VUOSI PARISUHTEESTANI.

Viikko 39


Valtiaita ja alamaisia.


On kahdenlaisia ihmisiä. Heitä, jotka pitävät valtaa käsissään ja heitä, jotka tottelevat annettuja käskyjä. Vallassa olevien ihmisten valta kasvaa isommaksi mitä tottelevaisempi alistuneisto on. Valta tulee vallan luokse. Tottelevaisten keskuudessa on kahdenlaisia ihmisiä. Heitä, jotka alistuvat kohtaloonsa ja heitä, jotka ovat myöhemmin tekevä vallankumouksen. Heidän vihansa valtaapitävää  ja itseään kohtaa kasvaa niin suureksi, että pitkään patoutuneet tunteet purkautuvat vallankumoukselliseksi toiminnaksi. Ihminen tulee ulos roolistaan. Astuu vieraalle maaperälle. Haluaa muutoksen. Ottaa ohjakset omiin käsiinsä. Kyseenalaistaa vallitsevaa järjestystä. Murtaa muurin, jonka on itse rakentanut eteensä. Historia on todistanut useita yhteiskunnallisia vallankumouksia. Emme mene niihin. Pidetään vallankumous yksilön tasolla. Viedään se parisuhteeseen. Paikkaan, jossa pätee samat määreet. On parisuhteilijoita, jotka pitävät valtaa käsissään ja heitä, jotka tottelevat annettuja käskyjä.

On sanottu, että parisuhde voi toimia ainoastaan silloin kun pari on tasavertaisessa suhteessa toisiinsa. Parisuhteessa vallitsee tasa-arvo. Sellaisia parisuhteita ei vain ole olemassakaan. Aina toinen on ainakin vähän enemmän vallankahvassa kiinni kuin toinen. Lähtökohtaisesti parisuhde, jossa molemmat osapuolet on vaatijoita, ei tule toimimaan. Ei myöskään parisuhde, jossa molemmat osapuolet ovat alistujia. Parhaiten alkaa toimia sellainen suhde, jossa toinen on vaatija ja toinen alistuja. Toinen palveltava ja toinen palvelija. Molemmat saavat jotain suhteessa. Vaatija saa vallan tunnetta käskyttämällä alistujaa ja alistuja saa hyväksyntää tottelemalla. Vaatija tuntee olonsa vahvaksi ja alistuja hyväksytyksi. Tämä toimii hetken. Kunnes suhde etenee ja vaatijasta muodostuu kotihirviö, despootti ja alistujan patoutunut viha alkaa kuplia yli. Sitten onkin jo myöhäistä.

Mä olen läheisriippuvainen alistuja. Hyvä lähtökohta ihmissuhteelle. Kaikki lähti lapsuudesta. Karkkipäivänä leikkasin suklaapatukasta puolet vanhemmilleni, vaikka he eivät sitä pyytäneet. Viikonloppuisin heräsin aikaisemmin kuin muut keittämään kahvin valmiiksi. Äitini lähdettyä lenkille, lähdin miltei aina mukaan. Olin kiltti. Minua ei tarvinnut juuri edes kasvattaa, koska tein sen ihan itse. Olin kiltti joka tilanteessa ja pidin sitä ihan normaalina. Ei kukaan tullut minulle sanomaan, että kiltteydellä yritin vain miellyttää ympäröivää maailmaa ja pidin sillä huolta, että perheessä kaikilla muilla olisi hyvä olla. Ei ollut. Minullakaan. Lapsuusiän astma. Ihmeellisiä ahdistuskohtauksia. Välillä oikeaa astmalääkitystä. Välillä placeboa. Sama teho. Opin piilottamaan itseni muiden tarpeiden taakse. Koska muiden ihmisten tarpeet ovat tärkeämpiä. Kaikki menee hyvin, kunhan vain olen kiltti. Näkymätön. Helppo. Ei mennyt. Vain kiltteys jäi päälle.

Usein kuulee puhuttavan kilteistä tytöistä, joista kasvaa kilttejä naisia, jotka ajautuvat parisuhteisiin, jossa kiltteyttään sinnittelevät, vaikka pois tekisi mieli. Kerron salaisuuden. Yhteiskunnassamme elää paljon myös kilttejä miehiä. Miehiä, jotka nielevät liikaa. Miehiä, jotka eivät saa sanottua, vaikka pitäisi täysillä karjua. Minä olen kiltti mies. Olen ajatellut, että palvelemalla muita ja olemalla kiltti ja joustava, saa osakseen hyväksyntää ja rakkautta. Ehkä niin. Tunniksi kerrallaan. Lopulta käy kuitenkin niin, että kunnioitus häviää. Edes itse ei kunnoita itseään. Se on pelkästään surullista. Kiltti mies antaa kumppaninsa naputtaa jokaisesta asiasta sanomatta vastaan mitään. Kiltti mies antaa kumppaninsa päättää kaikista menoista ja asioista. Varsinkin jos kumppani on erimieltä hänen kanssaan. Kumppanin mielipide on kuitenkin tärkeämpi. Kumppani rakastaa enemmän kun antaa periksi. Näin kiltti mies ajattelee ja kaivaa samalla itselleen yhä syvempää kuoppaa. Jotkut miehet jäävät kaivamaansa kuoppaan. Elävät näkymättömänä kuopassa niin kauan, kunnes päälle heitetään iänkaikkista multaa. Kivi päälle ja kerran vuodessa tuoreet kukat. Toiset miehet kapinoivat salaa. Tekevät yksin ollessaan asioita, joita ei uskalla kumppanin silmien alla tehdä. Patoutunut viha purkautuu päättöminä känneinä, pettämisinä tai järjettömillä työtunneilla. Sitten on niitä miehiä, jotka syövät aikansa kiltteyden nektariiniä. Syövät kunnes jäljellä on vain kivi. Miettivät tukehtuisiko lopullisesti kiveen vai ottaisiko sen suustansa, heittäisi sen lähinnä olevaan ikkunaan ja lasinsirpaleiden vielä kilistessä huutaisi vuosikymmenet sisällään pyörineet sanat:

Nyt saatana kaikki hiljaa. Mulla on muutama sana viimeisiltä noin neljältäkymmeneltä vuodelta.

