maanantai 29. joulukuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 50


Me vaadimme vapaata rakkautta.


Tämä kirjoitus on vaatimus. Vapauden vaatimus. Tämä on perhepoliittinen ja yhteiskunnallinen teksti. Aloitan sen kertomuksesta, jonka kuulin. Peliyhtiö Supercellin työntekijät kertoivat, että heillä on tapana epäonnistumisen hetkellä juoda lasillinen kuohuviiniä. Aloittaa alusta ja viritellä uusi suunnitelma toteutettavaksi. Pidän tuosta ajatuksesta. Se poikkeaa vanhasta yrittämisen kulttuurista siten, että vanhaan aikaan epäonnistumisen hetkellä oli tapana juoda vuosi koskenkorvaa ja vetää sen jälkeen itsensä narun päähän roikkumaan. Nykyinen tapa on huomattavasti parempi. Uskallus epäonnistumisesta ja taito olla häpeämättä sitä. Rohkeus mennä kohti mahdotonta. Vapaus toteuttaa omia haaveitaan ja toteuttaa ne. Kyky olla oma itsensä, vaikka ympäristön vaatimukset olisivat sen kanssa ristiriidassa.

Yhteiskunta, parisuhde, työyhteisö, perhe tai mikä tahansa joukko ihmisiä. Minulla on unelma. Unelma onnellisemmasta yhteiskunnasta, kestävimmistä parisuhteista ja iloisimmista perheistä. Kutsun unelmaa nimellä vapauden tanssi. Vapauden tanssin ydin on jokin yhteisö. Olkoon se vaikka parisuhde. Vapauden tanssia tanssitaan siten, että riisutaan itsemme ensin täysin alastomiksi. Sen jälkeen vaatetetaan itsemme juuri sellaisilla vaatteilla kuin itse haluamme. Emme puutu toisen pukeutumiseen. Hän muokkaa itsestään haluamansa. Sallimme parisuhdeyhteisön toiselle jäsenelle vapauden päättää omista vaatteistaan. Emme esitä vaatimuksia toistemme valinnoista. Hyväksymme toisemme sellaisina kuin lopulta näytämme. Hyväksymme, vaikka se poikkeaisi rajusti omasta tyylistämme. Annamme toistemme olla omia persooniamme. Kun olemme muovanneet itsestämme oman näköisemme, aloitamme yhteisen tanssimme. Annamme toistemme tanssia omilla tahdeillamme. Emme yritä opettaa yhtä oikeaa tapaa, koska sellaista ei ole. Tanssimme yhdessä, mutta voimme tanssia eri tanssia. Pääasia on, että päätämme tanssia yhdessä. Ehdottoman kiellettyä on johdatella yhteisön toista jäsentä tanssimaan vain toisen päättämää tanssia.

Uskon vapaaseen rakkauteen. Enkä tarkoita vapaalla rakkaudella sitä, että minulla on oikeus tehdä mitä vain ihan kenen kanssa tahansa. Uskon parisuhteen vapaaseen rakkauteen. Se on rakkaus, jossa parisuhteen osapuolet eivät aseta tiukkoja ehtoja rakkaudelle. Se on rakkaus, joka on salliva, hyväksyvä ja kannustava. Se on rakkaus, jossa oman mielipiteen esittäminen on tärkeämpää kuin sen tuputtaminen toisen toteltavaksi. Se on rakkaus, joka hyväksyy toisen epäonnistumiset, virheet ja erehdykset. Se on rakkaus, joka koostuu kahdesta ihmisestä ja ihmisyyteen kuuluu yhtenä tärkeimpänä oikeutuksena uskallus näyttää heikkoutensa ja pienuutensa. Toisen velvollisuus on olla käyttämättä toisen ihmisen uskallusta näyttää heikkouksiaan häntä vastaan. Tuomitseva rakkaus tekee niin. Tuomitseva rakkaus tukahduttaa suhteen heikomman osapuolen alleen ja tekee parisuhteesta valtasuhteen, jossa ei ole oikean rakkauden kanssa mitään yhteistä. Koska ihminen tarvitsee rakkautta silloin kun hän sitä vähiten ansaitsee. Silloin kun hän aseettomana ja alastomana makaa polvillaan maailman edessä apua anoen. Siinä kohdassa hän, joka nostaa kädet työntääkseen apua anovan pois eikä ottaakseen häntä syliin, kertoo teollaan itsestään kaiken tarpeellisen ja hänen luotaan on syytä poistua ovet lopullisesti sulkien.

