VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 47


Oikeassa olemisen pakko.


Pahinta olisi herätä aamuyön tunteina. Katsoa vieressä olevaa tyhjää paikkaa. Ottaa käteen puhelimensa ja selata viimeksi tulleita puheluita ja huomata, että ei ole tullut. Pinota eteiseen tippuneita velvollisuudesta lähetettyjä joulukortteja. Valvoa loppuyö ajatuksesta, että kaikki tämä yksinäisyys on itse aiheutettua. Pahinta olisi ymmärtää vasta vuosikymmenien päästä siitä kuin se olisi pitänyt jo ymmärtää. Silloin kun elämästä on jäljellä vain ne vaipoissa kuljettavat vuodet, jolloin ainoa ihmiskosketus on kiireisen lähihoitajan kädet. Pahinta olisi tajuta armottomuutensa hinta ja tiedostaa, että kaikki on jo liian myöhäistä.

Olen aloittanut uuden tavan aloittaa aamuni. Menen peilin eteen ja sanon ääneen, että ei hätää, olet yhtä keskeneräinen kuin kaikki muutkin ympärilläsi olevat. Sen sanominen ääneen antaa ihmeellisen mielenrauhan ja saa päivän rullaamaan helpommin. Sen ajatuksen voimalla jaksaa oikeassa olemisen pakossa riivaamat ihmiset paremmin. Heidät, jotka eivät ole tunnustaneet itselleen omaa keskeneräisyyttään. Heidät, jotka moralisoivat toisia ihmisiä teoista, joita ovat itsekin tehneet. Heidät, jotka etsivät vikoja ja syitä oman itsensä ulkopuolelta, koska heissä itsessään ei ole mitään vikaa. He ovat ihmisiä, jotka tietävät miten elää oikein, miten hoitaa kaikkia asioita oikein ja miten olla ottamatta toisten ihmisten tapoja lainkaan huomioon. Joka aamu sanomalla peilikuvalleni, että olet yhtä keskeneräinen kuin kaikki muutkin ympärilläsi olevat, helpottaa minua kohtaamaan oikeassa olevat ja huomaamaan, että oikeassa olemisen pakko on vain heidän heikkouttaan, jota he eivät edes itse huomaa vasta kuin silloin kun he vuosikymmenien kuluttua heräävät yksin aamuyön tunteina ja kuulevat ympäriltään vain kodinkoneiden vaimeaa huminaa.

Armo. Yksi sana. Neljä kirjainta. Kokonaisen uuden elämän avaava anteeksianto. Elämässä pitää tehdä valintoja ilman harjoittelua. Koko elämä pelkkää kenraaliharjoitusta, jonka jälkeen ei tulekaan enää varsinaista näytelmää. Se on tässä. Jokainen on vastuussa omista valinnoistaan ja teoistaan. Yksinkertaista. Ja näyttäkää minulle ihminen, joka elämänsä ehtoopuolella on vilpittömästi sitä mieltä, että kaikki valinnat tuli tehtyä oikein ja kaikki teot kestävät päivänvalon. Jos sellainen ihminen löytyy, hän joko valehtelee tai on rajusti dementoitunut. Armo. Anteeksianto. Jos niitä sanoja ei elämässään vaali, tapahtuu seuraavaa:

Hän eli kaksikymmentä vuotta liitossa, joka oli huono. Hän rimpuili huonossa parisuhteessa ja nieleskeli pettymyksiä, jota elämä tarjosi kaksin käsin. Hän teki kaiken lastensa vuoksi. Niin hän myöhemmin lapsillensa sanoi. Hän uhrautui lapsiensa hyvinvoinnin tähden, jotta lapsien ei tarvitsisi kokea vanhempien eroa. Myöhemmin lasten muutettua omiin parisuhdeongelmiinsa, hän viimein saatteli huonon liittonsa loppuun. Katkeroituneena ja uhrautuneena hän alkoi sättiä entistä kumppaniaan lapsiensa kuullen. Ja vaikka lapset olivat jo aikuisia, niin sättiminen satutti. Ei lapsi halua kuulla, että hänen vanhempaansa haukutaan. Ei edes aikuinen lapsi. Huonosta liitosta viimein eroon päässyt henkilö ei ymmärtänyt, että hänen lapsensa kävivät edelleen myös hänen entisen kumppaninsa luona. Olihan hän ollut puolisona niin kelvoton, mutta hän ei halunnut ymmärtää, että vaikka tuo toinen vanhempi olisi ollutkin kelvoton kumppani, niin hän ei välttämättä ollut kelvoton vanhempi lapsilleen. Huonosta liitosta eroon päässyt henkilö odotti uhrautumisestaan palkintoa lapsiltaan ja että he katkaisevat välinsä kelvottomaan ex-kumppaniin. Niin ei käynyt. Katkeruus kasvoi ja hiljalleen se alkoi etäännyttää häntä lapsistaan, jotka eivät halunneet taipua marttyyriuden välikappaleiksi.

