhtaille, virheettömille, viattomille ja puhtaille ihmiskuoron jäsenille, jotka aina ryömivät koloistaan laulamaan oikeamielisyyden ja moraalin säveliä rikkeentekijän korvaan vai unohtaa koko ihmiskuoro ja jättää heidät keskenään märehtimään oikeamielisten saarekkeelle maailman vääryyttä.


Ensin tulee oudot menot. Sanot meneväsi paikkoihin, joissa et yleensä käy. Kiinnostut ulkonäöstäsi aiempaa enemmän ja kaapistasi löytyy uusia vaatteita. Sinä näytät paremmalta kuin koskaan, mutta samalla olet kauenpana kuin koskaan. En saa sinusta otetta. Välttelet kosketusta, keskusteluja, seksiä, yhdessäoloa. Sinä et ole läsnä silloinkaan kun olet paikalla. Sinä jätät itsestäsi vain leivänmurut pöydälle ja partakarvat lavuaariin. Ne ovat ainoat jäljet sinusta. Muuten sinua ei ole. Tulee epäilyt. Liittomme on ollut viime aikoina laihaa. Onko sinulla joku toinen. Kysyn, et vastaa. Epäilyt kasvaa. Näen sinun puhelimen. Avaan sen, luen viestit. Teko, jonka teen, on vähemmän väärä kuin sinun tekosi, jotka luen sinun puhelimestasi.
Ensin tulee shokki.
Sitten tulee viha, raivo.
Suru, epätovo, kieltäminen.
Kosto.
Lopulta alkaa toipuminen.
Jos alkaa.

Petetyn rooli. Täynnä pettymyksen täyttämää surua, katkeruutta, vihaa ja epätoivon tuntemuksia.
Miksi minä en riittänyt?
Miksi naiseuteni näyttäytyi sinulle vain äidin roolina?
Miksi et halunnut minua? Olenko niin vastenmielinen?
Onko minussa vähemmän miestä kuin siinä toisessa?
Olenko minä riittämätön?

Tunne on musertava. Ihminen, jolle olet antanut eniten elämästäsi, itsestäsi. Ihminen, jota olet eniten rakastanut, jonka varaan olet laskenut, satuttaa sinua, ihmistä, joka sinua eniten rakastaa. Se on väkivaltainen teko. Lähimmäiset ihmiset pitäisivät olla heitä, joilta saat turvaa, joihin voi luottaa ja joiden varaan voit laskea. Kunnes tulee pudotus. Tulee muiden ihmisten myötätuntoa, kannustusta, mutta mitä niillä on väliä, kun koko aiemmalta elämältä on viety pohja. Kai teon voi anteeksi antaa, mutta luottamusta se ei tuo takaisin ja kun luottamus on mennyt jää jäljelle pelko ja epäilys, joka johtaa parisuhteen lopulliseen murenemiseen. Tulee kostonhimo. Haluaa päästä tasoihin. Aina löytyy keinoja. Huonojakin.

Me olemme ihmisiä. Me teemme ihmisten tekoja, jotka eivät aina ole inhimillisiä. Rakkaus vie meitä kohti hekumaa ja rappiota. Se vie meitä hurmioon ja satuttaa kovemmin kuin mikään muu. Silti me liikumme sitä kohti. Kohti rakkautta. Mitä muutakaan kohti kulkisimme. Vaimoni kertoi pariskunnasta, jossa mies oli vaimonsa omaishoitaja vuosien ajan. Vaimon vointi huononi vuosi vuodelta ja miehen työtaakka kasvoi. Joku kysyi mieheltä, että miten sinä jaksat. Eikö voisi vain luovuttaa. Mies vastasi, että ei tämä elämä vaihtamalla parane. Ei se vaihtamalla parane. Se on kaunis elämänohje, joka on varmasti totta, mutta siinäkin totuudessa pätee lainalaisuus, että on myös poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön. Kai jokainen pitää päämääränään pitkää, pysyvää parisuhdetta.
Joskus vain ote lipeää.
Sitten vain pitää ottaa vastuu.
Epäinhimillinen tekokin on inhimillinen. Se on vain, että mistä kulmasta mitäkin tekoa katsoo ja tuomitsee.  Ei ole olemassa täysin väärää ja täysin oikeaa, ei täysin mustaa ja täysin valkoista.
Useimmat asiat ovat siitä välistä.
Rakkaus on repivää, mutta.

Kauniimpaa kuin mikään muu.

Kuule minua - haloo helsinki

rakkaus - juliet jonesin sydän





tiistai 13. elokuuta 2013

19. Luku

Ite oot tekotaiteellista paskaa ja muita parisuhderiitoja.



Vaimoni osaa riidellä hyvin. En tiennyt, että joku voi olla niin hyvä siinä. Olisin ollut tyytyväinen vähempääkin. Hän saattaa napauttaa niin kovan lauseen, että oma kieli jää päiviksi kuolioon. Hänellä on helppo vastustaja. Oma riitely cv:ni on säälittävän tyhjä. Kukaan ei palkkaisi minua riitelijäksi. Riidan sattuessa kohdille alan joko paikkailemaan, myötäilemään tai halaamaan riidan pois. Vaimoni sanoo, että alan lupattamaan. Silmäni putoavat poskille. Olen kuullut riidan jälkeisestä seksistä. Että seksi on upeaa ja kiihkeää kunnon riidan jälkeen. Miten se voi olla. Toinen on kiukusta punainen ja vapiseva ja toisella on silmät poskilla. Melkoista seksiä siitä syntyisi. Olen riitelijänä kuin suomalainen yleisurheilija. Etukäteen päätän, että kun tosi paikka tulee, niin saan mahtavan tuloksen, mutta lopulta jään kuitenkin kauden huonoimmalla suorituksella kauaksi muista. Olemme epätasainen pari. Sama kuin jääkiekkomaaottelu Suomi-Sudan. Minulla on asiaan ratkaisu. Kannatan ratkaisukeskeistä psykologiaa. Olen ajatellut, josko kokeilisimme parinvaihtoa. Riitelijöiden parinvaihtoklubilta vaihtaisin vaimoni yhdeksi illaksi toiseen, jonka kanssa olisi tasavertaisempaa riidellä. Ei tippuisi silmät eikä tulisi kielikuolio. Ainoa vaara olisi, että jos riitely tuntuisikin todella hyvältä, niin voisiko se lipsahtaa kiihkeän sovintoseksin puolelle. Siinä olisi sitten taas kunnon riidan aihe oman vaimon kanssa, josta ei halaamalla selviäisi.

Samaan aikaan lapsuudessa 80-luvulla. Herään ääneen. Kuulen oven takaa sanoja, jotka tuntuvat pelottavilta.Ymmärrän että he riitelevät. Yöllä, salaa. Äiti ja isä olivat koko illan hiljaa. Ainoa ääni oli telkkarista kuuluva. Nyt he puhuvat. En kuule kokonaisia lauseita, paitsi sen yhden, viimeisen. Isä sanoo, että jos niin tehdään, ajan autolla rekan alle. Seuraavana päivänä tiedän isän pääsevän neljältä töistä. Puolen aikaan menen jo ikkunaan katsomaan, että milloin auto kaartuu pihaamme. Tuntuu, että on vaikea hengittää. Äiti tuo astmapiipun.

Arjen riidat alkavat usein ihan pienestä. Likaisesta astiasta olohuoneen pöydällä. Ei kukaan astiasta riitaa saa aikaan. Riitelemme jostain aivan muusta. Riitamme kumpuaa jostain menneestä. Jostain aiemmin sanomatta jääneestä, kaunoista, pettymyksistä tai peloista. Likainen astia pöydällä on vain oikean riidan rekvisiittaa. Riitoja on hyvä olla. Riidat hiovat parisuhteen kulmia pyöreämmäksi. Riidat antavat parisuhteelle raamit ja rajat, joiden sisällä on helpompi pysyä kun ne tiedostaa. Säännöt rakkaudelle. Mistä me muutoin tietäisimme, että olemme ylittäneet rajan jos emme ole joskus ylittäneet rajaa.