Samat teesit koskevat muitakin yhteisöjä. Työyhteisö, jossa eri persoonat saavat olla omia persooniaan, jossa ihmiset uskaltavat, jossa ihmiset sallivat, jossa ihmiset kannustavat ja eivät yritä jyrätä vahvemman oikeudella muita allensa. Työyhteisö, jossa on lupa epäonnistua ja näyttää heikkoutensa ja jossa heikkoutta ei yritetä työntää itsestä poispäin vaan itseään vasten. Se luo vapautta ja energiaa tehdä suuria tekoja. Se tekee yhteisön ilmapiirista sellaisen, että on olemassa edes pieni mahdollisuus onnistua ja jokainen onnistuminen on onnistuminen ihan kaikille, joka ruokkii uusia onnistumisia. Samat teesit koskevat yhteiskuntaa. Yhteiskunta, jossa leijuu uskalluksen, sallivuuden ja kannustavuuden ilmapiiri synnyttää sitä uudenlaista hyvää, jota tämäkin yhteiskunta tarvitsisi enemmän. Yhteiskunta, joka syli avoinna ottaa vastaan eikä ole työntämässä ensimmäiseksi pois. Yhteiskunta, joka toimii voiman sijaan luovuudella, innokkuudella ja sallivuudella. Yhteiskunta, joka ei rajaa jäseniään ulkopuolelle, vaan tekee kaikkensa ottaakseen heidät sisäänsä. Yhteiskunta, joka pitää rajat auki uudelle. Yhteiskunta, joka pitää rajat auki. Yhteiskunta, joka nähtyään jäsenensä aseettomana ja alastomana makaamassa polvillaan apua anoen, ei nosta käsiään ajaakseen hänet pois, vaan ottaakseen hänet syliinsä.

Sitä se on. Sallivuutta ja huolenpitoa. Sitä, että ei ole olemassa mitään yhtä totuutta eikä yhtä jumalaa. Parisuhde, perhe, työyhteisö tai yhteiskunta. Kaikki samaa ajatusta. Kaikista voi tehdä sellaisen, jossa jäsenet tuntevat olonsa hyväksi ja vapaaksi olla juuri se joka on, ilman että siinä on joku koko ajan kertomassa, että kaiken minkä teet, teet aivan väärällä tavalla. Jokainen yhteisö tarvitsee vapauden tanssia. Minä haluan tällä kellonlyömällä lopettaa tuomitsevan rakkauden tarpeettomana ja synnyttää vapaan rakkauden aatteen. Ihan jokaisen olisi syytä lähteä toteuttamaan ihan tällä samaisella kellonlyömällä. Talvipäivänseisaus oli jo. Kello käy jo kohti kesää. Päivät pitenee minuutti minuutilta. Me kuljemme valoa päin.

personal jesus





sunnuntai 21. joulukuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 49


Joulu tulee vanhojen muistojen tulvana.