Ei se vaatijan vika ole, että alistettu pysyy roolissaan. Miksi kukaan luopuisi saavutetuista eduista. Ainakaan vapaaehtoisesti. Alistetun on heitettävä ensimmäinen kivi. Aloitettava vallankumous. Asettaa ehtoja. Tulla esille. Muuttaa maailma. Saada tarvitsemansa. Ensimmäinen kivi. Johtaa se sitten mihin tahansa, niin kyllä se kannattaa heittää.

don huonot-pyhimys

VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 38


Saatanan nössö.

Mä olen saatanan nössö. Mä oon vitun homo. Mä oon miesparka. Mä oon lapanen. Niin minulle on kerrottu tai kirjoitettu. Jopa useaan otteeseen. Parikymppisenä vitun homo kommentin sai pukeutumalla baarissa punaiseen paitaan. Ootsä joku vitun homo vai? Samantekevää. Mä oon parisuhteessa naisen kanssa. Parisuhteeni virallisempi nimi on avioliitto. Sekin on samantekevää. Olen parisuhteessa. Olen parisuhteessa, koska rakastan häntä, jonka kanssa olen parisuhteessa. Rakkaus ei ole mies- tai naiskysymys. Rakkaudessa on kysymys rakkaudesta. Sukupuoli kulkee siinä sivussa. 

Mä oon mies, joka pissaa istualtaan. Istualtaan pissaavat miehet ovat uhka yhteiskuntarauhalle. Miesten kuuluu kusta seisaaltaan. Mielellään niin, että puolet kusesta ruiskuaa pöntön ulkopuolelle. Ennen sen siivosi äiti. Nykyään vaimo. Mä oon mies, joka itkee. Joskus jopa julkisesti jos itkettää. Mä oon jopa sitä mieltä, että itkeminen on terapeuttista toimintaa. Pahan, surun tai ilon pois valuttamista. Mä itken, vaikka muistan kaikki varoitukset. Eihän nyt iso poika enää itke. Eihän miehet nyt ainakaan itke. Itkeminen on heikkouden näyttämistä. Parempi pitää tunteet piilossa. Parempi olla kokonaan piilossa. Sillä enemmin räkänokastakin mies tulee kuin tyhjännaurajasta. Itkeminen on sallittua yksin humalassa tai pimeässä elokuvateatterissa. Voi tosin olla, että kyynel ei enää irtoa. Kyynelkanavat on tukittu lopullisesti. Sillä eihän isot pojat enää itke.

Mä oon mies, joka palvoo kauneutta. Mä etsiydyn tilanteihin, jossa kauneus näyttää kasvonsa. Hetkiä tulee usein. Ne voi olla hyvin pieniä ja arkisia. Katuvalon heijastuma isosta syksyisestä vesilätäköstä. Lapsen tapa pidätellä iltasadun aikana unta. Jonkun vastaantulevan ihmisen tapa kävellä. Astianpesuaineen keveys sitä puhallettaessa. En mä ymmärrä mitä päivistä jäisi jäljelle ilman kauneutta. Pelkät kovat kuoret ja lähestyvästä tuhosta kuuluvat pahantahtoiset äänet.

Mä oon mies, joka voisi saada isojen poikien grillijonobileissä turpaansa. Vuosia sitten lähdin baarista. Kaksi lähti seuraamaan. He pysäyttivät. Sanoivat, että voisivat halutessaan hakata. Tanssin kuulemma baarissa kuin naiset. Häiriintyivät. Taas sinkoilivat vitun homo sanat. Viime viikolla joku tuntematon kirjoitti minulle, että en voi olla mies, kun viljelen kirjoituksissani niin paljon naistermejä. Mä ajattelin, että ei vittu voi olla totta. Voisin antaa miehelle neuvon. Vetäsi ensin rautakangen pyllystään pois ja työntäisi tilalle vähän naistermejä. Saattaisi hänestäkin tulla enemmän ihminen. Mutta en lähde neuvomaan. Voihan sitä umpijäykkänäkin elämänsä elää.

Kahden vuoden kuluttua täytän neljäkymmentä. En ole koskaan omistanut autoa. Onneksi vaimolla on, niin voin välillä lainata. Yhdessä matkustaessamme hän ajaa, minä istun vieressä. Remonttia tehdessämme hän maalasi ja minä pesin pensseleitä. Mä tykkään enemmän tehdä niitä naisjuttuja. Niitä joita yhteiskuntamme on määritellyt naisten jutuiksi. Pidän kotia. Ruoanlaitosta siivoamiseen. Ne on mun juttuja. Vitun nössö. Lapanen. Miesparka. Tossun alla. Kuten sanoin, istualtaan pissaava ja imurin kanssa tanssiva mies on uhka yhteiskuntarauhalle. Sitä vastaan on hyökättävä. Jos ei muuten, niin sanoin. Paras tapa kautta historian on ollut vähättely ja sitä kautta uhan heikentäminen. Poikkeavaksi leimaaminen. Ihmisten mieleen on runtattu jokin normi siitä minkälainen miehen kuuluu olla ja kaikki mikä menee sen normin ulkopuolelle leimataan poikkeavuudeksi. Niin se on vieläkin. Vaikka onkin niin, että rautakanki on hiljalleen pullahtamassa ulos yhteiskunnallisen arvomaailman peräsuolesta. Tilalle on tulossa pehmeämpää. Jotain selvästi pehmeämpää.