Tämä on usean parisuhteen tarina. Päättyneen parisuhteen tarina. On vain kuitenkin niin, että huonoon parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi osapuolta. Jos parisuhde päättyy eroon, syy ei voi olla vain yhden. Ja niin kauan kun ei pysty tunnustamaan itselleen omia virheitään, myöntämään itselleen, että vikaa oli myös itsessä, eron haavat eivät parane. Jokainen on vastuussa omasta erostaan eikä sitä voi koskaan ulkoistaa vain toisen kannettavaksi. Armo. Anteeksianto. Hänelle, joka eli kaksikymmentä vuotta uhrautuen liitossa, joka ei johtanut muuhun kuin krooniseen katkeroitumiseen sanat armo ja anteeksianto olisivat ehdottomat. Armo itseään kohtaan ja anteeksiantaminen itselleen. Sen jälkeen voi aikaisintaan tulla aamu, jolloin voi jakaa armoa ja anteeksiantoa myös ympärillä oleville ihmisille. Marttyyrit kuolevat onnettomana. He ovat heitä, joiden veressä virtaa katkeruuden myrkyllinen veri, joka ajaa kanssaihmiset yksi kerrallaan pois heidän viereltään ja lopputulemana saapuu aamu, jolloin herää odottamaan, että lähihoitaja tulisi ja koskettaisi, sillä jokainen ihminen tarvitsee toisen ihmisen kosketusta ja yksinäinen vanhuus on pelkästään surullista.

Ei hätää, olet yhtä keskeneräinen kuin kaikki muutkin ympärilläsi olevat. Jokaisena aamuna. Ja jokainen aamu on uusi elämä. Jokainen uusi elämä mahdollisuus myöntää oman vastuunsa ja antaa itselleen armoa ja lähteä keveämpänä kohti uuden aamun tarjoamia uusia valintoja. Jokainen aamu antaa mahdollisuuden olla olematta jatkuvasti oikeassa ja antaa luvan olla joskus jopa väärässä.

Armo. Anteeksianto.

Värityskirja

VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 46


Kätketty rakkaus.


"Kell´ onni on, se onnen kätkeköön". Niin sanoi vanha kansa ja kansahan uskoi. Eikä kansa ole tahtonut tuosta lamaannuttavasta opista päästä vieläkään eroon. Rakkaus kuuluu kotiseinien sisäpuolelle. Julkisena se on tuomittavaa. Muutamia vuosia sitten silloinen Ylen pääjohtaja Mikael Junger kirjoitti julkisia rakkaudentunnustuksia silloiselle kumppanilleen. Kansa tuomitsi, naureskeli ja pääsi sanomaan myöhemmin Jungerin erottua, että mitä minä sanoin. Näillä lakeuksilla ei julkisesti rakasteta perkele, vaan salaa pimeässä peiton alla supatellen. Julkisesti toisiaan halaavat ja suutelevat ovat vastenmielistä katseltavaa. Tappelisivat edes. Sen vielä sietäisi. Toisen ihmisen onni kun on itseltä pois. Rakkaus ei ollut ainoa tunne, jonka vanha kansa kätki verhojen taakse piiloon. Kaikkia julkisia tunteenpurkauksia olisi syytä vältellä. Niin sanoi vanha kansa ja kansahan uskoi. Eikä kansa ole tahtonut tuosta lamaannuttavasta opista päästä vieläkään eroon. Lehtien mielipideosastot täyttyvät kirjoituksista, joissa paheksutaan julkisesti teeveen lauluohjelmassa itkeviä artisteja. Paheksunta ei kohdistu sinänsä laskelmoituun itkemiseen, vaan itse itkemiseen. Näillä lakeuksilla ei julkisesti itketä perkele, vaan salaa pimeässä peiton alla nyyhkyttäen. Vanha kansa oli sitä mieltä, että parasta on olla mahdollisimman hillitty ja hiljainen ja tunteet on parempi pitää omana tietonaan kuin tuoda julki. Näitä lamaannuttavia oppeja vanha kansa opetti seuraaville sukupolville. Itku pitkästä ilosta, paitsi poikalapsille, koska isot pojat eivät enää itke ja jouluna laulettiin kädet ristissä virsiä ja joululaulua, jonka iloluontoisin kohta oli: "hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä".