Se asunto on sisustettu tyhjillä pulloilla, tuhkakupilla, lehtipinolla, einesruoan pahvikuorilla ja likaisella, lakanattomalla patjalla. Oven tulee avaamaan elämän rypyttämä mies. Hän kävelee katkoen, niin kuin tyhjien pullojen peittämän kodin yksinäinen asukas usein kävelee. Hän kaataa itsensä patjallensa ja katsoo minua surullisilla silmillään. Teen mitä työni puolesta pitää tehdä. Samalla kuuntelen, kun hän kertoo pojastaan. Hänen sanoistaan paistaa ylpeys, vaikka ei ehkä ole nähnyt poikaansa aikoihin. Laitan oven jälkeeni kiinni. Hän käärii itselleen sätkän, avaa pullon ja jää patjalleen vastaanottamaan tulevaa joulua, joka tulee vanhojen muistojen tulvana. Menen autoon istumaan. Pysähdyn liikennevaloihin. Radiosta kuuluu pojan laulu, josta likaisella patjalla tupakoiva mies kertoi ylpeällä äänellään. Kuuntelen sanoista, että laulaako hän isästään. Ehkä ne sanat sointuu molleina säveleissä. Minua itkettää.
Ihminen kuljettaa mukanaan tarinaa. Jokaisella on tarina kerrottavana. Emme voi tietää likaisella patjalla makaavan miehen tarinaa. Hän itse sen tietää ja osa hänen läheisistään. Minä näen vain ihmisen, jonka liikkeet ja katse kertovat toisen ihmisen kaipuusta. Näen miehen, joka pitää pullonsuuta toisen ihmisen huulina. Kuulen miehen sanoissa pyynnön, että joku tulisi katsomaan. Kysyisi kuulumisia. Antaisi ehkä anteeksi. Ehkä likaisella patjalla makaavan miehen täyttää liian suuri häpeä, että hän ei edes ymmärrä pyytää anteeksi. Ehkä hän on luovuttanut. Ainoa mikä on jäljellä ovat muistot vanhasta, ylpeys pojastaan ja odotus, että joku päivä hänen ovikellonsa soi.
Vaikka hän tietää, että aattoaamuna käytävä on hiljainen ja ainoa ääni on naapurihuoneistosta kuuluva huuto, jota pitää jo valmiiksi humalassa heräävä suruihminen.
Joulu on läheisyyden juhla. Mitäpä muutakaan. Syksyn pimeys taittuu valon voitoksi ja vierellä ovat he, joiden vuoksi pimeyden läpi on tultu. Tämä viikonloppu oli isi viikonloppu. Me teimme lapseni kanssa joulua. Sidoin joulukuusen valot itseeni ja lapseni laittoi päähäni joulutähden. Isi oli hetken joulukuusi. Koira söi salaa viisi joulutorttua, jotka vaivalla uuniin väänsimme. Pelasimme pelejä. Hävisin ne kaikki. Tänä viikonloppuna oli joulu. Ulkona satoi kevyesti lunta. Iltasadussa Jesse-kora pääsi veneretkelle. Elämä on läheisyyden juhla. Vein tyttäreni äidilleen. He lähtevät huomenna viettämään joulua toiseen kaupunkiin. Lapseni saa hyvän joulun. Tulee joulupukki ja maahan sataa pysyvä lumi. Ensi jouluna minä näen ilon tyttäreni kasvoista, kun paperin alta paljastuu salaisuus. Niin on hyvä. Portaat ylös tuntuivat pitkiltä. Rappukäytävän valot sammuivat kesken kävelyn. Minua itketti. Halusin, että sisällä odottava ihminen ottaisi minut lähelleen. Mitäpä muuta.
Mies likaisella patjallaan kuuntelee poikansa sanoja. Ne ovat täynnä rakkautta ja lohtua. Sanat kaikuvat vanhan kelloradion kaiuttimesta. Mies tuntee ylpeyden pistoksen rinnassaan ja häpeän. Joulu tulee vanhojen muistojen tulvana. Miestä itkettää.

Tämä teksti on omistettu ihan kaikille. Sillä.
Jokainen ihminen on kosketuksen arvoinen.

Väliaikainen  



sunnuntai 7. joulukuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 48


Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen parisuhde.


Psykiatrian erikoislääkäri Ben Furman kirjoitti vuosia sitten teoksen Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus. Lainaan hänen otsikkoonsa koskemaan parisuhdetta. Samalla tämä kirjoitus haluaa antaa ylistystä pitkille parisuhteille, mutta myös uskallukselle erota. Puolet solmituista avioliitoista päätyy eroon. Voisi ajatella, että se on masentava määrä, mutta asian voi ajatella myös niin, että puolet solmituista avioliitoista ei päädy eroon. Se on kunniotettava määrä, sillä kahden ihmisen rakkaussuhde on kaikkea muuta kuin kultareunuisten pilvien päällä vaeltamista. Koko elämän kestävä parisuhde on yhtä suuri ihme kuin siittiön kiinnittyminen munasoluun ja sen tuloksesta syntyvä lapsi. Saman aikaan hyvin mahdotonta ja hyvin mahdollista.

Minä uskon elämän pienuuteen. Siihen, että mitä vähemmän tilaa, sitä enemmän tunnetta. Pienet kyläkaupat ovat ajatuksellisesti paljon sympaattisempia kuin helvetilliset automarketit. Pieni tila, suurempi tunne. Seksissä suurin osa tapahtuu ihmisen aivoissa. Toimintaa edeltää aivojen aktivoituminen. Parisuhteessa suurin osa tapahtuu ajatuksissa. Jos parisuhteen ympäriltä riisuu kaiken turhan, niin jäljelle jää parisuhteen pehmein ydin, toisen ihmisen läheisyys. Toisen ihmisen läheisyydestä alkaa parisuhde ja kaikki mitä sen ympärille aletaan rakentaa on parisuhteen kannalta epäolennaista ja jopa tuhoavaa. Kun ihminen kohtaa ihmisen ja tuntevat koskettaessa toisiaan suurta yhteenkuuluvuutta ja nautintoa, niin parisuhteen ydin on saavutettu. Kohtaamisen aikana ympäristö ja aika lakkaa olemasta. Niillä ei ole hetkelle mitään merkitystä. Siinä on parisuhteen suurin ydin tiivistettynä. Kaksi ihmistä. Läheisyys. Yhteenkuuluvuus. Tunne. Pieni tila. Ollaan parisuhteen kyläkaupassa, jossa tiskin takana seisoo sympaattinen myyjä vanhan veivattavan kassakoneen kanssa. Ilmassa leijuu vastakeitetyn kahvin tuoksu ja seinissä väreilee hiljaisuus.