Me puhuttiin eilen vaimon kanssa puoleenyöhön. Mä haluan puhua. Mä vittu haluan puhua. Siitä missä me olemme ja mistä tähän tultu. Mä haluan repiä suurimmatkin haavat auki. Paljastaa sen mikä on ollut piilossa. Mä haluan sanoa sen kaiken vaimolleni. Mä haluan sanoa sen maailmalle. Mä haluan olla somehuora. Mä haluan että kaikki jotenkin aukeaa. Että ihmiset jotekin aukeaa. Antaisi tulla. Silläkin uhalla, että mulle sanotaan, että mä olen saatanan nössö. Sanokoot. En mä sanoja pelkää. En mä enää pelkää.

Olavi Uusivirralla on sanottavaa miehisyydestä.

 Erika

VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 36 ja 37


Miehenä olemisen sietämätön paino osat 9-10.


Osa 9:

Miehen tarina syyskuussa 2014.

Mä olen Sami. Kolmekymmentäkahdeksan. Syntymäpäivä toinen toista. Toinen toista. Mä haluan uskoa, että sillä on merkitys. Syntymällä on ollut syynsä sinä päivänä. Ehkä se on romantiikkaa. Mä uskon romantiikkaan. Että hetkillä on syynsä. Parikymppisenä halusin kapinoida keskinkertaisuutta ja keskiluokkaisuutta vastaan. Nelikymppisenä olen keskinkertainen ja keskiluokkainen. Tai mitä niillä tarkoitetaankaan. Tulotasoltani en yllä keskiluokkaan. Sosiaali- ja terveysministeri mietiskeli, tienaako Suomessa kukaan alle 2100 euroa. Minä tienaan. Se on suunnilleen riittävästi. Mä asun kerrostalon neljännessä kerrossa Vaimoni, lapseni ja koirani kanssa. Asunto on oma. Meillä on vaimoni kanssa erilliset pankkilainat. Asunnossa on kolme huonetta ja siinä on noin 62 neliötä. Se on suunnilleen riittävästi. Olen eronnut aiemmasta avioliitostani. Lapseni täyttää pian kahdeksan. Hän on luonani joka toinen viikonloppu ja arkisin kahtena iltana. Hänellä on huoneessaan koiratauluja ja tuhat pehmolelua. Rakastan tyttöäni enemmän kuin sanat riittävät. Joka kerta, kun hänet laskee käsistään, tulee suru. Kesällä oltuani lapseni kanssa enemmän, menin talomme alavarastoon itkemään vartiksi, kun olin vienyt hänet äitillensä. Lapsen tyhjä sänky on pelkästään huonekalu. Olen huolissani miten kasvatan lapseni. Osaanko olla tarpeeksi isä. Teenkö asiat huonosti. Haluaisin opettaa hänelle asioita, joita en itsekään osaa. Pitämään puolensa. Näyttämään surunsa. Pistämään vastaan. Olemaan alistumatta. Olemalla rohkea. Miellyttämättä toisia. Tehdä siten miten itse haluaa, ei niin miten muut neuvovat. Se tulee olemaan vaikeaa. Yritän hyväksyä keskinkertaisuuteni ja neuvottomuuteni siinäkin asiassa. Isyys on minulle suuri asia. Se on minulle samalla herkin asia. Jos joku haluaa musertaa minut, niin ronkkimalla isyyttäni pääsee lopputulokseen nopeasti. Vahingollisinta itselleni on, että annan ihmisten ronkkia. Annan ihmisten vittuilla minulle. Otan vastaan. Kumarran. Tunnen itseni vielä enemmän riittämättömäksi. Jos kymmenen ihmistä sanoo, että olet aika huono, niin hiljalleen sen uskoo itsekin. Huono. Epäkelpo. Vastuuton. Huolimaton.  Huonoin puolustusmekanismi on alkaa miellyttää. Ryhtyä kynnysmatoksi. Olen kokeillut. En ryhtyisi suosittelemaan. Lopputulema on ollut kengänkuvia naamalla ja mustelmia sisuskaluissa. Opin miellyttämisen jalon taidon jo lapsena. Siihen oli syynsä. Taito palveli minua. Tunsin hallitsevani maailmaa. Kunnes maailma alkoi hallitsemaan minua. Rukoilemaan en ryhtynyt. En usko jumalaan. Poliittisesti olen vasemmalla. Uskon silti yksilön omiin valintoihin. Tiettyyn rajaan asti. Vaimoni on viehättävä. Rakastan häntä enemmän kuin ketään muuta aikuista ikinä. Hänellä on huulet, joita haluan illan viimeiseksi teoksi suudella. Saatan nukkua rauhallisemmin. Herään toki kahden tunnin välein. Tarkistan onko maailma vielä paikoillaan. Koira herää kanssani. Katsomme toisiamme hetken silmiin ja käymme uudelleen nukkumaan. Olemme olleet vaimoni kanssa yhdessä neljä vuotta. Kolme vuotta olemme asuneet yhdessä. Viimeisenä vuotena olemme alkaneet jo riitelemään. Tai vaimo on alkanut. Itse vetäydyn kuoreeni ja aloitan hajoamisen. Muutaman kerran olen pysynyt jo miltei koossa. Terapia ei ole ollut minulle pelkkää elämäntapahifistelyä. Alan oppia. Meillä on vaimoni kanssa suunnitelmia. Kesällä kävimme Berliinissä. Muistan, kun olimme Berliinin korkeimmalla paikalla. Tartuin vaimoani olkapäistä ja vedin lähelleni. En huomannut Berliiniä. Tiesin että tässä haluan olla. Hän haastaa minut kasvamaan enemmän ihmiseksi. Joko sanoin, että rakastan häntä. Minulla on kaikkea tarpeeksi. En kuvitellut saavani edes näin paljon. Tämä riittää minulle. Kesällä sain paidankin, josta olen haaveillut. St.Paulin-paidan. Jalkapallojoukkue, jonka organisaatiossa on arvot kohdillaan. Antaa jokaisen ihmisen kukkia tavallaan. Mä olen kiitollinen. Joka päivä, vaikka en sitä aina huomaakaan. Joskus pelko tai epävarmuus peittoaa kaiken muun. Ihminen. Uskon, että jokaisen aikuisen kuorta rapsuttamalla, löytyy sisältä pelokas lapsi, joka hakee turvallista syliä. Elämässäni on ihmisiä, joita voi ottaa syliin. Millään muulla ei ole mitään merkitystä. Millään muulla ei tule koskaan olemaan mitään merkitystä. Rakkaus.


Osa 10:

Mitä mies haluaa.

Mies haluaa että hänelle sanotaan että sinä riität.
Mies haluaa että hän saa olla riittämätön mutta että se riittää.
Ja mitä miehet nyt tuppaa haluamaan.
Rakkautta. Kaikissa muodoissa. Paljon.

pieni ja hento ote,

VUOSI PARISUHTEESTANI.

Viikko 34 ja 35


Miehenä olemisen sietämätön paino osat 7-8.


Osa 7:

Mies: määritelmä


Mies. Siinäpä vasta eläin. Siinä se sinua saalistaa tanssilattian valolaineissa miestanssillaan. Kädet ja pää heiluvat, mutta hämmästyttävästi jalat ja lantio ovat täysin paikoillaan. Katseesi tarttuu miehen humlaltuneeseen katseeseen. Hymyilet hieman. Tykkäät että saat huomiota. Huomaat, että mies on hyvännäköinen. Pukeutunut siististi, kengät ehjät ja suupielestä ei valu oksennusta. Kaikki hyvin siis. Ajattelet, että jos hän tarttuu tanssiessa sinuun, niin annat tarttua. Aamulla heräät miehen kainalosta. Tunnet jostain syystä olevasi turvassa, vaikka et tunne koko miestä. Miehestä huokuu itsevarmuus heti hänen herättyään. Hän on voimakas. Hänen vartaloltaan huokuu öljynkaltainen miestuoksu. Sinun tekisi mieli antaa hänelle heti pora käteen, jota mies käyttäisi yhtä hyvin kuin itseään päättyneen aamuyön tunteina. Mies menee suihkuun, ottaa käteensä partahöylän. Vetäisee naamansa sileäksi. Kävelee keittiöön ja poskelle on jo kasvanut seksikäs parransänki.  Mies juo kahvin mustana. Yhdellä siemauksella. Puhuu samettisen matalalla äänellä niin, että polvesi tutisevat. Aamupalan jälkeen mies tekee aamupunnerruksensa. Kymmenen sarjoissa. Jokaisen sarjan jälkeen hän nousee ylös ja suutelee sinua. Jatkaa punnerruksiaan. Jos heillä olisi siinä lapsi, mies vaihtaisi sarjojen välillä vaipatkin. Sisälläsi kuohuu. Ihana mies. Herkkä ja karski samaanaikaan. Hellä ja aggressiivinen. Pehmeä ja kova. Juuri sellainen jota olet etsinyt. Pitää mennä, mies sanoo. Bisnekset odottavat. Silloin pitää takoa kun rauta on kuumaa. Läpi harmaan kiven. Perkele. Puspus. Sinä jäät huoneeseen. Leveä hymy halkoo kasvojasi. Komea, hyväkroppainen ja päämäärätietoinen mies. Kuin ostos-tv:n mainos. Eikä tässä vielä kaikki. Sinä kävelet vessaan. Mies on tehnyt suihkunhuuruiseen peiliin sydämen kuvan. Oih.

 Osa 8:

Mies: toteutuma

Nainen. Siinäpä vasta saalis. En minä niin ajattele. Näen toki kuinka viehättävä hän on. Tekisi mieli mennä juttelemaan. En uskalla lähestyä. Päätän, että juon vielä yhden lisää, niin olen tarpeeksi rohkea. Juon oluen ja päätän, että juon vielä yhden lisää, niin olen tarpeeksi rohkea. Heilun tanssilattialla jalat liimattuna lattiaan ja kosketan kuin vahingossa naista olkapäästä. Saan hänet tanssilattian reunalle ja puhun hänelle asioita, joita en itsekään ymmärrä. Tunnen, että keräsin hieman liikaa rohkeutta, joka alkaa etsiä ulospääsyä sisältäni. Tultuani vessasta, naista ei näy enää missään.
Herään aamulla ja katson ikkunasta missä olen. Muistoihini tulvahtaa bussimatka ja nainen, jonka viereen istuin. Nainen makaa vierelläni. Hän on kaunis. Tekisi mieli lukea hänelle runo hänen herättyään. Nainen herää, hymyilee hieman ja sanoo, että sinua taisi nukuttaa, kun nukahdit heti. Minulla on paita päällä ja kiroileva siili-bokserit jalassa. Arvelen, että niitä ei ole heitetty välillä pois. Haisen vanhalta viinalta ja rullakebabilta, joten päätän mennä suihkuun. Kysyn voinko keittää kahvia. Nainen haluaa mustana. Minä vaahdotan itselleni maidon. Nautin sitä pienin siemauksin. Olen hämmentynyt olostani, enkä tiedä mitä sanoa. Koetan tulkita, että haluaako nainen minun lähtevän. En uskalla kysyä. Haluisin jäädä vielä hetkeksi, mutta en tiedä haluaako nainen. Ahdistava tilanne. Olen jo tekemässä lähtöä, kun nainen pyytää kanssaan sohvalle katsomaan Livin Kodikkaasti vuokralla-ohjelmaa. Ilahdun. Siitä, että nainen pyytää jäämään ja siitä, että näen sittenkin lempiohjelmani. Vapaudun. Otan naisen ihan vierelleni. Silittelen hiuksista. Ohjelman välissä tulee liikuttava mainos. Krapulaisen herkkänä yritän nieleskellä kyyneleitä. Puhutaan asioista. Nainen kysyy harrastuksista. Sanoin, että maalaan kiviä. Etsin luonnosta harmaita kiviä, jotka maalaan kotona värikkäillä väreillä. Isommat harmaat kivet sanon kiertäväni. Iltapäivällä lähden. Ennen kuin nainen ehtii sulkea ovensa, teen sormillani sydämenmuotoisen kuvion. Hän hymyilee. Oven sulkeuduttua mietin, että oliko se aito vai ironinen hymy. Kävelen korostetun hitain askelin. Haluan pitää tunnetta elossa. Leijailla tapahtuneessa. Edes sen loppupäivän. Kotona laitan hänelle viestin. Sateenkaaresta ja sellaisista. Pistän puhelimen äänettömälle. Käyn välillä tarkistamassa puhelimen. Siihen asti säilyy ainakin toivo, että hän on vastannut.

