keskiviikko 29. huhtikuuta 2015
MIES JA TUNTEET
Osa 8
Punainen kupla.
Ovat alkaneet jakaa maata erivärisiin kupliin. Se on mielikuvana herttainen. Ihmislauma kilpaa puhaltamassa poliittisesti värilatautuneita kuplia. Huolestuttavaa siinä on seikka, että kuplien puhaltajien väliin on kasvamassa ylitsepääsemätön muuri. Ja jos historiaa vähänkään osaa tulkita, niin milloin ihmisten välille rakennettu muuri on saanut jotain rakentavaa aikaan? Puhalsin viikonloppuna tyttäreni kanssa saippuakuplia. Aurinkoa vasten ne näyttivät lähinnä kirkkailta. Kuplat lähtivät tuulen mukana kohti taivasta ja taivasta riitti silminkantamattomiin. Sanoin tyttärelleni, että sinne mahtuisi miljardeja saippuakuplia. Vieri viereen, eri kokoisia, värisiä ja muotoisia. Maapallon kokoinen kupla. En minä esittämääni ajatukseen itsekään uskonut, mutta halusin pitää kahdeksanvuotiaan lapsenuskoa elossa. Valaa postitiivista tulevaisuudenuskoa.
Minä elin lapsuuteni punaisessa kuplassa. Istuin sen sisässä silloinkin kun se oli paikoillaan. Meillä oli nimittäin punainen kuplavolkkari. Pidin sitä leikkimökkinäni. Kerran isäni oli parkkerannut sen loivaan alamäkeen. Tietenkin laskin käsijarrun alas. Kupla valui hiljalleen naapurin työvajan päälle. Ei naapuri sitä silloin huomannut. Pakeni vanhempiensa sukupolven sotatraumoja humalan hellään syleilyyn. Asuin rivitaloyhteisössä, jossa arkiaamuisin miehet lähtivät töihin muutaman kilometrin päässä sijaitsevalle tehtaalle ja suurin osa naisista jäi kotiin tekemään lapsille aamupalaa. Iltapäivisin miehet palasivat tehtaalta, söivät naisen tekemän päivällisen, ottivat päiväunet ja kokoontuivat ulos tupakalle ja tulivat iltauutisten aikaan sisälle. Perjantaisin taloyhtiön pihassa järjestettiin miesten kesken pulloarvonta ja sunnuntaiaamuisin ovelta ovelle kierteli väsynyt ja päänsärkyinen krapula. Minä istuin lauantaisin kuplavolkkarimme sisällä ja kuplavolkkari oli isomman punaisen kuplan sisällä. Kunnes tuli se iltapäivä, jolloin pihassa tupakoiva miesjoukko oli oudon vaitonainen. Naurunremakan sijaan heidän kasvojaan koristi järkytys. Yöllä salama oli iskenyt taloyhtiön lipputankoon katkaisten sen keskeltä poikki. Aamulla tehdas ilmoitti, että lopettaa toimintansa. Lipputangon terävä reuna osui kaatuessaan punaisen kuplan kulmaan ja puhkaisi sen. Kahdeksankymmentäluku vaihtui seuraavaksi vuosikymmeneksi. Lippu ei enää liehunut taloyhtiömme lipputangossa.
Pappani puhui kahden tunnin aikana noin viisi sanaa. Hän istui talonsa porstualla poltellen piipputupakkaa. Hän eli koko aikuisikänsä kranaatinsirpale päässään. Koskaan hän ei puhunut muusta kuin säästä. Lapsia hänellä oli yhdeksän. Yksi heistä äitini.
Isäni möi kuplavolkkarin pois. Ei siitä paljoa rahaa saanut. Osti tilalle jonkin toisen. En suostunut menemään sen kyytiin. Surin punaisen kuplan poismenoa. Auto sijaitsi rivitaloyhteisön pihassa, jossa arkiaamuina miehet eivät enää lähteneetkään töihin. Pulloarvonta saattoi olla keskiviikkona ja krapula kiersi joidenkin ovien takana useita kertoja viikossa. Päätyhuoneistossa asuvan perheen isä lähti eräs aamu metsästämään, niin kuin hän usein metsästyskautena teki. Saaliin sijaan hän käänsi haulikonpiipun osoittamaan itseään päin. Hänen kymmenenvuotias poikansa odotti pihassa isän saapuvan, mutta isän sijaan tuli poliisit. Seinänaapurimme soitti ovikelloamme ja kysyi onko isäni kotona. Sanoin, että hän on kaupassa. Isäni tultua kaupasta, naapuri makasi jo keittiönsä lattialla sydänkohtauksen saaneena kuolleena. Hän oli juonut kaksi viikkoa putkeen raakaa kossua. Perheet hajosivat. Yhteisöstä ei ollut jäljellä enää kuin jokaviikkoinen pulloarvonta, jonka osallistujamäärä oli selvästi tippunut.
Puhumattomuus on sotatraumoista johtuva sukupolvien välinen ketju. Niin sanotaan. En minä muista kuulleeni vanhempieni puhuvan toisilleen tuntemuksistaan. En kuullut kysymystä, että mitä sinulle kuuluu. En sitä, että toista kehuttiin tai kannustettiin. En tiennyt ongelmista, ennen kuin ne hakattiin kasvojen eteen. Minäkin vasta harjoittelen. Pienin liikkein opettelen sanomaan pahoja asioita. Tulemaan näkyviksi sellaisena kuin olen. Kantamaan ylpeänä itseäni niillä juurilla, jotka pitävät minua pystyssä. Sillä ylpeä minä juuristani olen. Siinä punaisessa kuplassa oli jotain todella kaunistakin. Välittämisen ja hyväksynnän ilmapiiri. Olen maalannut kuplaani muitakin värejä kuin punaisen. Se on pohjaväri, jonka päälle voi siveltää monia värisävyjä. Teen kuplastani puhekuplan, jossa loputtomien vitsien ja mitäänsanottavuuksien joukossa on myös sanoja, jotka voivat olla kipeitä, sillä..
.. sain sinä jouluna lahjaksi lp-levyn, jota olin toivonut. Istuin levy kädessä olohuoneen sohvallamme. Joulukuusi kimalsi koristeista. Osa lahjoista oli vielä avaamatta. Huoneen täytti ahdistava hiljaisuus. Pihastamme lähti auto. Isä ajoi, äiti oli kyydissä. Myöhemmin minulle kerrottiin diagnoosi. Oli sellainen perhetapaaminen. Äitini oli valunut jouluaattona psykoosiin. Liian paljon puhumattomia asioita. Sinä vuonna sain häneltä syntymäpäivälahjaksi sellaisen keraamisen pupukoristeen. Sairaalasta ostettu. Siinä oli kaksi pupua vierekkäin ja heidän välissään oli sydän. Se on minulla vieläkin tallella. Ja se levy, jota heti palaverin jälkeen kuuntelin monta kertaa perätysten. Siinä laulaja huusi hämmennystään ja vihaa minun puolestani. Sen levyn voimasta aloin muuttaa itseäni sahaksi, joka hiljalleen alkaa sahata sukupolvien välissä kulkevaa puhumattomuuden ketjua rikki. Enkä aio lopettaa ennenkuin työ on tehty. Teen sen ylpeydellä juuriani kohtaan ja kiitollisena siitä mitä minulle on annettu. Siinä sivussa värittelen kuplaa sen väriseksi kuin itse haluan.
Ehkä me kaikki ollaan saippuanestettä. Synnymme kalvoksi renkaan sisään. Ja kun tulee sopivan voimakas tuuli, venymme saippuakuplaksi. Lennämme kuplana ilmassa elämän ajan ja lopulta haihdumme hiljalleen pois. Mutta se lentomatka. Siinä ehtii paljon.
Levyltä Never Mind, vuodelta 1991:
Nirvana-Smells Like Teen Spirit
Tunnisteet:
90-luku,
alkoholi,
kupla,
lama,
lapsuus,
mielenterveys,
Nirvana,
puhumattomuus
torstai 16. huhtikuuta 2015
MIES JA TUNTEET
Osa 7
Ilo.
Mä siinä katsoessani tajusin, että olen onnellinen.
Seisoin lapseni huoneessa ja katselin ikkunasta. Huhtikuu läheni jo puolta, mutta tummalta iltataivaalta leijui häpeilemättömän naivistisella tavalla lumihiutaleita kohti paljaana odottavaa maata. Ne tippuivat kuin minua varten. Katsoin sadetta kuin näytelmää ja ympärillä hiljaisuus kuulosti tuhansilta sanoilta. Halusin kuunnella ne kaikki. Lapseni koulupöydälle oli jäänyt piirustuksia, joita hän edellisenä iltana piirteli. Monessa niissä oli hymyilevä koira. Yhdessä sinisellä penkillä istuva ruskea karhu, jonka kädessä keltainen hunajapurkki. Sen yhden piirustuksen otin mukaani. Piirustuksessa oli koiran lisäksi kolme ihmishahmoa. Kaksi aikuishahmoa ja yksi lapsihahmo. Piirustuksen ihmishahmot istuivat samannäköisellä sohvalla, jolle itse istuin. En tiedä kauanko siinä istuin. Mutta mä siinä katsoessani tajusin, että olen onnellinen.
Lauantai oli edennyt tähän asti hyvin. Meillä oli saunavuoro kuudelta. Sen jälkeen sai pienen pullon limsaa ja sipsejä. Join limsan pillillä. Oli kahdeksankymmentä lukua ja yhdeksänkymmenen alkua. Me katsottiin Speden Spelejä ja Älywapaa palokuntaa. Mä laskin, että jääkaapissa on vain normaalit neljä pulloa olutta. Me katsottiin koko perhe yhdessä ohjelmia. Siinä rivitalon pihassa kulki välillä miehiä. Toivoin, että kukaan ei soittaisi meidän ovikelloa. Yritin tarkkailla aikuisten ilmeitä. Välillä mä kävin keittiössä. Varmistin että jääkaappiin ei ollut tullut mitään yllätyksiä. Kävelin samalla pakkomielteisesti kynnyksiä. Mä tiesin, että niin tekemällä ovikello ei soi, eikä jääkaappiin ilmesty ikäviä yllätyksiä. Me katsottiin koko perhe yhdessä ohjelmia. Se oli mukava lauantai-ilta. Sellainen kun lauantai-iltojen kuuluisikin olla. Menin nukkumaan mukana helpotusta ja iloa.
Tänään on torstai. Mä istun kotona. Ulkona vaihtuu vuoroin räntää ja auringonvaloa. Me syötiin makaronilaatikkoa. Sä olet koiran kanssa lenkillä. Mä istun koneen kanssa penkillä. Myöhemmin pestään ehkä pyykkejä. Sä kirjoitat viestejä. Mä selaan lehtiä. Mä tässä kirjottaessani tajuan, että olen onnellinen. Mä olen suunnitellut. Viikon päästä lauantaina. Ostetaan vähän limsaa ja sipsejä. Levitetään sohva. Katsotaan koko perhe yhdessä ohjelmia. Ylihuomenna meitä on vain kaksi, mutta viikon päästä kolme. Levitetään sohva ja katsotaan koko perhe yhdessä ohjelmia. Pelataan pelejä, pelleillään ja ollaan lähettyvillä. Niin kuin me lauantaisin aina tehdään. Tehdään sellaista kuin lauantai-iltaisin kuuluukin tehdä. Yhdessä koko perhe. Siinä piirustuksessa. Siinä on kolme ihmishahmoa ja koira. Kaksi aikuishahmoa ja yksi lapsihahmo. Istutaan vierekkäin siinä sohvalla. Sitä miettiessäni ymmärrän, että olen onnellinen.
Aurinko valuu esiin pilvenvälistä. Nousee kevät. Syntymä. Kovan asfaltin murtuman raosta nousee kukka. Mahdottomasta paikasta se synnyttää itsensä näkyviin. Välillä sen päältä ajetaan ties millä, mutta sieltä se vain puskee esiin. Keltaisena. Se on päättänyt kasvaa kauniiksi välittämättä ympäristöstä, minne on syntynyt. Ylpeänä ja häpeilemättömän naivistisella lauseella se kirjoittaa itsensä kauniiksi. Ottaa ilolla vastaan.
Mä tätä kuunnellessani tajusin, että olen onnellinen.
22-pistepirkko-birdy
keskiviikko 1. huhtikuuta 2015
MIES JA TUNTEET
Osa 6
Ikävä.
Iältään pieni poika. Ymmärtää kyllä. Hän katsoo kelloa ja huomaa sen olevan jo kaksi minuuttia yli rajan. Isän auton valot eivät vielä heijastu ikkunasta. Poika on ahdistunut, pelkää kolaria, että isä ei enää tulekaan töistä. On ikävä. Päivä on ollut pitkä. Muistin syövereissä ne sanat, jotka kantautuivat korviin sinä yönä, kun poika heräsi riidan ääniin ja niiden seassa isän sanat, että sitten ajan rekan alle. Poika seisoo ikkunan edessä ja odottaa isän autoa. Kello on 22.22 ja iltavuoro päättynyt kaksikymmentä minuuttia sitten. Tehtaalta kotiin on kahdenkymmenen minuutin ajomatka. Viimein auto kaartaa pihaan. Poika voi mennä nukkumaan. Huomenna on uusi päivä.
Ihan tavallinen perjantai. Minä kuuntelen huoneen hiljaisuutta. Leikkaan sitä avaamalla television, jossa uutispuheessa mies kalliiseen pukuun sommistuneena puhuu pakollisuudesta leikata jopa perusturvasta. Pyörittelen sanoja itsekseni ääneen. Leikata perusturvasta. Eikö perusturva ole koko ihmisen elämän kantava voima. Jos ei ole perusturvaa, ei ole pohjaa elämälle, jonka päällä turvallisesti seistä. Suljen television. En halua edes ymmärtää miehen sanoja. Annan tuntien valua hiljalleen eteenpäin. Menen ikkunan eteen seisomaan. Kello on kaksi aamuyöllä. Sinä olet kaverisi kanssa ulkona. Viettämässä mukavaa iltaa. Sanoit lähtiessäsi tulevasi viimeistään kahdelta. Kello on kolme minuuttia yli. Ikkunassa seisoo mies. Iältään kahdenkymmenen ja neljänkymmenen välillä. Miehen sisällä on herännyt pieni poika. Sama poika, joka vuosia aiemmin seisoi ikkunassa odottaen isää saapuvaksi. Ikä katoaa miehen ympäriltä. Paikalle jää vain tuttu turvattomuus. On ikävä. Kellon viisareista kuuluu painava ääni. Sekunnit putoavat äänekkäästi kellon pohjalle. Ikkunaan jää pieni harmaa jälki iättömän ihmishahmon nenänpäästä.
Ensimmäinen joulu oli pahin. Lapseni oli vähän yli neljän. Joulupukki toi hänelle hienon leikkikeittiön. Paljon astioita. Kuulin tämän, kun hän myöhemmin minulle siitä kertoi. Hänen kasvoistaan paistoi riemu. Riemuitsin mukana. Se oli ensimmäinen joulu, jota emme viettäneet yhdessä. Heräsin aattoaamuun enkä edes yrittänyt pidätellä kyyneleitäni. Joulu tuntui viikonpäivältä, jota seurasi toinen viikonpäivä. Suuntaisin katseeni jo seuraavaan jouluun, jolloin joulupukki tulisi meillekin. Sunnuntaisin huone jää tyhjäksi. Huoneen seinille jää raikumaan ääniä. Menen joskus huoneeseen kuuntelemaan niitä. Sängyllä on kymmeniä pehmoleluja. Niillä on jokaisella nimi. Yritän muistaa niiden nimiä. On ikävä. Nousen ylös sängyltä, jossa seuraavana yönä ei nuku kuin pehmolelut. Lehdessä oli artikkeli. Otsikoitu, että erossa mies pelkää eniten lapsiensa menettämistä. Lapsi, joka voi olla syy jatkaa kaikkea muutakin. Lapsi, jonka kanssa voi mennä vaikka ylihuomenna uimaan. Ei sellaista pelkoa pitäisi olla.
Minulla on rakkausvihko. Se on sellainen paksu, punakantinen vihko, johon kirjoitan ajatuksia. Hankin sen kun olin 17. Kaksi kertaa olen repinyt sen pettymysestä. Olen aina korjannut sen. Teipannut sivuja yhteen. Kursinut kokoon. Kirjoittelen sinne yhä sanoja. Luen vanhoja. Sivuilla liikkuu lujia tunteita. Vihkon ulkoasu on vähän ajan kuluttama. Rikki, säröillään, repsahtanut ja ryppyinen. Siltikin kokonainen. Riittävän hyvä.
Sinä perjantaina lähdit taas kaverisi kanssa. Niinkuin oli sovittu. Ihmisen pitää saada lähteä. Minä jäin pitämään kotia. Huoneen hiljaisuus tuntui mahtavalta. Tein kaikkea miesjuttuja. Mitä ikinä ne ovatkaan. Jokaisella on omansa. Ikävä ei tuntunut ahdistavalta. Heräsin siihen, kun tulit kotiin, riisuit vaatteesi ja tulit viereeni nukkumaan. En avannut silmiäni. Laskin käteni vyötäröllesi ja tunsin sinun pehmeän ihosi sormenpäitäni vasten. En ollut raottanut verhoja koko iltana. Ikkunaan ei ollut jäänyt harmaata jälkeä nenästäni. Tiesin että tulet. Kirjoitin siitä aiemmin illalla vihkooni. Rikkirevittyyn vihkooni, joka on kuitenkin kokonainen. Riittävän hyvä.
En tahdo sinua enää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)