27.Luku

Oodi arjelle.


Se lähtee aina aamusta. Lähden kotoa hetkeä ennen kuin sinä nouset sängystä. Se on meidän parhaaksemme. Et ole aamuihminen. Yhteisinä arkiaamuina kävelen varjona seinillä. Ennen kuin lähden, tulen sänkymme viereen. Kevyt kosketus. Suudelma.
Minä lähden päiväksi jonnekin.
Sinä lähdet päiväksi jonnekin.
Kunnes palaamme.

Palattuamme päivä näkyy väsymyksenä kasvoillamme. Tulet kotiin myöhemmin kuin minä. Olen eteisessä vastassa. Halaus. Suudelma. Koira yrittää päästä ulos nahoistaan.
Vaihdellaan sanoja. Ne voivat olla merkityksettömiä. Sellaisia, jotka eivät jää mieleen.
Silti ne merkitsevät. Me sanomme ne toisillemme. On parempi sanoa ne sanat kuin jättää sanomatta.
Se on huomioimista. Me jaamme toisillemme jotain ajasta, jonka vietämme toisiltamme erossa.

Joinakin päivinä rakkaus kuuluu kotonamme imurin ja pesukoneen ääninä. Rakkaus vetää lakanoita molemmista päistä ja ripustaa pyykkejä telineelle. Rakkaus tuoksuu makkarakastikkeelle tai pussiteelle. Teemme toisillemme arkea. Yhdessä. Mitä järkeä olisi parisuhteessa, jossa tekisimme kaikki erillämme. Parisuhde, jossa on yhteistä vain yhteisen kodin seinät, ei ole parisuhde vaan tottumus.
Joinakin päivinä rakkaus kuuluu äänenkorotuksena välillämme. Sanat ovat painavia ja kiertävät vihaisina ympärillämme, kunnes hiljenevät ja löytävät oman paikkansa.
Joinakin päivinä rakkaus kuuluu lapsen äänenä asunnossa. Niinä päivinä unohdan maailman kaikki muut äänet ja katselen maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi. Siinä maailmassa kaikki pienikin saa suuren merkityksen ja sanat ovat vielä höyhenenkevyitä. Se maailma on äärettömän kaunis ja samalla siinä maailmassa on vielä paljon asioita, joita ei vaaleanpunaisten lasien läpi katsottuna tarvitse vielä ymmärtää.

Jokaisena iltana meidän paikkamme on sohvannurkalla.
Se on meidän tila.
Sinne ei muu maailma pääse.
Saattaa siinä kanssamme olla tv-ohjelma, sosiaalinen media tai koira, joka ei rauhoitu milloinkaan.
Se on meidän tila.
Meidän ilta.

Yötä varten painamme itsemme kiinni sänkyyn.
Makaamme vierekkäin, lähekkäin. Hetkeä ennen unta pidämme kiinni toisistamme ja Ipadista, jolla pelaamme muutaman sanajahdin.
Nukkumaan käymme lusikassa, joka toinen ilta sinuun ja joka toinen ilta minuun päin. Sanomme toisillemme
Minä rakastan sinua.
Minä rakastan sinua.
Aiemmin saatoimme nukkua lusikassa läpi yön. Sittemmin puoli yötä, puoli tuntia, puoli minuuttia.
Ei sillä ajalla väliä. Vaan sillä että menemme ja sanomme. Joka ilta ne kolme sanaa ja ne tarkoittavat.
Sinä nukahdat heti. Niin sinä aina teen. Minä irtaannun lusikasta, otan Ipadin esille, katson tuloksia ja sm-liigan maalikoosteen.

Katson kun nukut. Suutelen ihollesi itsestäni kuvaa, jotta näkyisin sinussa silloinkin, kun riisut verhotun vartalosi paljaaksi, ilman minua.
 Nukun.

Se on meidän arki.

Olen kuullut sanottavan, että hyvä parisuhde on arjen sietämistä.
Miksi sietämistä?
Voisiko se olla arjen elämistä, eikä elämä voi olla sietämistä.
Elämä on elämistä.
Parisuhdearki on vauvan huutoa ja makkarakastiketta.
Rahahuolia ja riitasointuja.
Lusikassa nukkumista ja silmiin katsomista.

Parisuhdearki on pimenevä lokakuinen maanantai-ilta.
Tässä. Nyt. Muuta ei tarvita.

sister flo-white noise

ilkka alanko-kullanhuuhtoja