lyhyenä hetkenä

VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 32 ja 33.


Miehenä olemisen  sietämätön paino osat 5-6.

Osa 5:

Piirrä kuvaan perhe.

Se kaikki päättyi siihen, että konttasin pitkin huoneen lattiaa ja nainen edessäni soitti bongorumpuja. Hän käski kuunnella rummun ääntä ja painamaan polvet ja kädet tiukasti lattiaan, niin että ne tulisivat todeksi, osaksi minua. Hän käski minun huutaa asioita, joita olin jättänyt huutamatta. Ja minä huusin. Painoin polveni tiukemmin lattian pintaan ja halusin, että  kaikki sanomatta jääneet sanat tulisivat ulos mustelmina. Valukoon verenä housujeni läpi. Tuntukoon kipuna, jota en ollut halunut tuntea. Kunhan tulisivat. Rumpujen ääni lakkasi. Aika oli täysi. Otin takin naulakosta. Kiitin naista ja lähdin. Istuin kahvilan perimmäiseen pöytään. Join kahvin maidolla. Katselin kahvilan muita asiakkaita ja hymyilin. Hymyilin niin, että kaikki varmasti näkisivät.

Kolme tuntia aiemmin. Nainen katsoi minua syvälle silmiin. Piirrä kuva lapsuuden perheestäsi, hän sanoi. Tiesin olevani huono piirtämään, mutta piirsin silti. Puuväreillä. Käytin punaista ja mustaa. Piirsin neljä ihmishahmoa. Pienimmän heistä piirsin kuplavolkkarin katolle istumaan. Mitä sä näet kuvassa. Mitä halusit piirtää. Nainen halusi tietää. Mä sanoin että siinä on mun perhe. Meidän auto, jonka päällä katolla tykkäsin lapsena istua. Isä nosti. Mä sanoin, että on sunnuntai-ilta. Sellainen kesälämmin lempeä ilta. Kello on ehkä seitsemän. Muita siinä ei ole, koska halusin piirtää vain meidän perheen. Että olisi vain meidän perhe. Että ei olisi ketään muita. Perhe. Sellainen lempeä sunnuntai-ilta. Kohta mentäisiin sisälle ja syötäisiin ranskanleipää. Katsottaisiin telkkaria. Ehkä pelattais jotain. Niin kauan että mä voittaisin. Sitten mentäisiin nukkumaan ja alkaisi uusi viikko. Miksi piirsit suunnuntai-illan, nainen kyseli. Mä olin hetken hiljaa. Olisin halunnut pitää mielikuvan sunnuntai-illasta. Koska se ei voi olla mikään muu päivä, vastasin. Lauantai-iltaisin kuvaan tulisi muita hahmoja. Kolme rivitaloa. Lähes kaikki siinä lähitehtaassa töissä. Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan. Lauantai-iltasta ei voi piirtää lempeätä. Mä laskin aina monta saunakaljaa oli jääkaapissa. Jos oli yli neljä, niin sunnuntai-illastakaan ei tulisi piirustusta. Voisi kiivetä yksin auton katolle. Kuvitella että se liikkuisi ja veisi jonnekin, jossa ei tarvitsisi laskea. Olisi aina sunnuntai-ilta. Lempeä perheilta. Pelattaisiin niin kauan että mä voittaisin. Sellainen tavallinen perheilta. Minkä kuvan piirtäisin lauantai-illasta tai perjantai-illasta tai mitä niitä iltoja oli kun tehdas loppui. Piirtäisinkö isomman mieshahmon makaamaan selällään sänkyyn omassa oksennuksessaan ja pienemmän poikahahmon nostamassa isoa hahmoa ylös ja juoksemassa pihassa yöpaidassa apua. Sellainen tavallinen perheilta. Piirtäisinkö pienemmän poikahahmon kävelemässä huoneita ympäri aina samassa järjestyksessä ennen kouluun lähtöä, pelkäämässä että jos huoneet kävelee väärässä järjestyksessä, niin jotain todella pahaa tapahtuu. Autokolaria poika eniten pelkäsi. Että isä jäisi rekan alle. Mistä poika semmoista päähänsä oli saanut. Sellaisena tavallisena perheiltana. Piirtäisikö sittenkin sen naapurin miehen, joka seisoi päätyhuoneiston asunnossa jalat irti lattiasta. Roikkui kuin nyrkkeilysäkki heiluen ilmassa. Ehkä piti itseään. Nyrkkeilysäkkinä. Vai piirtäisikö perheen isomman naishahmon. Eräänä iltana kaikki naamarit poisottaneena. Niin paljaana kuin ihminen voi vain olla. Siinä piirustuksessa olisi jäljellä vain kaksi hahmoa. Kaksi perheen pienintä hahmoa. Tarvittaisiin enää mustaa tussia. Sellaisena tavallisena jouluaattoiltana.