Pitkässä parisuhdehistoriassani, joka alkaa vuodesta 1993, on ollut lukuisia riidanaiheita. Luettelen niistä muutamia.

Menit sitten sen miehen kanssa sänkyyn asti!
Voisitko välillä keskittyä parisuhteeseesikin!
Cmx ei todellakaan ole tekotaiteellista paskaa, itse olet tekotaiteellista paskaa!
Haluan lapsen/ En halua lasta!
Onko pakko järjestellä paikkoja viikko, kun joku on tulossa käymään!
Mun mielestä sun kaveri/äiti/lapsi/koira on ihan saatanan rasittava!
Voisit sä edes vähän liikkua seksin aikana, ettei tuntuis kuin kuolleen kanssa olisi!
Miksi sun pitää olla noin neuroottisen tarkka/ Miksi sun pitää olla tollanen hessu hopo!

Lisäksi on muutamia jo ennalta tuhoon tuomittuja ideoita, jotka varsinkin pitkässä parisuhteessa johtavat minuuteissa riitaan.
Mennäänkö yhdessä baariin?
Tehdäänkö yhdessä ruokaa?
Aloitetaanko yhteinen harrastus?
Tehdäänkö ylipäätään jotakin yhdessä?
Puhutaanko seksistä?
Sovitaanko yhteiset lapsen kasvatus menetelmät?

Samaan aikaan 80-luvulla lapsuudessa. Isäni ja äitini seisovat vierekkäin pihalla. He ovat tupakalla. Avaan ikkunan ja kuuntelen. Sisällä he olivat taas ihan hiljaa. He puhuvat kovalla äänellä. Menen kauemmaksi ikkunasta. En halua kuulla. Täytän huomenna kymmenen ja mietin saanko lahjaksi polkupyörän.

Turmiollisin riita parisuhteessa on huotajuuskiistat. Eron tullessa vanhemmat käyttävät riidan välineenä omaa lastansa. Lapsi pistetään kuulemaan solvauksia vanhemmasta, joka ei ole paikalla. Pahimmissa tapauksissa lasta estetään näkemästä toista vanhempaansa. Lapsi, joka on tilanteeseen täysin syytön. Lapsi, joka varmasti haluaa olla molempien vanhempiensa kanssa laitetaan valitsemaan puolensa. Voimmeko me aikuisina enää alemmas vajota kuin satuttamalla lasta. Käyttämällä riidan pelinappulana. Sietäisi edes hävetä. Katsoa omaa peilikuvaansa ja nähdä oma alhaisuutensa. Kai meidän jokaisen vanhemman oikeus on traumatisoida omat lapsemme. Joko tuomalla se pääosiin vanhempien välisissä riidoissa tai yrittää riidellä salaa, luullen että lapsi ei kuule tai vaistoa. Ehkä meidän vanhempien velvollisuus on taata tulevaisuudessa terapeuteille töitä.

Olen huono riitelijä. Vaimoni on sanonut sen minulle useaan kertaan. Olen sanonut, että minut on kasvatettu riitelemään salaa, että riita on aina jotenkin väärin. Vaimoni ymmärtää, mutta tsemppaa minua parempiin suorituksiin. Olenkin salaa peilin edessä harjoitellut. Eräskin ilta, kun olin yksin kotona, sanoin itselleni peilin edessä, että haistapa kuule äijä vittu! Se oli liikaa ja peilikuvani silmät tippuivat poskelle ja aloitin mykkäkoulun. Aion silti jatkaa treenailuja ja voin kertoa sinulle vaimoni, että joku kaunis ilta, kun vähiten sitä osaat odottaa, niin suuni laukaisee sellaisia sanoja, että sinäkin hiljenet. Kerrankin.

bad religion-fuck you

ne luumäet-onnellinen perhe



maanantai 5. elokuuta 2013

18.Luku

Hyvä Mies.


