VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 47


Oikeassa olemisen pakko.


Pahinta olisi herätä aamuyön tunteina. Katsoa vieressä olevaa tyhjää paikkaa. Ottaa käteen puhelimensa ja selata viimeksi tulleita puheluita ja huomata, että ei ole tullut. Pinota eteiseen tippuneita velvollisuudesta lähetettyjä joulukortteja. Valvoa loppuyö ajatuksesta, että kaikki tämä yksinäisyys on itse aiheutettua. Pahinta olisi ymmärtää vasta vuosikymmenien päästä siitä kuin se olisi pitänyt jo ymmärtää. Silloin kun elämästä on jäljellä vain ne vaipoissa kuljettavat vuodet, jolloin ainoa ihmiskosketus on kiireisen lähihoitajan kädet. Pahinta olisi tajuta armottomuutensa hinta ja tiedostaa, että kaikki on jo liian myöhäistä.

Olen aloittanut uuden tavan aloittaa aamuni. Menen peilin eteen ja sanon ääneen, että ei hätää, olet yhtä keskeneräinen kuin kaikki muutkin ympärilläsi olevat. Sen sanominen ääneen antaa ihmeellisen mielenrauhan ja saa päivän rullaamaan helpommin. Sen ajatuksen voimalla jaksaa oikeassa olemisen pakossa riivaamat ihmiset paremmin. Heidät, jotka eivät ole tunnustaneet itselleen omaa keskeneräisyyttään. Heidät, jotka moralisoivat toisia ihmisiä teoista, joita ovat itsekin tehneet. Heidät, jotka etsivät vikoja ja syitä oman itsensä ulkopuolelta, koska heissä itsessään ei ole mitään vikaa. He ovat ihmisiä, jotka tietävät miten elää oikein, miten hoitaa kaikkia asioita oikein ja miten olla ottamatta toisten ihmisten tapoja lainkaan huomioon. Joka aamu sanomalla peilikuvalleni, että olet yhtä keskeneräinen kuin kaikki muutkin ympärilläsi olevat, helpottaa minua kohtaamaan oikeassa olevat ja huomaamaan, että oikeassa olemisen pakko on vain heidän heikkouttaan, jota he eivät edes itse huomaa vasta kuin silloin kun he vuosikymmenien kuluttua heräävät yksin aamuyön tunteina ja kuulevat ympäriltään vain kodinkoneiden vaimeaa huminaa.

Armo. Yksi sana. Neljä kirjainta. Kokonaisen uuden elämän avaava anteeksianto. Elämässä pitää tehdä valintoja ilman harjoittelua. Koko elämä pelkkää kenraaliharjoitusta, jonka jälkeen ei tulekaan enää varsinaista näytelmää. Se on tässä. Jokainen on vastuussa omista valinnoistaan ja teoistaan. Yksinkertaista. Ja näyttäkää minulle ihminen, joka elämänsä ehtoopuolella on vilpittömästi sitä mieltä, että kaikki valinnat tuli tehtyä oikein ja kaikki teot kestävät päivänvalon. Jos sellainen ihminen löytyy, hän joko valehtelee tai on rajusti dementoitunut. Armo. Anteeksianto. Jos niitä sanoja ei elämässään vaali, tapahtuu seuraavaa:

Hän eli kaksikymmentä vuotta liitossa, joka oli huono. Hän rimpuili huonossa parisuhteessa ja nieleskeli pettymyksiä, jota elämä tarjosi kaksin käsin. Hän teki kaiken lastensa vuoksi. Niin hän myöhemmin lapsillensa sanoi. Hän uhrautui lapsiensa hyvinvoinnin tähden, jotta lapsien ei tarvitsisi kokea vanhempien eroa. Myöhemmin lasten muutettua omiin parisuhdeongelmiinsa, hän viimein saatteli huonon liittonsa loppuun. Katkeroituneena ja uhrautuneena hän alkoi sättiä entistä kumppaniaan lapsiensa kuullen. Ja vaikka lapset olivat jo aikuisia, niin sättiminen satutti. Ei lapsi halua kuulla, että hänen vanhempaansa haukutaan. Ei edes aikuinen lapsi. Huonosta liitosta viimein eroon päässyt henkilö ei ymmärtänyt, että hänen lapsensa kävivät edelleen myös hänen entisen kumppaninsa luona. Olihan hän ollut puolisona niin kelvoton, mutta hän ei halunnut ymmärtää, että vaikka tuo toinen vanhempi olisi ollutkin kelvoton kumppani, niin hän ei välttämättä ollut kelvoton vanhempi lapsilleen. Huonosta liitosta eroon päässyt henkilö odotti uhrautumisestaan palkintoa lapsiltaan ja että he katkaisevat välinsä kelvottomaan ex-kumppaniin. Niin ei käynyt. Katkeruus kasvoi ja hiljalleen se alkoi etäännyttää häntä lapsistaan, jotka eivät halunneet taipua marttyyriuden välikappaleiksi.