Mä piirrän sen sunnuntain. Muistanko sen kuvasta. Se kuva perheestä. Äiti ja isä siellä taustalla. Tyttö ja poika heidän edessään. Se kuplavolkkari. Se punainen ihana kuplavolkkari. Sellainen kun perheillä on. Ihan tavallisenä kesäpäivänä. Käydään ajelulla. Torilla mansikoilla ja jäätelöllä. Ei se sen isompaa tarvii olla. Illalla ranskanleipää ja seurapelejä. Sellaisia tavallisia perhepelejä. Niin kauan pelataan, että minä voitan. Sitten voi mennä nukkumaan. Ilman suurempia suruja. Ihana perhesunnuntai.

Osa 6:

Huuto.

Huuda se mikä huutaa sisällä. Anna sille sanat. Mitä se vaikuttaa. Mitä se on vaikuttanut sun elämään. Anna tulla ulos. Tee se näkyväksi. Anna sen kuulua. Anna kuulua. Älä välitä. Älä välitä. Mitä ihmiset sanovat. Ne nyt aina sanovat. Nainen paukutti rumpuaan ja haastoi. Mä konttaisin siinä huoneessa. Mä en ollut enää huoneessa. Mä painoin itseni voimalla kiinni. Kaikkeen siihen. Siinä huoneessa. Mitä se on vaikuttanut. Että mä herään jokaiseen ääneen öisin. Mä katson että kaikki on siinä. Mä varmistan. Varmistan. Että. Maailma. On. Koska en usko että se voisi olla. Miltä tuntuu herätä ja huomata että nukkuu yksin. Lapsena. Ei ketään kotona. Mattoteline. Sieltä näkee koko maailman. Viisivuotiaana. Koko maailman. Valvoo koko yön. Kunnes isä menee nukkumaan. Sammuu sohvalle. Tarkistaa että hengittää. Pitää huolta. On vanhempi vanhemmille. Tai ne hetket kun kaikki onkin hyvin. Pitää tuntosarvet ylhäällä. Haistaa. Aistia. Huolehtia. Piristää. Olla saatavilla. Kiltti. Olla helppo. Kiltti. Saatavilla. Huolehtia. Haistaa. Aistia. Piristää. Pitää tuntosarvet ylhäällä. Olla vanhempi vanhemmille. Olla kiltti. Riisua kengät jalasta. Olla valmiina. Mitä se vaikuttaa. No mitähän se vaikuttaa. Piirränkö kuvan tästä illasta. Sama poikahahmo edellisestä piirustuksesta. Kulkee tuntosarvet ylhäällä. Aistii. Haistaa. Huolehtii. Piristää. On helppo. On kiltti. Taipuu. Venyy. Paukkuu. Vierellään naishahmo, joka näyttää peilin. Haastaa. Vihjailee. Vittuilee. Rakastaa. Toisella puolella pieni tyttöhahmo, jota pojasta mieshahmoksi kasvanut kasvattaa. Huolehtii. Rakastaa. Huolehtii. Ylihuolehtii. Kaikella sillä opitulla. Kaikella sillä. Mitä. On. Mihinkään. Muuhun. Kukaan. Ei. Pysty. Nainen lyö rumpua kovempaa käskien huutaa kovempaa ja mä huudan ne viimeiset lauseet kovempaa kuin koskaan ennen olen huutanut ja mä huudan ne kymmenien vuosien takaa tulevat sanat, jotka ovat kieräneet verenkierrossani ja niitä sanoja ei ole kuullut kuin rumpuja soittava nainen ja minä, mutta niiden sanojen voima näkyy kasvoillani kahvilan muille asiakkaille ja muutamat heistä vastaavat hymyyn ja se on kaikki mitä siltä hetkeltä tahdon.

this love

VUOSI PARISUHTEESTANI.

Viikko 30 ja 31


Miehenä olemisen sietämätön paino osat 4-5

Osa 4:

 Peter Pania toivoi, Hessu Hopon sai.

Mies nimeltä T ja Nainen nimeltä H ovat kuolleet. Tapoin heidät. Se oli hetki ennen keskiyötä. Huoneessa jo hämärtyi ja he pörräsivät siinä korvani juuressa, välillä iholle laskeutuen. Laitoin pöytälampun päälle. He lensivät kohti valoa ja napakalla huitaisulla. Poissa. Ikuisesti.
Kertomukseni ei kaipaa heitä enää. He ovat tehtävänsä suorittaneet. Syntyy uusi tähti tarinalle. Annan hänelle nimen Sami. Hän on 38-vuotias toista kertaa naimisissa Tamperella vuodesta 2001 asti asunut mies tai miehenkaltainen. Se ei ole merkityksellistä. Samilla on vaimo, joka kulkee tarinassa nimellä vaimo tai sinä. Oikeassa elämässä Sami kutsuu häntä mielummin etunimellä, koska vaimo-sana on jotenkin latistava.. Mitä itse tarinaan tulee, niin kerronnallisesti on helpompaa käyttää minä-muotoa. Tulee kirjottaessa lähemmäksi. Aivan kuin olisi Sami itse.

Mä muistan kun sä sanoit sen mulle. Me maattiin sun kaksion lattialla ja sanoit haluavasi miehen, joka on kuin Peter Pan. En mä koskaan kysellyt sen tarkemmin mitä sillä tarkoitit. Kai jotain oman elämänsä satuhahmoa. Kyllä mä jotain kiinni sain. Mä löysin sun salaisen maailman. Yhdessä löydettiin se ovi, joka vei Narniankaltaiseen satumaailmaan. Peter Pan minussa sai suuni avautumaan, kun bussi kulki mukulakivillä ja ääni värisi vauhdin voimasta. Hessu Hopoa mä pidin vielä tiukasti vankinani, sillä parisuhteen alussa on syytä näyttää toiselle vain kuoret. Hyvin mä vedin. Peter Panin rooli oli kuin mua varten tehty. Koristelin asuani vielä pienellä Klovnin-roolilla, jotta lopputuloksesta tulisi mahdollisimman herkullinen. Se oli liki täydellinen peitto sille perkeleelliselle ikävälle, joka roolin alla velloi. Mä olin eronnut ja mikä on pahinta eroamisessa. Menettää oikeus nähdä lastansa joka päivä. Luopuminen. Eikö se ole monen voimassaolevan parisuhteen suurin koossapitävä voima, että ei tarvitse luopua. Rakkaus on parisuhteissa sivuseikka. Joissakin suhteissa sitä on, joissakin ei. Pääasia, että ei tarvitse luopua. Parisuhde. Mikä helvetti siinä on niin vaikeaa. Kuuntelin viime viikolla radiota. Siinä haastateltiin Lauri Tähkää. Toimittaja kysyi, että mikä on keikkailussa parasta. Mistä tulee kovimmat fiilikset. Hetken hiljaisuus. Se, että viikonlopun keikkaputken jälkeen saa keittää lapsilleen puuroa. Jos lapset ovat hänellä. Eikö se ole sitä oikeata elämää, josta saa kovimmat fiilikset. Saatanan hyvä vastaus, vaikka hänen musiikista en välitä, ajattelin. Mitä me odotamme. Että intohimo hakkaa rintaa mustelmille vuodesta toiseen. Hakkaahan se. Intohimo on puuron keittelyä aamulla ja itkevän vauvan kantelua yömyöhällä. Eikä se ole intohimoa elämän edessä. Koska sitä se elämä on. Puuron hämmentämistä. Joskus tulee iltoja, niin kuin meille tuli viime lauantaina. Vein vaimoni treffeille. Kävin ostamassa susheja mukaan. Pullollisen viiniä. Saattelin vaimoni rannalle, jossa viltillä syötiin illallinen. Se keski vartin, kun ampiaisia pörräsi ympärillä kuin persekärpäsiä, mutta ne oli treffit. Illalla istuttiin sohvalla, juotiin viini loppuun ja pelattiin parisuhdepeliä. Siinä oli intohimoa ihan tarpeeksi. Se kantaa seuraavat viikot. Vaimo leikkaa parhaillaan koiralta kynsiä. Minä kävin tyttäreni kanssa pirtelöllä ja PikkuKakkosen puistossa ja vein äidillensä. Intohimoa parhaimmillaan. Mä luin tänään kirjaa, Kjell Westön Kangastus 38 sivu 165:` meidän täytyy somistaa todellisuutta silloinkin kun se on kauneimmillaan´. Niinkö se on. Emmekö ole koskaan tyytyväisiä. Eikö mikään ole ikinä tarpeeksi. Onko onnellisuus jotain sellaista joka pakenee meitä koko ajan. Vai onko niin ettemme halua ottaa edes sitä kiinni. Sen kiinnisaatuaanhan sitä pitäisi pysähtyä ja huomata kuinka turhaa kaikki onkaan ollut. Rakkaus-Rakkaus-Rakkaus. Joskus 2000-luvun alkupuolella nuori parikymppinen helsinkiläismies liimasi kotikaupunkinsa seiniin tarroja, jossa luki, että anna minun rakastaa enemmän. Hän jäi kiinni ja poliisi antoi sakot. Rakkautta ei tähän kaupunkiin levitetä. Tarrojen sijaan kaupunki liimataan täyteen ostoskeskuksia, jossa ihminen eksyy lopullisesti itsestään.

Peter Pan. Hän on lapsisankari. Sitä vaimoni toivoi. Kaikki oli hyvin vielä silloin, kun avasin suun bussissa, joka ajoi pitkin mukulakiviä. Bussi pysähtyi, laski meidät ulos ja sillä hetkellä Hessu Hopo minussa astui esiin. Kaikki mitä minusta oli irti jäi bussiin. Onnellisen vähämielisenä nousin bussista, joka vei omaisuuteni mennessään. Yhden, kaksi, kolme kertaa. Minusta tuli Hessu Hopo, jonka sanallisesti myös ilmaisit. Ei se minua kiinnosta. Tulee vielä päivä jolloin uskallan tosissani näyttää kuka olen. Olen siitä vain tähän mennessä vihjaillut. Mä voin yhdessä pienessä luvussa sitä jo vähän avata.


Osa 4:

Minä olen.

Mä oon ylpeä. Ja mä näytän sen sulle. Tai ihan kaikille. Mä oon ylpeä, että mä suutelen sua julkisesti, vaikka lapsensilmäni eivät nähneet suutelua kuin televisiossa ja silloinkin käänsin katseen pois. Mä luulin lapsena, että suutelusta mädäntyy huulet tai jotain muuta pahaa. Mä oon ylpeä mun lapsesta. Se pistää mut hengittämään jokaisen hengenvedon, jonka koskaan tulen hengittämään. Mä oon ylpeä isä. Mä oon ylpeä siitä, miten mä sen isyyden teen. Jos mun lapsi ei saa unta ja tarvitsee mun läsnäoloa, niin mähän menen antamaan sitä, vaikka se ei olisi kasvatuksellisesti oikein. Mua ei kiinnosta mikä on kasvatuksellisesti oikein. Se on jonkun toisen mielipide. Mä ylpeästi oikaisen joskus mutkia. Mun tärkein kasvatuksellinen oppi on olla läsnä. Mä en saa olla joka päivä, mutta silloinkun saan, niin mähän olen. Mä meen ylpeästi mukaan jos mun lapsi ei uskalla mennä yksin ulkovessaan ja jos se on tien tasoittamista, niin vittu olkoon. Mä teen sen niinkuin parhaaksi näen enkä niin miten muut sen parhaaksi sanoittavat. Mä oon näkyvä. Mä tuun vielä enemmän näkyväksi ja teen asioita ihan vain sen takia, että voin tehdä niitä. Mä en tule hyppäämään laiturilta veteen todistaakseni, että uskallan sen tehdä, koska en osaa kunnolla uida ja pelkään vettä. Mä ylpeästi kannan tappioni bussiin jääneistä sateenvarjoista, koska Hessu Hopo on paljon todenmukaisempi hahmo kuin Peter Pan. Michael Jackson oli Peter Pan ja hän makaa mullassa.