Nykyisten kolmekymppisten sukupolvesta käytetään nimitystä terapiasukupolvi. Nimitystä käytetään luonnollisesti negatiiviseen sävyyn, koska hulluthan ne terapiassa käy. Minä tervehdin terapiasukupolvea ilolla. Kuulun itse heihin, vaikka lähestynkin pian jo seuraavaa kymmenlukua. Terapia on ainoa keino päästä eroon edellisten sukupolvien elämää halveksivasta oppirakennelmasta. Minulla itselläni on missio. Haluan päästä kokonaan eroon "sisulla siitä harmaasta kivesta läpi mennään perkele"-asenteesta ja ottaa tilalle " sairaan siistiä seisoa tämän harmaan kiven päällä ja nauttia kuohuvasta ja päivänvalosta"-asenteen. Edelliset sukupolvet ovat oksentaneet eteemme niin paljon latistavaa elämänasennetta, että yksin en tästä haasteesta selviä. Nautintotoverini ja terapia auttaa tässä elämänmittaisessa tehtävässäni. Olen jo matkalla. Minusta on hienoa katsoa teeveessä julkisesti itkeviä ihmispäitä ja vielä hienompaa kadulla julkisesti suutelevaa paria. Tekisi itse mennä pelkästä ilosta mukaan. Arvostan suuresti Mikael Jungerin rohkeutta kirjoittaa julkisia rakkaudentunnustuksia kumppanilleen. Tunteet kuuluu jakaa. Ihmisen kuuluu olla auki. Ihmiset ovat ihmetelleet, että kuinka voin kirjoittaa julkisia tekstejä omasta elämästäni. Vanhan kansan oppien mukaan tekstejä pitäisi kirjoittaa vain pöytälaatikkoon, niin että kukaan ei näe niitä koskaan. Olen vastannut, että haluan olla somehuora. Auki kaikille sisään haluaville. Osa tulee rakastaen, osa raiskaten, mutta sisään ei jää mitään ylimääräistä vellomaan. Olen nähnyt ihmisraunioita, jotka ovat jättäneet sisälleen asioita ja kuolevat katkerina ja vihaisina kuin syksyiset ampiaiset. Surullista katseltavaa. Katkeruus on syövän kaltainen tappaja, paitsi että syövästä voi parantua.

Haluan rakastaa avoimesti. Ei minun tarvitse mennä peiton alle pimeään supattelemaan vaimolleni, että rakastan häntä. Voin tehdä sen aivan hyvin julkisesti. Minä rakastan vaimoani. Jos se ihmisiä häiritsee, niin olkoon häiriintyneitä. Saatan myös itkeä julkisesti jos siltä tuntuu. Olen varma, että kukaan ei tule viereen huutamaan, että ei isot pojat enää itke tai jos tulee, niin saatan ensimmäistä kertaa elämässäni lyödä. Ja jos haluan, niin voin kirjoittaa lapsuudestani ja nuoruudestani, joita varjosti isäni alkoholiongelmat ja äitini mielenterveysongelmat. Minä en usko, että piilottamalla ikäviä asioita saa parhaan mahdollisen lopputuloksen. Jossakin kohtaa komeron ovi joka tapauksessa aukeaa ja luurangot kaatuu rämisten alas. Ja jos siellä kaapissa on useiden vuosikymmenten luurangot, niin tulevilla sukupolvilla on mahdoton tehtävä selvitä niistä.

Vanha kansa on elänyt vanhaa aikaa. Nyt on noussut uuden ajan aurinko. Suomalaisen Rockjumalan Ville Leinosen sanoin on uuden ajan aamu. Aamusta nousee päivä, jonka aikana voimme tehdä aivan mitä haluamme. Minä haluan mennä harmaan kiven luokse. Värittää se kirkkaammalla värillä. Kiivetä kirkkaan kiven päälle. Nousta kiven päällä ylväästi seisomaan. Kaataa itselleni lasillisen. Huutaa maailmalle että minä rakastan sinua.

pariterapiaa

VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 45


Miehen rakkaus osa 2.


Suomalainen mies ei puhu eikä pussaa. Mies ajattelee vain alapäällään. Vanhat kuluneet fraasit piirtävät suomalaisesta miehestä kuvaa, jota en itse tunnista. Ehkä minä ja tuntemani miehet ovat joko jotain mieskummajaisia tai sitten vanhat fraasit eivät pidä alkuunkaan paikkaansa. Minä voin kirjoittaa vain itsestäni. Piirrän seuraavaksi sanoilla kuvan suomalaisesta miehestä. Itsestäni. Kuinka hyvin se kuvaa muita kanssamiehiä, siihen en tiedä vastausta. Eikä minun tarvitsekaan. Kukin eläköön omannäköistään elämää niin hyvin kuin osaa. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa. On vain erilaisia tapoja.

