VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 42


Aviomies osa 3.


Synnyin pojaksi. Kaksi viikkoa yli lasketun ajan äitini punnersi esiin punaisena huutavan kurttunaaman. Kätilö katsoi syntyneeseen vauvaan ja huomasi sillä pippelin. Sanoi äidilleni, että poika tuli ja laski hänen rinnoilleen. Pippelistä johtuen minulle puettiin synnytysosastolla vaaleansininen puku. Elettiin seitsemänkymmentälukua ja kotitalouksissa isät luki Tekniikan maailmaa ja äidit Kotivinkkiä.

Kasvoin leikki-ikään. Pihapiirissämme oli paljon lapsia. Asuin paikallisen tehtaan omistamissa rivitaloissa ja työmiehillä oli lapsimäärästä päätellen aikaa tehdä työvuorojensa välillä muutakin kuin lukea lehtiä. Olin yksi lapsista. Huolimatta siitä, että minulla oli pippeli, lempipuuhiani tuohon aikaan oli tarrojen lisäksi myös kiiltokuvien keräily. Vaihdeltiin niitä muiden poikien kanssa. Kimalsivat ihanasti. Tarrat olivat niiden rinnalla jotenkin tylsiä. Keräsin myös kaljapullonkorkkeja. Sunnuntaisin niitä sai pussillisen, kun kävi tyhjentämässä yleisen saunan roskikset ja pöydänpinnat. Työmiehet tykkäsivät kovasti alkoholista. Kyllä minä pallolla ja pikkuautoillakin leikin, mutta kiehtovinta oli se, kun siskoni ja hänen kaverinsa otti minut leikkimään hienoa rouvaa. Puettiin äitien vaatteita ja käytettiin vähän meikkiä. En muista että kukaan olisi siitä pahastunut. Ehkä se ymmärrettiin leikiksi ja olen siitä syvästi kiitollinen. Lapsi ei osaa olla vielä roolinsa vanki, ellei häntä siihen voimalla pakota. Poika poikien väriin, käsiin autoja, työkaluja ja aseita. Tytöt tyttöjen väriin, käsiin nukkeja, keittiövälineitä ja koruja. Ahtaat roolit, ahtaat ajatukset ja ahdistunut aikuisuus. Myöhemmin ihmetellään, että miten helvetissä emme ymmärrä toista sukupuolta.

Armeija tekee pojasta miehen. Samaa mantraa vuosikymmenestä toiseen. Ehkä niin, ehkä ei. Minua se ei kasvattanut. Ampumaharjoitukset. Joukkueemme johtaja, luutnantti Paavilainen seisoi edessämme. Oli alkamassa kovapanosammunnat. Hän osoitti edessämme olevia maalitauluja ja sanoi, että niihin päin ammutaan. Jatkoi, että niihin olisi mukavampi ampua jos taulujen paikalla seisoisi pakolaisia. Osa porukasta nauroi. Osa oli hiljaa. Kuuluin jälkimmäisiin ja saanen nyt lähettää luutnantti Paavilaiselle terveiseni, että kaikkein parhaiten tauluihin olisi osunut jos taulujen paikalla olisi ollut kaltaisiasi luutnantteja. Tosin olisi hyvä luoti mennyt hukkaan. Armeija, jonka minä kävin ei kasvattanut miehiä, vaan rasistisia ja seksistisiä mulkkuja. Onneksi suurimmalla osalla opit jäivät kasarmialuelle.

Näyttelijä Sanna Stellan lausahti Ylen Totuus rakkaudesta-sarjassa, että tekeekö se hänestä paremman imuroijan, kun hänellä on pimppi. Loistava tokaisu. Aivan samoin voi kysyä, tekeekö se minusta paremman poraajan, kun minulla on pippeli. Hei katsokaas, tuolta tulee se tyyppi, jolla on pippeli ja joka on pukeutunut poikien väreihin ja jolle tulee kestotilauksena metsästys ja kalastus-lehti, antakaa sille pora ja vannesaha käteen, pari kaljaa pöydänkulmalle ja telkkarista tulemaan painia, niin kädenkäänteessä se pistää asunnon kuntoon. Ja hei tuolta tulee se tyyppi, jolla on pimppi ja joka on pukeutunut tyttöjen väreihin ja jolle tulee kestotilauksena kotiliesi, antakaa sille kauha ja pullasuti käteen, radiosta kuulumaan Lauri Tähkän ihania balladeja, niin kädenkäänteessä se hämmentää puuroa nälkäiselle työmiehelle ja jälkkäriksi keittää kahvit ja leipasee korvapuustit.

Sain pari vuotta sitten käteeni akkuporakoneen. Seisoin se kädessä eteisen lattialla ja tunsin kosmista tyhjyyttä ympärilläni. Mietiskelin isopappaani, joka taisteli sodissa ja pappaani, joka kirvesmiehenä rakensi kokonaisen kylän ja isääni, joka osaa korjata asian kun asian. Katselin itseäni peilistä ja mietin, että missä vitussa tässä porassa on se sähköjohto. Vaimoni käveli viereeni huomatessaan maailmantuskan katseessani ja sanoi, että akkuporakoneessa ei ole sähköjohtoa. Katsoin kun hän käveli takaisin keittiöön, jossa hänellä oli leipominen kesken. Huomasin hänen katseessaan kosmisen tyhjyyden tunteen, kävelin viereen ja sanoin, että ei hiivaa voi laittaa jääkylmään veteen. Siinä seisoi nainen puuhaarukka kädessä, jonka isomummo teki lettuja sahanpuruistakin ja jonka mummo nostatti leipätaikinaa vaikka silmät sidottuina ja jonka äiti pistää korvapuustit tulemaan lehteä lukiessaan. Katselimme vähän aikaa toisiamme ymmärtävin silmin. Kuului humahdus. Vuosikymmenten tukahdetut äänet huusivat yhteen ääneen samaa lausetta. Tämän voi tehdä toisinkin. Tämän voi tehdä toisinkin. Huuto jatkui, kunnes hiljelleen vaimeni. Kävin hakemassa eteisestä akkuporakoneeni, annoin vaimolleni, joka antoi minulle puuhaarukan. Ja yhtäkkiä teimme sitä, mitä osasimme parhaiten. Katseisiimme nousi uusi palo. Tekemisille tuli tarkoitus. Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen.

On olemassa nainen ja mies. On olemassa eroavaisuudet. Roolit ovat keinotekoisia. Ne on ihmiskunnan historian aikana muovautuneita käsityksiä. Perinteitä, joilla ei ole mitään merkitystä. Ihmistä ei voi muovailla roolinsa vangiksi. Tai jos voikin, niin ihminen ei voi hyvin siinä luomuksessaan. Ihmisen pitää muovailla roolinsa itse. Se on vaarallista ottaa annettuna. Jos se sotii vallalla olevia käsityksiä vastaan, niin sotikoon. Kaikki lokerointi on keinotekoista, joten kaikkia lokerointia voi kyseenalaistaa ja muuttaa. Maailmaa voi muuttaa. Parisuhdetta voi muuttaa. Ihan vain kyseenalaistamalla vallassa olevaa käsitystä.

Minulla on vaimo, joka teki lettuja ensimmäisen kerran 36-vuotiaana ja ei osaa käyttää hiivaa.
Siksi koska häntä ei ole vain kiinnostanut.
Vaimollani on aviomies, joka katsoi autosta oljyt ensimmäistä kertaa 36-vuotiaana ja joka ei osaa käyttää akkuporakonetta. Siksi koska häntä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Roolit on ihan perseestä, paitsi leikkinä.

sounds-dance with the devil