Tämä on usean parisuhteen tarina. Päättyneen parisuhteen tarina. On vain kuitenkin niin, että huonoon parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi osapuolta. Jos parisuhde päättyy eroon, syy ei voi olla vain yhden. Ja niin kauan kun ei pysty tunnustamaan itselleen omia virheitään, myöntämään itselleen, että vikaa oli myös itsessä, eron haavat eivät parane. Jokainen on vastuussa omasta erostaan eikä sitä voi koskaan ulkoistaa vain toisen kannettavaksi. Armo. Anteeksianto. Hänelle, joka eli kaksikymmentä vuotta uhrautuen liitossa, joka ei johtanut muuhun kuin krooniseen katkeroitumiseen sanat armo ja anteeksianto olisivat ehdottomat. Armo itseään kohtaan ja anteeksiantaminen itselleen. Sen jälkeen voi aikaisintaan tulla aamu, jolloin voi jakaa armoa ja anteeksiantoa myös ympärillä oleville ihmisille. Marttyyrit kuolevat onnettomana. He ovat heitä, joiden veressä virtaa katkeruuden myrkyllinen veri, joka ajaa kanssaihmiset yksi kerrallaan pois heidän viereltään ja lopputulemana saapuu aamu, jolloin herää odottamaan, että lähihoitaja tulisi ja koskettaisi, sillä jokainen ihminen tarvitsee toisen ihmisen kosketusta ja yksinäinen vanhuus on pelkästään surullista.

Ei hätää, olet yhtä keskeneräinen kuin kaikki muutkin ympärilläsi olevat. Jokaisena aamuna. Ja jokainen aamu on uusi elämä. Jokainen uusi elämä mahdollisuus myöntää oman vastuunsa ja antaa itselleen armoa ja lähteä keveämpänä kohti uuden aamun tarjoamia uusia valintoja. Jokainen aamu antaa mahdollisuuden olla olematta jatkuvasti oikeassa ja antaa luvan olla joskus jopa väärässä.

Armo. Anteeksianto.

Värityskirja

VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 46


Kätketty rakkaus.


"Kell´ onni on, se onnen kätkeköön". Niin sanoi vanha kansa ja kansahan uskoi. Eikä kansa ole tahtonut tuosta lamaannuttavasta opista päästä vieläkään eroon. Rakkaus kuuluu kotiseinien sisäpuolelle. Julkisena se on tuomittavaa. Muutamia vuosia sitten silloinen Ylen pääjohtaja Mikael Junger kirjoitti julkisia rakkaudentunnustuksia silloiselle kumppanilleen. Kansa tuomitsi, naureskeli ja pääsi sanomaan myöhemmin Jungerin erottua, että mitä minä sanoin. Näillä lakeuksilla ei julkisesti rakasteta perkele, vaan salaa pimeässä peiton alla supatellen. Julkisesti toisiaan halaavat ja suutelevat ovat vastenmielistä katseltavaa. Tappelisivat edes. Sen vielä sietäisi. Toisen ihmisen onni kun on itseltä pois. Rakkaus ei ollut ainoa tunne, jonka vanha kansa kätki verhojen taakse piiloon. Kaikkia julkisia tunteenpurkauksia olisi syytä vältellä. Niin sanoi vanha kansa ja kansahan uskoi. Eikä kansa ole tahtonut tuosta lamaannuttavasta opista päästä vieläkään eroon. Lehtien mielipideosastot täyttyvät kirjoituksista, joissa paheksutaan julkisesti teeveen lauluohjelmassa itkeviä artisteja. Paheksunta ei kohdistu sinänsä laskelmoituun itkemiseen, vaan itse itkemiseen. Näillä lakeuksilla ei julkisesti itketä perkele, vaan salaa pimeässä peiton alla nyyhkyttäen. Vanha kansa oli sitä mieltä, että parasta on olla mahdollisimman hillitty ja hiljainen ja tunteet on parempi pitää omana tietonaan kuin tuoda julki. Näitä lamaannuttavia oppeja vanha kansa opetti seuraaville sukupolville. Itku pitkästä ilosta, paitsi poikalapsille, koska isot pojat eivät enää itke ja jouluna laulettiin kädet ristissä virsiä ja joululaulua, jonka iloluontoisin kohta oli: "hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä".

Nykyisten kolmekymppisten sukupolvesta käytetään nimitystä terapiasukupolvi. Nimitystä käytetään luonnollisesti negatiiviseen sävyyn, koska hulluthan ne terapiassa käy. Minä tervehdin terapiasukupolvea ilolla. Kuulun itse heihin, vaikka lähestynkin pian jo seuraavaa kymmenlukua. Terapia on ainoa keino päästä eroon edellisten sukupolvien elämää halveksivasta oppirakennelmasta. Minulla itselläni on missio. Haluan päästä kokonaan eroon "sisulla siitä harmaasta kivesta läpi mennään perkele"-asenteesta ja ottaa tilalle " sairaan siistiä seisoa tämän harmaan kiven päällä ja nauttia kuohuvasta ja päivänvalosta"-asenteen. Edelliset sukupolvet ovat oksentaneet eteemme niin paljon latistavaa elämänasennetta, että yksin en tästä haasteesta selviä. Nautintotoverini ja terapia auttaa tässä elämänmittaisessa tehtävässäni. Olen jo matkalla. Minusta on hienoa katsoa teeveessä julkisesti itkeviä ihmispäitä ja vielä hienompaa kadulla julkisesti suutelevaa paria. Tekisi itse mennä pelkästä ilosta mukaan. Arvostan suuresti Mikael Jungerin rohkeutta kirjoittaa julkisia rakkaudentunnustuksia kumppanilleen. Tunteet kuuluu jakaa. Ihmisen kuuluu olla auki. Ihmiset ovat ihmetelleet, että kuinka voin kirjoittaa julkisia tekstejä omasta elämästäni. Vanhan kansan oppien mukaan tekstejä pitäisi kirjoittaa vain pöytälaatikkoon, niin että kukaan ei näe niitä koskaan. Olen vastannut, että haluan olla somehuora. Auki kaikille sisään haluaville. Osa tulee rakastaen, osa raiskaten, mutta sisään ei jää mitään ylimääräistä vellomaan. Olen nähnyt ihmisraunioita, jotka ovat jättäneet sisälleen asioita ja kuolevat katkerina ja vihaisina kuin syksyiset ampiaiset. Surullista katseltavaa. Katkeruus on syövän kaltainen tappaja, paitsi että syövästä voi parantua.