Mitä tapahtuu kohtaamisen jälkeen? Viivytellään muutama vuosi parisuhteen kyläkaupassa. Viihteeksi riittää kumppanin silmät ja yhteiseksi harrastukseksi jokapäiväinen seksi. Kaikki on riittävää. Parisuhteeseen riittää yksi huone eikä pieneen mieleenkään tule laajentuminen. Seuraavina vuosina pienuus alkaa ahdistaa. Seinät alkavat kaatua päälle ja kyläkaupan valikoima on auttamatta liian suppea. Aletaan yhdessä laajentamaan parisuhteen kokoa. Hankitaan taloon lisää huoneita, pihaan lisää autoja ja huoneisiin lisää huonekaluja. Viihteeksi tarvitaan viidenkymmenen tuuman televisio ja yhteiseksi harrastukseksi kuntosalikortit eri saleille. Talossa alkaa olla niin paljon huoneita, että kumppania ei sieltä edes löydä. Kaksi ihmistä. Yhteenkuulumattomuus. Tunnekylmyys. Suuri tila. Ollaan parisuhteen automarketissa, jossa pitkien ankeiden käytävien päästä alkavat uudet pitkät käytävät. Käytävillä kulkee ilmeettömiä parisuhderobotteja, jotka ahdistuneina etsivät kumppaniaan, leipäosastoa ja elämäntarkoitusta löytämättä lopulta mitään niistä. Ilmassa leijailee pettymys ja epätoivo ja seiniin on kirjoitettu synkkä loppu.

Sama kaava. Eri ihmiset. Eri automarketit. Kyläkaupat ovat kuolleet sukupuuttoon. Iso tila jyrää pienemmät tilat alleen. Kaikessa. Ihmiset alkavat ottaa sen totuutena. Pakko olla isoa. Pieni ei riitä. Pakko olla valikoimaa. Pakko olla enemmän. Parisuhteessa pieni ei riitä. On oltava puitteet. On oltava raamit. On tarjottava kolmen lajin illallinen tuttavapariskunnalle. Pitää matkustaa entistä kauemmaksi. Pitää olla koko ajan menossa. Pitää. On pakko. Olla. Liikkeessä. Ja mitä tapahtuu. Mitä enemmän maailma on auki, mitä enemmän ovia on avoinna, mitä pidempiä on automarketin käytävät, sitä pienemmäksi ihminen tuntee itsensä, sitä ahdistuneemmaksi ihminen tuntee itsensä tavarahyllyjen edessä, jotka nousevat taivaaseen asti. Ilmassa ei leiju vastakeitetyn kahvin tuoksu vaan älypuhelimien jatkuva piipitys. Tule. Mene. Rakenna. Älä pysähdy. Elämän kello kulkee kohti kuolemaa ja kuoleman saapuessa jäljelle jää kasa tyhjiksi rakennettuja huoneita ja rikottuja ihmissuhteita.

Parisuhteen pehmein ydin. Kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa. Tuntevat yhteenkuuluvuutta ja nautintoa. Maailma ympärillä lakkaa olemasta. Palata siihen hetkeen. Siihen ensimmäiseen.Olla menemättä automarkettiin. Sulkea älypuhelimensa illan ajaksi. Mennä kumppanin kanssa samaan huoneeseen. Sulkea muiden huoneiden ovet. Sulkea viidenkymmenen tuuman televisio. Katsoa kumppaniaan silmiin. Riisua hänet alasti. Antaa mielen ja huulien liikkua kohti yhteenkuuluvuutta. Riisua itsensä alasti ja sanoa kumppanilleen, että tee minut mahdollisimman isoksi tässä pienessä tilassa. Ja me tehdään toisistamme näkyviä. Huone ympäriltämme pienenee ja lakkaa olemasta. Jäljelle jää vain parisuhteen pehmein ydin. Me.

into my arms