Annetaanpa ääni suosikikseni tulleen kaksplus-lehden verkkokeskustelijoille aiheesta minkälainen on hyvä mies?  Tässä muutamia vastauksia.

mama
Vierailija
Käy töissä, hauska, vastuullinen, nussii hyvin...eipä muuta minun kriteereissä.
vieras
Vierailija
Ja mistä tuommosia miehiä löytää, liekkö ees ylipäätänsä olemassa?
pannari
Vierailija

sellanen joka ei oo mun mies. eli sellanen joka juo joka päivä muutaman kaljan. viikonloppuna ottaa kahtena päivänä kännit. arki-iltoina ei oo päissään mutta kuitenki ottaa muutaman kaljan. itse en juo juuri ollenkaan ja silloinkin vähän. juomiseni vähyys johtuu vissiin miehen liikakäytöstä. itellä ei tee mieli kun päivät pitkät kattoo tota menoa. ja se hakkaa jos suuttuu. muutenki joka päivä jostain näreissään. seksiä saa harvoin. ja vähän mahaakin löytyy. tekis mieli vaihtaa miestä. mut taidan katella tätä vielä pari vuotta. antaa miehen vaan maksaa nykyinen eläminen. helpompaa lähtee sit kun on itelläkin ammatti.

mammukka
Vierailija
Minullapa löytyy mies, joka ottaa minut huomioon, on rehellinen, ei valehtele, kuuntelee, hyväsydäminen, vastuullinen, lapsirakas, muut huomioon ottava, ei juo usein!! ja nussiin hyvin!
 vieras
 ONNITTELUT! Mistä tuollaisia löytää? Vinkkejä kaipaan!!


Lopetin palstan lukemisen lyhyeen. Alkoi pelottaa ihmiskunta ja sen kehityksen kaari. Vähän kun lukisi Homma-forumia illalla ennen nukkumaan menoa eikä haluaisi enää seuraavana aamuna herätä. Hyvän miehen kriteerit jäivät kuitenkin askarruttamaan mieltäni. Löysin suhdeasiantuntija Charli Penn:n  tutkimuksen, jossa hän paljastaa minkälaisista miehistä tulee hyviä aviomiehiä. Ensimmäisenä listassa oli, että miehen olisi oltava hyvä elättäjä. Mies pystyy helposti tekemään kahta työtä kerralla ja suojelee omia säästöjään tarkasti. Hän ei voi levätä ennen kuin tietää kaikkien rakkaiden olevan kunnossa. Hän yrittää tähdätä täydellisyyteen niin kotona kuin työpaikallakin. Samalla listalla oli kuitenkin, että miehen tulisi olla vapaa sielu, joka tarkoittaa, että hengaaminen tämän miestyypin kanssa saa sinut tuntemaan olosi nuoremmaksi. Hänen mukaansa elämä on elämistä varten ja sen takia mies on lähes immuuni normaalille stressille ja huolelle. Paras aviomiestyyppi on siis mies, joka tekee kahta työtä kerrallaan ja tähtää siinä täydellisyyteen, mutta on samalla vapaa sielu, joka on immuuni stressille ja huolelle ja suhtautuu elämään ilolla ja nautinnolla. Pienenä vinkkinä voisin sanoa, että näitä kahta piirrettä ei pysty liittämään yhteen edes jeesusteipillä. Joko mies on työnarkomaani, joka ei tule kotiin töistä ollenkaan tai sitten se on ihan vain narkomaani, joka haetaan lopulta kotoa poliisi- tai ruumisautolla.

Kysyin vaimoltani, että minkälainen on hyvä mies. Pyysin hänen sanomaan kolme piirrettä, jotka tulevat nopeimmin mieleen. Hän vastasi, että hyvä mies on rehellinen, huumorintajuinen ja ei ole macho. Latinovereni lakkasi hetkiseksi virtaamasta tuon viimeisen määreen vuoksi ja olin vähän pettynyt. Olisi kiva olla edes pikkuisen macho. Kerran se oli tapahtua. Olin yhdeksän ja naapurissa asuvan Jussin kanssa tuli vähän erimielisyyttä. Ajattelin pistää Jussin ojennukseen ja meillä oli jo painiasennot valmiina, kun syrjäsilmällä huomasin isäni seisovan takavasemmalla. Säikähdin tilannetta, että isäni näkee minut tappelemassa niin paljon, että aloin itkemään ennen ensimmäistäkään painiotetta. Sen jälkeen en ole tapellut. Riitatilanteessakin varmistan aina, että isäni ei ole näköpiirissä, koska itkuksihan se muuten menisi.

Hyvä mies. Niitä on kaikkialla. Hyvää miestä ei voi määritellä rodun, poliittisen- tai seksuaalisen suuntautumisen, kansallisuuden, yhteiskunnallisen statuksen tai koulutuksen määritelmillä. On olemassa hyviä ja mulkkuja perussuomalaisia, homoja, saamelaisia, duunareita, lääkäreitä ja Audi-miehiä. Tai no joissakin ihmisryhmissä saattaa olla suurempi kasauma niitä mulkkuja miehiä. Jokainen voi itse määritellä omat hyvän miehen kriteerinsä. Jokainen voi rakentaa sellaisen tee se itse-hyvä mies parerinuken, johon omaa miestänsä voi sitten peilata. Jokainen mies on keskeneräinen, joka painii omien heikkouksiensa ja vahvuuksiensa kanssa. Hyvä mies kohtelee hyvin lähimmäisiään, ainakin niitä, jotka ansaitsevat tulla hyvin kohdelluiksi. Ehkä sen pitäisi jo riittää saamaan hyvän miehen titteli itselleen. Harva mies on niin muovailuvahaa, että kumppani saa siitä muovailtua itselleen juuri sellaisen lemmikin kuin itse haluaa. Hyvä mies kohtelee hyvin lähimmäisiään. Annetaan sen riittää. Toisarvoisina seikkoina tulee hyvät rintalihakset, paksu lompakko ja kaksplus-lehden keskustelijoiden peräänkuuluttama hyvä nussija.

Tämä Tuure Kilpeläisen teksti kertoo kaiken miehestä.

Tuure Kilpeläinen-hyvä,paha ruma mies.

Hyvä Isä.

Olen Marimekko-isä, pehmoisä, ituhippi-isä ja viikonloppuisä. Nämä määritelmät olen lukenut itseni kaltaisista isistä netistä eri keskustelupalstoilta. Siellä kritisoidaan kovin sanoin nykyistä lastenkasvatustapaa. Ennen oli kaikki paremmin. Se on perkeleen turhauttavaa, kun ei saa enää käyttää 50-luvulta peräisin olevia lastenkasvatustapoja, jolloin lasta sai vielä lyödä nyrkillä ja karttakepillä. Väkivalta lopettaa vittuilun.  Sekin on ihan sietämätöntä, että lapsen ei enää tarvitse syödä lautastaan tyhjäksi. Ennen syötiin ja jos oksennettiin lautaselle, syötiin se oksennuskin ja oikein ankarissa perheissä vielä se lautanen. Lapsesta ei kasva kunnon poliisia ja jumalaa pelkäävää aikuista jos sitä ei väkivallalla kasvata. Se on palvelus lapselle, kun sitä säännöllisesti vähän raipalla kasvattaa. Suo, kuokka ja jussi perkele ja sen jälkeen lumihanki,poliisi ja viimeinen erhe ja lopulta hirttoköysi tai partaterä. Niin se ennen meni ja se oli hyvä. Kasvatan lastani totaalisen väärin. Vastustan väkivaltaa. Monta kertaa olen ollut lapseni kanssa puistossa hyppäämässä ruutua ja hyppynarua niin, että marimekkolaukkuni ja poninhäntäni vaan heiluu tuulessa. Pelonsekaisin tuntemuksin olen odottanut lastensuojeluviranomaista vuodelta 1954, joka on saanut vihiä, että lastani ei ole tukistettu eikä lyöty useaan vuoteen, että naapurilta on tullut ilmianto, että asunnossamme on ollut liian hiljaista. Hän varoittaa minua, että noin pehmeän kasvatuksen saavista lapsista tulee yhteiskuntakelvottomia aikuisia. He saattavat perustaa esimerkiksi kahvilan, jossa myydään vain erikoiskahveja. Tai pahimmillaan se johtaa siihen, että hän alkaa katsomaan elokuvia, jossa ei ole pääosissa Aku Hirviniemi. Itsenäisyyspäivänä hän ei katso tuntematonta.
50-lukulainen kasvatusmenetelmä tuotti meidät 70-luvulla syntyneet. Katsokaa nyt meitä. Ei se nyt ihan mallilleen ole mennyt. Puhumattakaan niistä 50-lukulaisista. Kuinka sekaisin he ovatkaan, mutta oikeassa. Aina oikeassa, se on todettava. On kuitenkin niin, että jotkut asiat kaatuvat omaan mahdottomuuteensa, kuten Dingo, Neuvostoliitto ja 50-luvun kasvatus.

Pidin itseäni hyvänä isänä, kunnes erosin lapseni äidistä. Senkin jälkeen pidin itseäni hyvänä isänä, mutta vierailtuani kaksi kertaa lastenvalvojan luona, jonka luona on aina eron tullessa vierailtava jos on lapsia, niin siellä minulle valkeni, että minähän olen aivan kelvoton isä. On ollut surullista huomata viranomaisten suhtautuminen isiä kohtaan erotilanteissa. Isä arvioidaan räikeästi kakkoshuoltajaksi jo alkuasetelmassa. Isä on avioerossa täysin lainsuojaton jos lapsen äiti niin haluaa. Kaikki tuntemani isät haluavat olla lastensa kanssa. Isät ovat aivan yhtä hyviä huoltajia kuin äidit. Se ei voi olla sukupuolesta kiinni. Yhäkin vain viranomaisten asenne isiä kohtaan on räikeän epätasa-arvoinen. Sen tunsi jo neuvolakäynneillä, jossa huomasi olevansa pylväs huoneessa. Lastenvalvojan luona tunsi olevansa rahapussi pöydällä. Minulla on kohta seitsemän vuotias tytär, jonka kanssa olen useamman vuoden ajan kiertänyt uimahalleissa, lastenpuistoissa, kaupoissa, ravintoloissa, harrastuksissa ja paikoissa, joissa lasten kanssa käydään ja kyllä niissä meitä isiä pyörii entistä enemmän. Viranomaisille tuo tieto ei ole vielä kiirinyt, koska heidän luutuneet asenteensa miehestä perheen elättäjänä lyö kasvoille heitä kuunnellessa. Luulisi asenteen häiritsevän naisiakin, jotka viranomaisten ennekkoasenteissa on niitä lapsen huoltajia, hoivaajia ja turvan antajia. Niissä virastoissa 50-lukulainenkin ilmapiiri on modernia. Jos kuitenkin otettaisiin oikea moderni näkökulma asiaan, niin eiköhän tasavertoinen parisuhde ja vanhemmuus tarkoita sitä, että molemmat osallistuvat elättämiseen ja lasten hoivaamiseen. Niin se monessa perheessä meneekin, kun vain joku kertoisi sen esimerkiksi lastenvalvojille.

Niinkuin hyvä mies parisuhteessa, niin hyvä isä kohtelee lastansa hyvin. Eikö se ole tärkein hyvän isän kriteeri. Muut kriteerit on toisarvoisia. Isä, joka on lapsensa turva. Isä, joka antaa lapsellensa aikaa. Isä, joka rakastaa lastansa maailman tappiin asti. Isä, joka on keskeneräinen, joka ei aina tiedä, mikä olisi paras tapa hoitaa tilanne, joka ymmärtää oman keskeneräisyyden ja heikkoutensa, mutta yrittää silti parhaansa. Eikö se riitä hyvän isän tittelin saamiseksi. Että rakastaa ja kohtelee lastansa hyvin. Tekee parhaansa. Että rakastaa. Että rakastaa. Suurin osa meistä isistä on hyviä isiä.

ismo alanko-isä ja lapsi