Haluan rakastaa avoimesti. Ei minun tarvitse mennä peiton alle pimeään supattelemaan vaimolleni, että rakastan häntä. Voin tehdä sen aivan hyvin julkisesti. Minä rakastan vaimoani. Jos se ihmisiä häiritsee, niin olkoon häiriintyneitä. Saatan myös itkeä julkisesti jos siltä tuntuu. Olen varma, että kukaan ei tule viereen huutamaan, että ei isot pojat enää itke tai jos tulee, niin saatan ensimmäistä kertaa elämässäni lyödä. Ja jos haluan, niin voin kirjoittaa lapsuudestani ja nuoruudestani, joita varjosti isäni alkoholiongelmat ja äitini mielenterveysongelmat. Minä en usko, että piilottamalla ikäviä asioita saa parhaan mahdollisen lopputuloksen. Jossakin kohtaa komeron ovi joka tapauksessa aukeaa ja luurangot kaatuu rämisten alas. Ja jos siellä kaapissa on useiden vuosikymmenten luurangot, niin tulevilla sukupolvilla on mahdoton tehtävä selvitä niistä.

Vanha kansa on elänyt vanhaa aikaa. Nyt on noussut uuden ajan aurinko. Suomalaisen Rockjumalan Ville Leinosen sanoin on uuden ajan aamu. Aamusta nousee päivä, jonka aikana voimme tehdä aivan mitä haluamme. Minä haluan mennä harmaan kiven luokse. Värittää se kirkkaammalla värillä. Kiivetä kirkkaan kiven päälle. Nousta kiven päällä ylväästi seisomaan. Kaataa itselleni lasillisen. Huutaa maailmalle että minä rakastan sinua.

pariterapiaa

VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 45


Miehen rakkaus osa 2.


Suomalainen mies ei puhu eikä pussaa. Mies ajattelee vain alapäällään. Vanhat kuluneet fraasit piirtävät suomalaisesta miehestä kuvaa, jota en itse tunnista. Ehkä minä ja tuntemani miehet ovat joko jotain mieskummajaisia tai sitten vanhat fraasit eivät pidä alkuunkaan paikkaansa. Minä voin kirjoittaa vain itsestäni. Piirrän seuraavaksi sanoilla kuvan suomalaisesta miehestä. Itsestäni. Kuinka hyvin se kuvaa muita kanssamiehiä, siihen en tiedä vastausta. Eikä minun tarvitsekaan. Kukin eläköön omannäköistään elämää niin hyvin kuin osaa. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa. On vain erilaisia tapoja.

Minä olen 38-vuotias suomalainen mies. Olen ollut elämäni aikana neljässä pitkässä parisuhteessa. Olen puhunut ja pussaillut ihan perkeleesti ja alapäätäni olen ihan omasta tahdostani käyttänyt muuhun kuin ajattelemiseen. Siihen se soveltuu helvetin huonosti. Olen rakastanut koko aikuiselämäni. Kaikkein tärkeintä rakkaudessa kumppaneihini on ollut toisen ihmisen iho. Läheisyys. Se elämää synnyttävä voima, kun käsien ulottuvilla on toinen ihminen, jota voi sormenpäillään kosketella. Ihminen on tarkoitettu toisille ihmisille. Minä olen ainakin tarkoitettu toisille ihmisille. Haluan että vieressäni istuu ihminen. Haluan ihmisen olevan sellainen, jonka hiuksia voi pyöritellä sormiensa päillä ja jonka huulia voi koskettaa omillaan ja jonka ihon voi tuntea vasten omaa ihoaan. Rehellisesti, vailla mitään piilomerkityksiä. Minulla on ollut joitakin yhden illan suhteita. En tiedä mitä niillä yleisesti tarkoitetaan, mutta minulle ne ovat merkinneet toisen ihmisen kaipuun tuomaa hetkellistä rauhan tunnetta. Varsinaiseen seksiin en ole niillä kerroilla pystynyt. Eikä minulta ole sitä vaadittukaan. Ne ovat olleet baari-illan jälkeisiä laskuhumalan värittämiä tunnepitoisia kosketussessioita. Olemme nukkuneet lähekkäin. Pitäneet toisistamme kiinni ja antaneet maailman valua kohti sunnuntaita ja sunnuntain aikana ravistelleet kosketukset pois kehoistamme ja pitäneet kosketukset muistoina, jotka ovat kantaneet meitä kohti seuraavia kehoon saapuvia ihmiskosketusjälkiä.  Kauniita yhden illan kosketuksia ilman seksiä. Tai ainakaan ilman yhdyntäkeskeistä mekaanista kännivoimistelua. Seksi on kirjoitettu ihan muuhun kuin viiden minuutin sisäänulossuoritteeseen. Se on kirjoitettu sanoihin, sormien pehmeään kosketukseen ja huulien kaareutuvaan kosteuteen. Mies on ihminen. Minä olen halunnut yhden illan suhteilta toisen ihmisen kosketusta. Ja väitän, että niin haluaa suurin osa meistä. Jos se on alapäällä ajattelua, niin ihmisten pitäisi ajatella alapäällään paljon enemmän. Yhden illan suhde on toisen ihmisen lämpö. Seksi on sivuosaa. Hyvä masturbaatio voittaa helposti huonon kännipanon. Mutta toisen ihmisen ihon läheisyyttä ei voi voittaa mikään.

Mitä olen tähän mennessä kirjannut. Mies, tässä tapauksessa minä, haluan rakkaudelta turvaa, tukea ja läheisyyttä. Se on kovin yksinkertaista. Haluan, että paljastettuani viimeinkin heikkouteni, sitä vastaan ei hyökätä. Haluan, että katsoessamme uupuneina telkkarista tulevaa aivotonta paskaohjelmaa, sinä annat kätesi liukua vartalolleni ja saan tuntea sormiesi hellyyden. Se on sitä sanatonta rakkaudentunnustamista, jonka jälkeen mikä tahansa lausuttu lause tuntuu merkityksettömältä. Haluan, että pysyt paikallasi, kun annan omien sormieni lähestyä ihoasi, jonka jokaiseen sopukkaan olen jo jättänyt sormenjälkeni. Haluan, että annat minun tulla yhä uudelleen ja uudelleen kunnes olet kerroksittain rakkauteni merkitsemä. Sillä koskaan en ole kuullut, että ihminen olisi tullut liian täyteen kosketuksista. Koskaan en ole kuullut, että käyttäessään rakkautta se jotenkin kuluu loppuu. Ei kai rakkaus käyttämällä kulu eikä ihminen kosketuksista rikkoudu.

Joku lanseerasi marraskuusta lovemberin. Vaikka se kuulostaa ihan törkeän imelältä, niin minä kannatan. Mitä sitten jos on imelää. Karkki on hyvää. Marraskuussa on lupa nauttia jopa pikkuisen yli. Ikkunaruudun takana heiluu märkä ja pimeys. Mitä me pidättelemme. Suu täyteen karkkia. Ajatus täyteen lovemberia. Sormet kohti toisen ihmisen ihoa. Niin täysillä kuin uskaltaa. Minä olen mies. Ajattelin tämän kaiken alapäälläni ja suomalaisena miehenä puhumatta ja pussaamatta.
Halkaistaan pimeys överimäärällä sokeria. Haluan karkkia.

man is a baby.

VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 44


Miehen rakkaus osa 1.


Puoliso:

Uskallatko kaatua taaksepäin suorilla jaloilla jos olen takana ottamassa vastaan? Vaimoni kysyi tätä vuosia sitten. Tehtiin koe, vaikka tiesin vastauksen. Mahdotonta. Tulin eilen kotiin yhdeksän jälkeen illalla. Istuin sohvalle vaimoni viereen. Meillä oli vaimoni paukuttamat popcornit kulhossa välissämme. Olin väsynyt kaikesta siitä paskasta, jota oli päivän aikana päälleni satanut. Odotin tukea. Kannustavia sanoja. Viisi minuuttia ja meillä oli riita, joka rantautui aamuun asti. Vaimoni meni nukkumaan. Jäin sohvan nurkalle istumaan. Nipistelin itseäni todetakseni olenko oikeasti hereillä. Olenko oikeasti minä. Mies, joka riidan alkaessa pakenee nurkkaan ja pelkää, että riita raiskaa rakkauden verille. Riitelin kuin ihminen. Sain sanottua asioita. Sain sanoitettua laulun, joka välillämme sointuu riitasointuja. En luota ihmisiin. En uskalla kaatua taaksepäin. En luota, että joku ottaa vastaan. En uskalla sanoa kaikkea mitä puolisolle kuuluisi sanoa. Peittelen totuutta, koska pelkään että totuuttani käytetään minua vastaan. Tuen sijaan saan syyttelyä. Rehellisyys paiskotaan nyrkillä vasten kasvojani ja nauretaan päälle. Liian paljon läheisiä ihmisiä, jotka sen ovat tehneet. Liian paljon kerrottuja totuuksia, jotka valutetaan suolaliuoksena haavoilleni. Heittelin lauseita vaimoni kuultavaksi. Lähdin maalaamaan elämäni taulua lapsuudestani asti. Annoin tulla kaiken, joka oli tullakseen. En suojellut ketään, en edes itseäni. Riitelin ja ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan tunsin, että voin sen turvassa tehdä. En pelännyt rajujakaan sanoja, että ne tuhoaisivat tai nakertaisivat pohjaa rakkaudelta. Riitelin, koska rakastin. Se oli kuin hyvää rakastelua. Seksiä suurilla sanoilla. En voi luottaa ihmisiin. Luotto on rakennettava pala kerrallaan. Ja kun vuoden kuluttua tehdään koe, jossa kaadun taaksepäin suorilla jaloilla vaimoni kiinniotettavaksi, niin en laita jalkoja koukkuun missään vaiheessa. Mies haluaa rakkaudelta perusturvaa. Mies haluaa perusturvaa. Turvaluolaa, jonka uumeniin voi luottavaisin mielin painua uinumaan talviuntaan. Minä haluan olla turvassa ja antaa turvaa.

Lapsi:

Uskallatko kaatua taaksepäin suorilla jaloilla jos olen takana ottamassa vastaan? Kysyin lapseltani ja lapseni kaatui. Ihan tuosta vaan. Ilman epäröintejä. Halusi tehdä uudestaan ja uudestaan. Kävin hakemassa lapseni tänään koulun iltapäiväkerhosta puoli kolmen aikaan. Tulimme kotiin. Hän pyöritti lyijykynää otsaansa vastaan vaikean matikanläksyn tahdissa. Syötiin makaronilaatikkoa ja katsottiin Pikku Kakkosesta Anton Siilinen. Tungettiin tennispallot sukkiimme ja leikittiin, että meillä olisi jalassamme korkokengät. Ei miehellä voi olla korkokenkiä, lapseni nauroi. Sanoin, että voi jos mies niin haluaa. Katsoin lastani kun hän leikki. Olen luvannut itselleni, että teen kaikkeni, että turvaluola rakentuisi lapseni mielen sisään jo lapsesta lähtien. Haluan, että hän oppii luottamaan. Haluan, että hän oppii kertomaan kaiken mitä mielessä liikkuu rehellisesti, peittelemättä ja pelkäämättä, että palkinto rehellisyydestä on hyväksikäyttö. Se on tehtävä, joka on täytettävä. Olen siihen luottamukseen aiheuttanut jo säröjä, tiedän sen, mutta toivon paikkaavani sen kaikella sillä turvalla, jonka hänelle tarjoan. Vaikea tehtävä, mutta kuka on sanonut että elämän pitäisi olla vain helppoa. Toivon, että kun lapseni vuosien päästä sulkee kotiensa ovet ja lähtee kokeilemaan omien siipiensä kantavuutta, hän astuu ulko-ovesta ulos ja lähtee ei kyynerpäät edellä vaan kaatuen taaksepäin, luottaen siihen, että alhaalla on joku ottamassa hänet turvallisesti vastaan. Ja hän laskeutuu pehmeästi maailman syliin.

Tekstini on omistettu yhteiskunnalle, joka pitää huolta heistä, jotka eivät itse siihen pysty ja yksilöille, jotka ovat ottamassa taaksekaatuvia vastaan ja heille, jotka rohkeasti kaatuvat. Ihminen tarvitsee turvaa ja toisia ihmisiä.

Tarpeelliset valheet

VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 43


Sano minulle että olen hyvä.


Vuonna 2006 minusta tuli isä. Kahdeksan vuotta minussa on elänyt isyys. Rooli, jonka otin mieluusti vastaan ja rooli, josta en halua koskaan luopua. Olen eroisä. Näen lastani joka toinen viikonloppu ja arkisin kahtena iltana. Erot aiheuttavat sellaista. Ne ovat valintoja. Joka toinen viikonloppu minua on turha kysyä minnekään. En lähde. Tai jos lähden, minulla on lapsi mukana. Mikään ei ohita sitä yhdessäoloa. Rakastan sitä hetkeä, kun perjantaina haen lapseni koulusta ja kävelemme yhdessä kohti viikonloppua. Tuntuu kuin minuun laitettaisiin puuttuva pala. Maailma muuttuu kokonaiseksi. Menemme ehkä kauppaan. Ostamme donitsit ja vähät välitän siitä, että herkkupäivä olisi vasta huomenna. Vähät välitän siitä, että kengät jäävät kotona keskelle eteisen lattiaa. Vähät välitän siitä, että tytön huone on tunnin päästä jo täysin seksisin. Vähät välitän. Välitän siitä, että minulla on hänet ja se ilo yhdessäolemisesta peittää kaiken muun keinotekoisen sääntöviidakon. Seuraavana päivänä yritän olla enemmän sääntövanhempi. Usein epäonnistun. Usein lepsuilen. Usein katson sormieni lävitse. Se on vain helvetin vaikeaa toteuttaa sääntökirjaa, kun itsellä on ilo pelkästä yhdessäolosta. Siinä saattaa huomautus tukan harjaamisesta unohtua. Sitten mennään harjaamattomalla tukalla puoleen päivään. Tai iltaan. Mitä sitten. Silti mä joskus huomaan ajattelevani. Että olenko ihan hyvä.

Olen isä ja minulla on onnistumisen oikeus. Minulla on teoria. Kasvatuksesta. Se voi olla väärä. Tai oikea. Samantekevää. Se on minun teoriani, jota toteutan. Läsnäolo voittaa kurin. Huonosti käyttäytyvä lapsi haluaa huomioita ja jos sitä ei muuten saa, niin käyttäytymällä huonosti. Lapsi, joka saa huomiota harvoin häiriökäyttäytyy. Meillä on salapaikka. Se on tässä ihan lähellä. Sellainen pieni metsikkö, jonne käymme aina piilottamassa jonkin esineen, aarteen. Se voi olla vaikka keppi. Seuraavana päivänä käymme katsomassa, onko aarre vielä paikalla. Tunti lapsen kanssa ulkona, jonka jälkeen lapsi leikkii helposti kaksi tuntia yksin. Hän on saanut huomionsa, jota lapsi kaipaa ja tarvitsee. Mä muistan yön lapsuudestani. Heräsin kesken unien. Isä ja äiti olivat lähteneet. Laitoin kengät jalkaani ja menin rivitalomme edessä olevalle mattotelineelle seisomaan. Mä luen lapselleni iltasadun. Sen jälkeen hän sanoo minulle, että pidä ääniä ja käy välillä katsomassa. Hakee turvaa. Haluaa nukahtaa tietoisuuteen, että on turvassa. Mä käyn ovella katsomassa. Hän nukahtaa. Kai mä ylisuojelen, mutta jos lapsi pyytää turvaa, niin mitä muuta isä voi tehdä kuin antaa sitä. Mä olen kolmekymmentäkahdeksan ja haen itsekin välillä turvaa. Että on joku, jonka käteen kätensä laittaa. Joku joka on läsnä. Silti mä joskus huomaan ajattelevani. Että olenko ihan hyvä.