Hei vaimo, mä oon sun Hessu Hopo. Sen sä sait. Mä oon sun puuroa hämmentävä työkaluja pelkäävä Hessu, joka piiloutuu vielä itsensä taakse, mutta jokaisen yön jälkeen tulee aina uusi aamu. Ja voin luvata vain yhden asian, että vaikka keskeneräinen olenkin, niin vielä keskeneräisemmäksi tulen. Sitä kai kutsutaan elämäksi.

On alla jotain sanomaa. Ehkä.

puolikas

VUOSI PARISUHTEESTANI.

Viikko 28 ja 29

Miehenä olemisen sietämätön paino osat 3-4

Osa 3:

Iho kaipaa toista ihoa.

Mies nimeltä T on tänä iltana tosissaan. Hän aikoo sanoa mitä hän haluaa. Nainen nimeltä H ei tiedä siitä vielä mitään. Hän odottaa perinteistä lauantai-iltaa. Että T seuraa tuloksia teksti-tv:stä. Että mennään saunaan, koska lauantaisin kuuluu mennä saunaan. Että istutaan sohvalle, josta katsotaan sitä tv-ohjelmaa, jossa sketsihahmot kilpailevat toisiaan vastaan. Että juodaan saunaoluet. Että mennään nukkumaan ja toivotetaan hyvät yöt. Että käännytään toisista poispäin ja jos selät osuvat vahingossa toisiinsa, niin siirrytään kohti sängyn reunaa. Että lauantai kuihtuu pois yhtä merkityksettömänä kuin kaikki heidän muutkin viime vuosien lauantait. T aloittaa varovaisesti. Hän pyytää H:n viereensä istumaan. Hän pyytää, että H laittaisi kätensä kevyesti hänen poskelleen ja pitäisi siinä. H epäröi, mutta suostuu. T aloittaa vuosien kypsyttämän puheensa.

Puhe:  Millon sä oot viimeks koskettanut mua näin. Milloin sä ylipäätään oot koskettanut mua. Milloin minusta tuli osa kotiin kuuluvaa esineistöä. Milloin sä kysyit että mitä mulle kuuluu. Tämä kaikki tässä meidän ympärillä, nämä seinät, huonekalut, kotiteatterit, autot, ulkomaanmatkat, mitä ne merkitsee, ei mitään, merkityksetöntä paskaa. Mä oon jo pitkään harkinnut, että oon hetkessä valmis luopumaan tästä kaikesta jos tulee joku, joka koskettaa mua näin kun sä tällä hetkellä kosketet. Niin, että sitä ei tarvitse joka helvetin kerta erikseen pyytää. Kosketuksia, ihan tavallisia kosketuksia, joista tuntisi että on olemassa. En mä seksiä kaipaa. Jos sä koskettaisit mua näin kun sä nyt kosketat, mä ehkä kaipaisin sitä seksiäkin. Mutta mua ei huvita panna, kun sä makaat alla kuin joku kuollut norppa. Ja muuta sä et anna tehdä. Mä riisun kaupungilla naisia katseillani ihan vain haaveillakseni heidän ihostaan. Saisi tuntea heidän ihonsa omaa vasten ja tietää olevansa ihminen. Tuntea olevansa olemassa. Pelkissä kosketuksissa. Pelkässä lihassa ja veressä ilman mitään muita sivumerkityksiä. Näkisi toisen katseessa sen ilon ja nautinnon, jonka oma olemassaolo saisi aikaan. Sen pyyteettömän ilon, jota meillä ei enää ole. Ja mitä vittua tarkoittaa, että mä saan kosketuksia silloin kun olen ansainnut niitä. Onko tämä avioliitto jokin kasvatuksellinen oppikoulu, jossa hyvästä käytöksestä saa halauksen. Rotat on sitä varten ja sekin on eläinrääkkäystä. Kun me tänään taas mennään nukkumaan selät vastakkain, niin mä en nuku. Mä en pysty nukkumaan kun mä kaipaan sun kosketusta niin paljon että sattuu. Kosketus, joka kertoisi mulle, että kelpaan näin pahasti keskeneräisenäkin. Se olisi se lohtu, lohtu, lohtu. lohtu. lohtu. lohtu, jota jokainen tässä mielisairaassa maailmassa tarvitsee. Niinkuin siinä cmx:n biisissä, jossa lauletaan, että ehkä nämäkin murhaajan kädet etsivät päätä, jota silittää ja tuntea maailman paino. Lohtu. Ajatus hyväksytyksi tulemisesta. Ansaitako nekin tarvitsee. Mä haluan, että sä näet mut ihmisenä. Et aviomiehenä, et miehenä, et isänä vaan yksinkertaisesti ihmisenä. Mieti mitä sä kaipaat eniten. Mä kaipaan ihan sitä samaa ja ihan vain siksi koska me ollaan molemmat ihmisiä ei yhtään mitään muuta. Joten pidä se käsi siinä mun poskella, katso mua silmiin ja sano mulle jotain kaunista ja käänny minuun päin kun käydään nukkumaan. Kohtaa minut. Katso mua. Katso kenen kanssa jaat elämäsi ja tee se. En mä mitään muuta kaipaa. Kosketuksia.

Osa 4:

Tommi Korpelan havaintoja parisuhteesta.

Asiat voi ottaa tosissaan tai vähemmän tosissaan.

ihmebantu-ikäero



cmx-ruoste