Minä olen 38-vuotias suomalainen mies. Olen ollut elämäni aikana neljässä pitkässä parisuhteessa. Olen puhunut ja pussaillut ihan perkeleesti ja alapäätäni olen ihan omasta tahdostani käyttänyt muuhun kuin ajattelemiseen. Siihen se soveltuu helvetin huonosti. Olen rakastanut koko aikuiselämäni. Kaikkein tärkeintä rakkaudessa kumppaneihini on ollut toisen ihmisen iho. Läheisyys. Se elämää synnyttävä voima, kun käsien ulottuvilla on toinen ihminen, jota voi sormenpäillään kosketella. Ihminen on tarkoitettu toisille ihmisille. Minä olen ainakin tarkoitettu toisille ihmisille. Haluan että vieressäni istuu ihminen. Haluan ihmisen olevan sellainen, jonka hiuksia voi pyöritellä sormiensa päillä ja jonka huulia voi koskettaa omillaan ja jonka ihon voi tuntea vasten omaa ihoaan. Rehellisesti, vailla mitään piilomerkityksiä. Minulla on ollut joitakin yhden illan suhteita. En tiedä mitä niillä yleisesti tarkoitetaan, mutta minulle ne ovat merkinneet toisen ihmisen kaipuun tuomaa hetkellistä rauhan tunnetta. Varsinaiseen seksiin en ole niillä kerroilla pystynyt. Eikä minulta ole sitä vaadittukaan. Ne ovat olleet baari-illan jälkeisiä laskuhumalan värittämiä tunnepitoisia kosketussessioita. Olemme nukkuneet lähekkäin. Pitäneet toisistamme kiinni ja antaneet maailman valua kohti sunnuntaita ja sunnuntain aikana ravistelleet kosketukset pois kehoistamme ja pitäneet kosketukset muistoina, jotka ovat kantaneet meitä kohti seuraavia kehoon saapuvia ihmiskosketusjälkiä.  Kauniita yhden illan kosketuksia ilman seksiä. Tai ainakaan ilman yhdyntäkeskeistä mekaanista kännivoimistelua. Seksi on kirjoitettu ihan muuhun kuin viiden minuutin sisäänulossuoritteeseen. Se on kirjoitettu sanoihin, sormien pehmeään kosketukseen ja huulien kaareutuvaan kosteuteen. Mies on ihminen. Minä olen halunnut yhden illan suhteilta toisen ihmisen kosketusta. Ja väitän, että niin haluaa suurin osa meistä. Jos se on alapäällä ajattelua, niin ihmisten pitäisi ajatella alapäällään paljon enemmän. Yhden illan suhde on toisen ihmisen lämpö. Seksi on sivuosaa. Hyvä masturbaatio voittaa helposti huonon kännipanon. Mutta toisen ihmisen ihon läheisyyttä ei voi voittaa mikään.

Mitä olen tähän mennessä kirjannut. Mies, tässä tapauksessa minä, haluan rakkaudelta turvaa, tukea ja läheisyyttä. Se on kovin yksinkertaista. Haluan, että paljastettuani viimeinkin heikkouteni, sitä vastaan ei hyökätä. Haluan, että katsoessamme uupuneina telkkarista tulevaa aivotonta paskaohjelmaa, sinä annat kätesi liukua vartalolleni ja saan tuntea sormiesi hellyyden. Se on sitä sanatonta rakkaudentunnustamista, jonka jälkeen mikä tahansa lausuttu lause tuntuu merkityksettömältä. Haluan, että pysyt paikallasi, kun annan omien sormieni lähestyä ihoasi, jonka jokaiseen sopukkaan olen jo jättänyt sormenjälkeni. Haluan, että annat minun tulla yhä uudelleen ja uudelleen kunnes olet kerroksittain rakkauteni merkitsemä. Sillä koskaan en ole kuullut, että ihminen olisi tullut liian täyteen kosketuksista. Koskaan en ole kuullut, että käyttäessään rakkautta se jotenkin kuluu loppuu. Ei kai rakkaus käyttämällä kulu eikä ihminen kosketuksista rikkoudu.

Joku lanseerasi marraskuusta lovemberin. Vaikka se kuulostaa ihan törkeän imelältä, niin minä kannatan. Mitä sitten jos on imelää. Karkki on hyvää. Marraskuussa on lupa nauttia jopa pikkuisen yli. Ikkunaruudun takana heiluu märkä ja pimeys. Mitä me pidättelemme. Suu täyteen karkkia. Ajatus täyteen lovemberia. Sormet kohti toisen ihmisen ihoa. Niin täysillä kuin uskaltaa. Minä olen mies. Ajattelin tämän kaiken alapäälläni ja suomalaisena miehenä puhumatta ja pussaamatta.
Halkaistaan pimeys överimäärällä sokeria. Haluan karkkia.

man is a baby.