Mun vanhemmat ovat eronneet. Vähän liian myöhään, mutta ovet kuitenkin. Mä olen heidän lapsi vieläkin. Minulle on samantekevää kuinka hyvä tai paska heidän parisuhteensa on ollut. Mä arvioin heidät vanhemmuusasteikolla. Kuinka hyviä vanhempia he ovat minulle olleet. Kaikki muu on samantekevää. Muutama viikko sitten tuli televisiosta MOT-ohjelma, joka käsitteli huoltajuuskiistoja. Siinä ihmiset vajosivat niin pohjaan, että menivät siitä läpi. Ohjelma kertoi vanhemmista, jotka estävät tapaamiset lapsen toiselta vanhemmalta. Puhuivat lapsen kuullen pahaa toisesta vanhemmasta. Sairaimmat yksilöt tekaisivat valheellisia rikosilmoituksia lapsen toisesta vanhemmasta varmistaen, että sulkee lapsen elämästä toisen vanhemman. Ohjelman ainoa lohdullinen sanoma tuli eräältä kaksikymppiseltä nuorelta mieheltä, joka oli kokenut rajun huoltajuuskiistan lapsena. Hän sanoi, että onneksi hänellä on täysi-ikäisenä oikeus tehdä omat ratkaisunsa. Hän ei ole nähnyt kumpaakaan vanhempaansa kahteen vuoteen. Ihan syystä. Surullisinta siinä on, että samalla lapsi menetti molemmat vanhempansa.

Me kävelimme siinä kaupan parkkipaikalla. Tuuli niin paljon, että lehdet lensivät joukkona takeillemme. Me nähtiin, että lehtiä oli viereisellä puistikolla valtava määrä. Juoksimme niitä kohti. Heitimme lehtiä ilmaan. Teimme kasan ja hyppäsimme päälle. Peitimme itsemme niistä. Lapsen ilmeestä lauloi riemu. Mä lauloin mukana. Lokukuu vieritti pimeää iltapäivän päälle. Illalla kävin kolmannen kerran lastenhuoneen ovella. Silloin lapsi oli jo nukahtanut. Pidin silti pieniä ääniä. Jotta lapsi kuulisi unensa läpi olevansa turvassa. Jotta olisin hänelle syli silloinkin kun emme näe toisiamme.

Sohvalla mietin, että olenko riittävän hyvä.

pekka streng- auringon lapsi

VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 42


Aviomies osa 3.


Synnyin pojaksi. Kaksi viikkoa yli lasketun ajan äitini punnersi esiin punaisena huutavan kurttunaaman. Kätilö katsoi syntyneeseen vauvaan ja huomasi sillä pippelin. Sanoi äidilleni, että poika tuli ja laski hänen rinnoilleen. Pippelistä johtuen minulle puettiin synnytysosastolla vaaleansininen puku. Elettiin seitsemänkymmentälukua ja kotitalouksissa isät luki Tekniikan maailmaa ja äidit Kotivinkkiä.

Kasvoin leikki-ikään. Pihapiirissämme oli paljon lapsia. Asuin paikallisen tehtaan omistamissa rivitaloissa ja työmiehillä oli lapsimäärästä päätellen aikaa tehdä työvuorojensa välillä muutakin kuin lukea lehtiä. Olin yksi lapsista. Huolimatta siitä, että minulla oli pippeli, lempipuuhiani tuohon aikaan oli tarrojen lisäksi myös kiiltokuvien keräily. Vaihdeltiin niitä muiden poikien kanssa. Kimalsivat ihanasti. Tarrat olivat niiden rinnalla jotenkin tylsiä. Keräsin myös kaljapullonkorkkeja. Sunnuntaisin niitä sai pussillisen, kun kävi tyhjentämässä yleisen saunan roskikset ja pöydänpinnat. Työmiehet tykkäsivät kovasti alkoholista. Kyllä minä pallolla ja pikkuautoillakin leikin, mutta kiehtovinta oli se, kun siskoni ja hänen kaverinsa otti minut leikkimään hienoa rouvaa. Puettiin äitien vaatteita ja käytettiin vähän meikkiä. En muista että kukaan olisi siitä pahastunut. Ehkä se ymmärrettiin leikiksi ja olen siitä syvästi kiitollinen. Lapsi ei osaa olla vielä roolinsa vanki, ellei häntä siihen voimalla pakota. Poika poikien väriin, käsiin autoja, työkaluja ja aseita. Tytöt tyttöjen väriin, käsiin nukkeja, keittiövälineitä ja koruja. Ahtaat roolit, ahtaat ajatukset ja ahdistunut aikuisuus. Myöhemmin ihmetellään, että miten helvetissä emme ymmärrä toista sukupuolta.

Armeija tekee pojasta miehen. Samaa mantraa vuosikymmenestä toiseen. Ehkä niin, ehkä ei. Minua se ei kasvattanut. Ampumaharjoitukset. Joukkueemme johtaja, luutnantti Paavilainen seisoi edessämme. Oli alkamassa kovapanosammunnat. Hän osoitti edessämme olevia maalitauluja ja sanoi, että niihin päin ammutaan. Jatkoi, että niihin olisi mukavampi ampua jos taulujen paikalla seisoisi pakolaisia. Osa porukasta nauroi. Osa oli hiljaa. Kuuluin jälkimmäisiin ja saanen nyt lähettää luutnantti Paavilaiselle terveiseni, että kaikkein parhaiten tauluihin olisi osunut jos taulujen paikalla olisi ollut kaltaisiasi luutnantteja. Tosin olisi hyvä luoti mennyt hukkaan. Armeija, jonka minä kävin ei kasvattanut miehiä, vaan rasistisia ja seksistisiä mulkkuja. Onneksi suurimmalla osalla opit jäivät kasarmialuelle.

Näyttelijä Sanna Stellan lausahti Ylen Totuus rakkaudesta-sarjassa, että tekeekö se hänestä paremman imuroijan, kun hänellä on pimppi. Loistava tokaisu. Aivan samoin voi kysyä, tekeekö se minusta paremman poraajan, kun minulla on pippeli. Hei katsokaas, tuolta tulee se tyyppi, jolla on pippeli ja joka on pukeutunut poikien väreihin ja jolle tulee kestotilauksena metsästys ja kalastus-lehti, antakaa sille pora ja vannesaha käteen, pari kaljaa pöydänkulmalle ja telkkarista tulemaan painia, niin kädenkäänteessä se pistää asunnon kuntoon. Ja hei tuolta tulee se tyyppi, jolla on pimppi ja joka on pukeutunut tyttöjen väreihin ja jolle tulee kestotilauksena kotiliesi, antakaa sille kauha ja pullasuti käteen, radiosta kuulumaan Lauri Tähkän ihania balladeja, niin kädenkäänteessä se hämmentää puuroa nälkäiselle työmiehelle ja jälkkäriksi keittää kahvit ja leipasee korvapuustit.

Sain pari vuotta sitten käteeni akkuporakoneen. Seisoin se kädessä eteisen lattialla ja tunsin kosmista tyhjyyttä ympärilläni. Mietiskelin isopappaani, joka taisteli sodissa ja pappaani, joka kirvesmiehenä rakensi kokonaisen kylän ja isääni, joka osaa korjata asian kun asian. Katselin itseäni peilistä ja mietin, että missä vitussa tässä porassa on se sähköjohto. Vaimoni käveli viereeni huomatessaan maailmantuskan katseessani ja sanoi, että akkuporakoneessa ei ole sähköjohtoa. Katsoin kun hän käveli takaisin keittiöön, jossa hänellä oli leipominen kesken. Huomasin hänen katseessaan kosmisen tyhjyyden tunteen, kävelin viereen ja sanoin, että ei hiivaa voi laittaa jääkylmään veteen. Siinä seisoi nainen puuhaarukka kädessä, jonka isomummo teki lettuja sahanpuruistakin ja jonka mummo nostatti leipätaikinaa vaikka silmät sidottuina ja jonka äiti pistää korvapuustit tulemaan lehteä lukiessaan. Katselimme vähän aikaa toisiamme ymmärtävin silmin. Kuului humahdus. Vuosikymmenten tukahdetut äänet huusivat yhteen ääneen samaa lausetta. Tämän voi tehdä toisinkin. Tämän voi tehdä toisinkin. Huuto jatkui, kunnes hiljelleen vaimeni. Kävin hakemassa eteisestä akkuporakoneeni, annoin vaimolleni, joka antoi minulle puuhaarukan. Ja yhtäkkiä teimme sitä, mitä osasimme parhaiten. Katseisiimme nousi uusi palo. Tekemisille tuli tarkoitus. Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen.

On olemassa nainen ja mies. On olemassa eroavaisuudet. Roolit ovat keinotekoisia. Ne on ihmiskunnan historian aikana muovautuneita käsityksiä. Perinteitä, joilla ei ole mitään merkitystä. Ihmistä ei voi muovailla roolinsa vangiksi. Tai jos voikin, niin ihminen ei voi hyvin siinä luomuksessaan. Ihmisen pitää muovailla roolinsa itse. Se on vaarallista ottaa annettuna. Jos se sotii vallalla olevia käsityksiä vastaan, niin sotikoon. Kaikki lokerointi on keinotekoista, joten kaikkia lokerointia voi kyseenalaistaa ja muuttaa. Maailmaa voi muuttaa. Parisuhdetta voi muuttaa. Ihan vain kyseenalaistamalla vallassa olevaa käsitystä.

Minulla on vaimo, joka teki lettuja ensimmäisen kerran 36-vuotiaana ja ei osaa käyttää hiivaa.
Siksi koska häntä ei ole vain kiinnostanut.
Vaimollani on aviomies, joka katsoi autosta oljyt ensimmäistä kertaa 36-vuotiaana ja joka ei osaa käyttää akkuporakonetta. Siksi koska häntä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Roolit on ihan perseestä, paitsi leikkinä.

sounds-dance with the devil

VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 41


Aviomies osa 2


Lopetetaan teeskentely. Mennään kohti totuutta. Sitä ydintä miksi me olemme toistemme kanssa. Sitä yksinkertaista ajatusta, että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ihminen on riippuvainen toisesta ihmisestä. Ei siihen tarvitse kuin lupa itseltään. Että hyväksyy ajatuksen. Että on riippuvainen toisista ihmisistä. Me tarvitsemme toistemme kosketusta. Se on samantekevää missä kohdassa elämämme kulkee. Me tarvitsemme toistemme ihoa. Sinkkuna sitä voi saada satunaisesti pienellä flirtillä oikeassa kohdassa. Se on pelkästään kaunista. Pujottaa sormensa hyvälle tuoksuviin hiuksiin ja vetää ihminen lähelleen ja tuntea hänen sydämenlyöntinsä vasten omaa kehoaan. Tuntea hänen paljastettu vartalonsa vasten omaa vartaloaan. Tuntea toinen ihminen riisuttuna oman vartalon kosketettavaksi. Tuntea ihminen. Tuntea syli, jonka turvaa on janoten kaivannut. Tuntea. Vain tuntea. Edes hetkeksi. Se on pelkästään kaunista.

Minä olen parisuhteessa. Minä olen aviomies. Minulle se merkitsee toista ihmistä. Toisen ihmisen kosketusta. En pärjää ilman sitä. Ilman sitä olen vailla. Haluan, että kun ojennan käteni, niin lähelläni on joku, johon kosketukseni osuu. Joku joka ottaa kosketukseni vastaan. Tai on välillä ottamatta. Että on joku ihminen, joka näkee sinut ja jolle näyttää itsensä. Siihen liittyy pieni ongelma. Se ajatus että maailmassa on virhe. Ja vaikka sen tiedostaa, niin ei uskalla näyttää sitä. Piilottaa osan itsestään. Koska onhan se rohkeaa paljastaa itsensä toiselle täysin avonaisena. Verille raavittuna. Puolinaisena. Ongelmaisena. Pelkää, että toinen ei hyväksy. Kavahtaa ja sulkee oven perässään. Minä olen ajatellut. Olen tullut johtopäätökseen. Että riisuisinkin itseni täysin alastomaksi hänen edessään. Seisoisin jalat tiukasti lattiaan liimattuna. Kaikki syvimmätkin naarmut esiin ottaneena. Ylväänä. Vailla mitään epäselvää. Sanoisin hänelle, että tässä on kaikki. Ja että tämä kaikki tulee kulkemaan läpi elämäni minussa. Että hyväksy tai ole hyväksymättä. Välimuotoja ei ole olemassa. Se tulee olemaan vaikeaa. Sillä itsensä paljastaminen valuttaa ihan kaiken ulos. Ja jos sitä ei hyväksytä, niin mistä palasista sitä sitten itsensä taas kokoon parsii.

Miksi helvetissä se on niin vaikeaa. Kumppanisi on paras ystäväsi. Hänelle pitäisi ensimmäisenä kertoa kaikki. Luottaa siihen että hän ei hylkää. Hylätyksi tulemisen pelko. Sitähän se on. Inhimillinen pelko liian monesta pettymyksestä. Ainoa tapa silti. Kumppanisi on paras ystäväsi. Kenelle sitten voimme kaiken vuodattaa. Ja jos emme voi, niin onko kumppanuudella mitään arvoa. Eikö minun sinun aviomiehenäsi ole jopa velvollisuus kertoa sinulle asioista, jotka minua ilahduttaa, surettaa, pelottaa, vaivaa. Eikö minun pidä kertoa toiveistani, unelmistani ja vaatimuksistani. Eikö meidän ole tarkoitus olla toistemme puolella. Ihan joka tilanteessa. Me olemme valinneet toisemme, joten meidän pitää puolustaa toisiamme. Kuka muu sen tekee. Parisuhteessa me tarvitsemme toisiamme. Minä tarvitsen sinua. Haluan koskettaa sinua. Pujottaa sormeni hyvälle tuoksuviin hiuksiisi ja riisua itseni edessäsi paljaaksi. Niin että näet kaikki arpeni. Niin että näet kaikki haavani, jotka vielä vuodattavat verta. Niin että hyväksyt minut sellaisena kuin olen. Vastaat kosketukseeni ja kosketat takaisin. Vedät minut lähellesi ja riisut itsesi paljaaksi edessäni. Niin että näen kaikki arpesi. Niin että näen kaikki haavasi, jotka vielä vuodattavat verta. Niin että hyväksyn sinut juuri sellaisena kuin olet. Niin että tule. Tule. Olen kävellyt puolitiehen vastaan. Sinun on kuljettava sama matka. Puolitiehen. Muuten emme tunne toistemme kosketusta. Muuten emme kohtaa.

Pysäytetään tämä hetki. Suljetaan kaikki muu paitsi tämä hetki. Ja vaikka tämä kaikki kuulostaakin aivan saatanan naistenlehdeltä, niin pysäyteään nyt tämä hetki. Katsotaan toisiamme silmiin. Katsotaan sitä kumppania, joka jakaa asuntolainan kanssasi. Katsotaan kuka hän on. Kuunnellaan kuka hän on. Tunnustellaan kuka hän on. Koska ei se ole niin itsestäänselvää kuin olettaisi. Koska voi tulla hetki jolloin häntä ei enää ole. Katsotaan häntä. Otetaan käsi käteen. Ollaan ihan hiljaa. Tunnustellaan. Vittu tunnustellaan vain toisiamme. Annetaan vieno hymy. Kerrotaan kuinka tärkeä hän on. Sanotaan että kuinka rakastetaankaan häntä. Kuunnellaan mitä hänellä on sanottavana. Sanotaan hänelle mitä tekee  mieli sanoa. Milloin sitten jos ei nyt. Vittu milloin sitten jos ei nyt ja kenelle. Hän on sinun paras ystäväsi. Kenelle muulle. Paljastetaan rajuimmatkin toiveet ja raastavimmat pelot. Milloin sitten jos ei nyt. Koska ei se aika oikeasti pysähdy. Jos sitä nyt emme tee, niin sitten emme koskaan. Aika on rajallinen. Katsotaan toisamme silmiin ja tunnustetaan että tarvitsemme toisiamme. Me niin tarvitsemme toisiamme. Tarvitsemme toistemme ihoa. Ja niihin haavoihin voi laittaa laastarin ja ne arvet ovat vain merkkejä elämästä. Merkkejä rohkeudesta että on laittanut itsensä peliin.

Minulla on huomenna kokonainen lauantai-ilta yksin. Se on niin hienoa, että sitä jopa odottaa. Silti häpeilemättä tunnustan tekeväni ikkunaan nenälläni merkkejä, katsoessani milloin hän palaa ja itkeväni onnen ja ikävän kyyneleitä katsoessani lastenhuoneen tyhjää sänkyä odottaessani, että milloin näen taas maailman kauneimmat 128 senttimetriä. Häpeilemättä siksi, koska olen ymmärtänyt että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ja sanoessani niin, olen sanomisestani helvetin ylpeä. Koska minä ainakin tarvitsen toisen ihmisen ihoa. Ilman sitä olen vailla.

johnny cash-hurt