lauantai 3. toukokuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 17


Arkikuvahaaste.


Se alkaa aina samalla tavalla. Katson kännykän kelloa ja huomaan, että se alkaa soida neljän minuutin kuluttua. Neljä minuuttia aikaa vetää peittoa ylöspäin. Siinä ajassa ehtisi juosta 1500 metrin maailmanennätyksen. Aamu puhaltaa arkista ilmaa avoimesta keittiön ikkunasta. Sinä rakastat minua, todistaa valmiiksi ladattu kahvinkeitin pöydän kulmalla. Napsautan vain sen päälle. Kaikista isoimmat teot ovat pieniä tekoja. Ei siinä sankaruutta eikä ihmeitä tarvita. Juon kahvin ja kirjoitan viestivihkoomme muutamia sanoja. Heräessäsi luet sanat ja tiedät, että minä rakastan sinua. Kaikista isoimmat teot ovat pieniä tekoja. Ilotulitus on juhlia varten järjestetty. Arjessa meille riittää tunne huomatuksi tulemisesta. Ei kai se sen kummempaa tarvitse olla.

Päivä liukuu omia aikojaan. Me liikumme sen mukana saadaksemme olla illan rauhassa. Myymme aikaamme saadaksemme sitä. Kohtaan vanhan ihmisen, jonka yksinäisyys huokuu jokaisesta hänen kotinsa huonekalustakin. Hän uskoo pääsevänsä vielä puolisonsa luokse. Kirjahyllyssä olevassa kuvassa puolison katse on tiukka ja määrätietoinen. Kunnes koitti päivä, jolloin katse vain sammui. Vanha ihminen sanoo, että olisi hänenkin aikansa mennä. Hänellä on ikävä puolisoaan. Hän katselisi mielummin häntä kuin televisiosta tulevia sarjoja. Hän toivoo, että tulisi ilta, jolloin saisi taas nukahtaa puolisonsa viereen ja tuntea olonsa rakastetuksi. Hän kaipaa aikaa, jolloin herätessään saisi lukea puolison kirjoittaman viestin heidän yhteisestä viestivihostaan.

Se jatkuu aina samalla tavalla. Olen jo kotona kun sinä tulet. Laitat avaimen lukkoon ja avaat sen. Koira ei ole pysyä nahoissaan. Tulen eteiseen sinua vastaan. Halaus. Kuulumiset. Ruoka. Sohva. Sanajahti. Rutiinit pitävät elämämme järjestykseesä. Olemme turvassa. Aurinko tulee kevään myötä yhä aiemmin näkyviin olohuoneemme ikkunasta. Ikkunamme näyttää länteen. Haluan tulla lähelle sinua, koska kaikki muu päivän aikana tapahtunut on vain ollut johdatusta siihen. Äänet ympärillämme tulevat astianpesu- ja pesukoneestamme. Arki on ympärillämme ja me ympäröimme arkea. Mietimme kumman vuoro on viedä koira iltapissalle. Iltapalaksi paistamme patongin. Televisiosta tulee ohjelmia, joissa ei ole mitään järkeä. Vaihdamme petivaatteet, koska vanhat ovat olleet jo niin pitkään. Pyyhin keittiönpöydän, koska se on täynnä leivänmurusia. Istun sohvalla vieressäsi ja hiuksesi tuoksuvat joltain hedelmäiseltä shampoolta. En haluaisi olla missään muualla. Puoli yhdeksän uutisissa Mette ennustaa sateista säätä. Tämä on kaikki mitä haluan tämän olevan. Ilotulitus on juhlia varten järjestetty. Arjessa meille riittää tunne huomatuksi tulemisesta. Ei kai se sen kummempaa tarvitse olla.

Joka yö sama juttu. Herään kahdelta ja minua pissattaa. Muistan, että olen 38-vuotias, joten minun on noustava. En saa sen jälkeen heti unta. Minulla on murheita. Arki on pimeimmillään aamuyön tunteina. Arjen lisäksi vanhat perkeleet huutelevat korvieni juuressa ilkeitä. Ei sillä, kyllä minä ne hiljaisiksi saan. Muistutan asioista, joita minulla on. Käännyn sinua kohti, laitan käteni ympärillesi. Ehkä et huomaa sitä, mutta se onkin minulle sillä hetkellä tärkeämpää. Perkeleet katsovat minuun ja hiljenevät. Kun näytän heille vielä lastenhuonetta ja vaikka se onkin sinä yönä tyhjä, niin perkeleet ymmärtävät. Heillä ei ole enää voimia. Valuvat ulos kuvasta. Nukahdan ja unessa yönsiniset villiperhoset laskeutuvat olkapäälleni. Aamulla herään neljä minuuttia ennen kuin puhelin alkaa soida. Kävelen keittiöön ja valmiiksi ladattu kahvinkeitin todistaa minulle, että sinä rakastat minua. Ulkona on kolme astetta lämmintä. On maanantai ja paahtoleipä maistuu hyvältä juuston kanssa. Ei kai tämä sen kummempaa tarvitse olla.

Rakkaus on tiivistettynä pienessä tilassa.

ville leinonen-valkoakaasiat

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti