TOTUUKSIA AVIOLIITOSTA.

" Kunnes tuomari meidät erottaa."


Kuuntelin radio-ohjelman. Roman Schatzin Maamme-kirjan Ylen kanavilta. Ohjelman jakso käsitteli avioliittoa ja avioeroa. Ohjelman nimi on blogini otsikossa. Romanin vieraana oli psykologit Ilona Rauhala ja Tony Dunderfelt. Haluan referoida kuulemaani ja nostaa esiin ajatuksia, jotka ohjelma nostatti. Ohjelman kolmikolla on omakohtaisia kokemuksia avioeroista. Ilona ja Roman tunnustivat avioeronneensa kaksi kertaa ja Tony kerran. Joten uskottavuuden puutteesta ohjelma ei kärsinyt.

Alkuun ohjelmassa esitettyihin tilastoihin. Suomalainen avioliitto kestää nykyisin keskimäärin 9 vuotta. Keskiarvo on laskenut kahdella vuodella nopeassa ajassa. Ohjelmassa esitettiin laskelma, että jos keskiarvo laskee samalla tahdilla kuin mitä se nyt tekee, niin vuonna 2060 erotaan samana päivänä kuin mennään naimisiin. Vuosittain eroaa 13 000 paria eli 26 000 ihmistä. Helsingissä alkaa olla koululuokkia, joissa on enemmän eroperheiden lapsia kuin ns. ydinperheiden lapsia. Ylipäätään termi ydinperhe alkaa olla menneen ajan termi. Se ei tarkoita yhtään mitään.

Avioliitto on instituutiona ajalta, jolloin ihmisen keskimääräinen eliniänodote oli 41-vuotta. Avioliitto kesti silloin keskimäärin 15-vuotta ja päättyi puolison kuolemaan. Avioliitot olivat siis elämänpituisia liittoja ja olivat luonteeltaan enemmän järkiperäisiä kuin rakkauteen perustuvia. Nykyään keskimääräinen eliniänodote on yli 80-vuotta ja avioliitot enemmän rakkauteen kuin järkisyihin perustuvia. Elämänmittainen rakkauteen perustuva avioliitto, joka päättyy puolison kuolemaan, tarkoittaa helpon laskutoimituksen jälkeen sitä, että suhteen pitäisi pysyä voimissaan monen vuosikymmenen ajan ja suhteutettuna ajatus tämän päivän hektiseen elämänrytmiin, niin haaste saattaa olla ihan kenelle tahansa liian vaikea toteutettavaksi. Ennen vanhaan ero koettiin häpeälliseksi. Liitossa oltiin, vaikka vähän hammasta purren. Nykyään eroa ei koeta enää häpeälliseksi. Ilona Rauhalan mukaan ei ole edes olemassa epäonnistunutta avoliittoa, vaan ero on luonnollinen ja hyväksyttävä tapa lopettaa suhde, joka ei tunnu yrityksistä huolimatta toimivan.

Tähän väliin omia ajatuksiani. Uskon, että avioliitto institutiona tulee menettämään merkitystään. Ohjelmassa esitettiin kysymys, että mihin puolisot enää ylipäätään tarvitsevat toisiaan. Naiset ovat itsenäistyneet, eivätkä tarvitse avioliiton suojaa sosiaalisen ja taloudellisen aseman kohottamiseksi ja miehet ovat modernisoituneet eivätkä tarvitse naisia enää kodinhoitajikseen ja lapsenkaitsijoikseen. Hyvä niin. Vanhat luutuneet arvot ja asenteet ovat vain vanhoja ja luutuneita asenteita, joista on syytäkin päästä eroon. Avioliiton rinnalle on tullut useita muitakin malleja elää parisuhteessa. Ydinperhe ei tarkoita pelkästään miehen ja naisen välistä liittoa, johon kuuluu muutama lapsi, vaan on sinkkutalouksia, yhden vanhemman lapsitalouksia, uusperhetalouksia, samaa sukupuolta olevien lapsiperhetalouksia jne. Kukaan ei voi väittää, että ydinperhe tarkoittaa vain ensinnä mainittua. Parisuhteiden kuten kaiken yhteiskunnassa kuuluu perustua pyrkimyksenä moniarvoisuuteen.

Ikuisena romantikkona haluan uskoa pysyvään rakkaussuhteeseen. Ohjelmassa sivuutettiin aihetta, miten välttää ero avioliitossa. Vaihdan käsitteen avioliitto tässä vaiheessa käsitteeksi parisuhde. Rakkauteen perustuva parisuhde on suhteellisen uusi keksintö, joten meidänkin sukupolvi on vielä suunnannäyttäjä tuleville sukupolville, miten rakkaussuhteen saa pidettyä vuosikymmenen ajan voimissaan. Tony Dunderfeltin mukaan rakkaushormoni eli oksitosiini elää rakastuneen kropassa vuodesta kolmeen vuoteen. Rakkaushormoni saa aikaan luontaista seksuaalista vetovoimaa kumppaniaan kohtaan. Hormonin hävittyä alkaa varsinainen parisuhdetyö, joka vasta osoittaa, onko suhteessa ainesta oikeaksi vuosikymmenien mittaiseksi parisuhteeksi.  Ilona Rauhalan mukaan parisuhteen ennusteen voi tehdä kuuntelemalla tapaa, jolla pariskunta puhuu toisilleen. Onko keskustelu arvostelupohjaista vai kannustuspohjaista. Kuinka usein pariskunta puhuu ääneen toisen hyvistä puolista ja kuinka usein kiittää ja kehuu toista ihmisenä ja puolisona. Näkeekö puoliso ongelmienkin keskellä puolisonsa valoisat ja parisuhteensa hyvät puolet vai kiinnittääkö puoliso huomioita vain niihin huonoihin puoliin, huomauttaa niistä joka ikinen päivä ja unohtaa lopulta kokonaan kehumisen ja puolisonsa hyvänä pitämisen. Rauhalan mukaan parit, jotka kiinnittää enemmän huomiota puolisonsa onnistumisiin kuin epäonnistumisiin, säilyttävät mahdollisuuden onnelliseen pitkään parisuhteeseen kuin negatiivisuuden kierteessä vellovat pariskunnat. Hänen mukaansa hyvässä parisuhteessa on jopa lapsellista toisen ihailua ja arvostamista. Ja parisuhteen päämäärän tulee olla puolison elinvoiman vahvistamisessa eli juurikin kehumisessa, kiittämisessä ja kannustamisessa. Näillä parisuhteen tietoisilla työkaluilla ja halulla käyttää niitä saadaan täytettyä menetetyn rakkaushormonin tyhjäksi jättämä kuoppa ja seksuaalinen vetovoima ja halukkuus puolisoa kohtaan pysyy vireänä.

Nämä puheet tekivät minuun vaikutuksen. Olen samaa mieltä lähes kaikesta ohjelmassa esitetystä väitteestä. Parisuhteet kaatuvat usein omaan mahdottomuuteensa. Keskinäinen kanssakäyminen perustuu jatkuvaan naljailuun, nalkutukseen, vittuiluun ja toisen huonojen piirteiden alleviivaamiseen. Kaiken sen negatiivisuuden alle jää toinen ihminen. Se ihminen, johon on joskus palavasti ihastunut. Miten onkin niin, että hetken päästä samaa ihastumisen kohdetta käytetään lähinnä omien turhautumisten likaisena sylkykuppina, jonka päälle voi viskata mitä myrkyllisimpiä sanoja. Sellainen parisuhde on molemmille osapuolille väärä parisuhde, jolle on syytä tehdä jotain. Ihmiselämä on liian arvokas ajanjakso olla sellaisen ihmisen seurassa, joka lähinnä vituttaa olemassaolollaan. Jos kuulet ystäväsi tai sukulaisesi puhuvan sinulle alentavaan sävyyn puolisostaan, niin pyydäpä häntä ystävällisesti katsomaan peiliin, sillä hyvin usein peilistä kurkistaa yhtä paha perkele kuin sillä kotisohvalla istuva.

Haluan kirjoitukselleni positiivisen lopun. Luin tänään Helsingin Sanomista pienen uutisen, joka koski seksuaalisuutta. Siinä kirjoitettiin, että vaikka seksi vähenee pitkässä suhteessa ensimmäisten kiihkeiden vuosien jälkeen, niin viidenkymmenen avioliittovuoden jälkeen sukupuolielämä jälleen vilkastuu. Laskiskelin, että olen viidenkymmenen avioliittovuoteni jälkeen 87-vuotias. Vaimoni on tuolloin 89-vuotias. Voi sitä hetekan narinaa, kun vaimoni kanssa pistetetään taas menemään. Ihan sen vuoksi voisi tosissaan yrittää pysyä avioliitossa. Vietettäisiin kiihkeää ja likaista vanhuutta, nousematta koskaan aviovuoteesta. Ihan jo siitä syystä, että vanhuuttamme emme pääsisi siitä edes ylös.

Hyvää pitkän parisuhteen yritystä kaikille. Jos kuitenkin rima tippuu kolmesti, niin voihan sitä ajatella, että kyllä niitä kisoja riittää, sillä Ilona Rauhalan sanoin, ei ole epäonnistuneita avioliittoja, on vain päättyneita avioliittoja.

kingston wall-shine on me

MIES JA TUNTEET.

Mies ja tunteet. 

Sanotaan, että miehet eivät puhu tunteistaan. Sanon, että väittämä ei pidä paikkaansa. Miehet puhuvat tunteistaan enemmän kuin uskottekaan. Haluan aloittaa sarjan, jossa mies puhuu tunteistaan. Häpeilemättä tai häpeillen. Ei sen väliä. Jokainen sana tai kirjain omasta itsestä ulospäin on hyväksi. Sisälle haudattuna ne kasautuvat. Muuttuvat tunnemössöksi, jota ei saa enää ulos. Parempi on antaa tulla ja asettua haaskalintujen nokittavaksi. Jos mies avaa kerrankin suunsa ja puhuu, niin antakaa hänen puhua. Koska pian tulee aika, jolloin kukaan ei kehtaa ääneen sanoa, että miehet eivät osaa puhua tunteistaan.


Osa 1:Suru ja menettämisen pelko.


Samantekevää onko jättäjä vai jätetty. Lopputulemaksi tulee ero. Suhde, jonka ajatteli kestävän, tulee päätökseen. Se lupaus, jonka tuli antaneeksi ja joka annettiin rikkoutuu. Se on aina surullista, vaikka se myöhemmin johtaisi johonkin uuteen ja hyvään.Olen eronnut kolmesta ihmissuhteesta. Yksi niistä oli avioero. Kaikki ovat tuntuneet omalla tavallaan pahalta. Jättämisiä ja jätetyksi tulemisia. Yhdentekevää. Loppuelämäksi kaavailtu suhde on ajautunut karille. Eron hetkellä tai hieman sen jälkeen saapuu suru. Olen antanut sen tulla. Nuorempana yritin torjua. Hain korviketuntemuksia, mutta ne vain siirsivät surua, joka aina tulee. Ei sitä voi väistää eikä edes kannata. Yksinäisinä iltoina voi itkeä rakkauden raadollisuutta. Turha sitä itkua on karkuun juosta. Minä olen aina halunnut loppuelämän suhteita. Ei ole olemassa mitään kokeilusuhteita. Niitä varten on yhden yön jutut. Oikea suhde tarkoittaa sitoutumista. Sitä, että ei ensimmäisestä vastoinkäymisestä juokse karkuun. Jokaisessa suhteessani olen kokenut turvattomuutta, joka on johtanut menettämisen pelkoon, joka on johtanut nuoruudessa liialliseen mustasukkaisuuteen, myöhemmin liialliseen takertumiseen tai vastaavasti välinpitämättömyyteen. Kaikki turvattomuudesta johtuvaa pakkokäyttäytymistä. Perusturvallisuuden puutteesta johtuvaa, minulle on sanottu ja olen uskonut. Ihmisen pitää olla lapsesta asti absoluuttisen varma, että häntä ei jätetä yksin. Säröt turvallisuudesta seuraavat loppuelämän. Se on täysin yksiselitteistä. Se on julmaa peliä.

Avioero aiheutti ensin syyllisyyden ja häpeän. Häpeän siitä, että miehenä ei pysty huolehtimaan oman perheensä perusturvallisuudesta, vaan välinpitämättömästi hylkää sen. Annoin syytöksen perheeni hylkäämisestä mennä suoraan syvimpiin osiin mitä minusta löytyy. En minä antanut armoa itselleni oikeammalla selityksellä, että en minä perhettäni ole hylännyt, vaan ihmissuhteen. Ensimmäisinä viikkoina ajoin  töiden jälkeen tyhjälle parkkipaikalle ja itkin, koska en muutakaan osannut. Kolmen kuukauden jälkeen tuli ensimmäinen joulu ja jouluaattona ruoskin itseäni ajatuksella lapsestani, joka nelivuotiaan ilolla avaa joulupukin tuomia joululahjoja ja minä en ole sitä näkemässä ja syyllisyyden vellomassa raskaassa ilmassa ajattelin, että olen sen ansainnut. Minä olen sen ansainnut. Rakastumalla ihmiseen, joka tuli perheeni ulkopuolelta. Kuvittelin itselleni petturin leiman otsaani, jonka häpeän jumala kuumalla hiilihangolla silmieni väliin painoi. Polttomerkitty. Saa kivittää hengiltä.

En minä antanut sille tilaa. Nousin aamulla sängystä, jossa halusin olla. Katsoin peilistä miestä, joksi halusin tulla. Katsoin peilistä useampaan otteeseen ja näin kuvassa virheitä. Jokainen ero elämässäni on tapahtunut kahden ihmisen välillä ja jokaisen eron jälkeen molemmilla ihmisellä on varmasti ollut peiliin katsomisen paikka. Jokaisessa erossa ihan jokainen hetki jokaisen ihmisen kohdalla on peiliin katsomisen paikka, jotta näkee virheet kuvassa, jotta voi karsia niitä virheitä kuvassa, jotta ei toista niitä seuraavassa suhteessa. Se on täysin yksiselitteistä. Kävelin peilin edestä olohuoneeseeni. Nousin niin pitkäksi kuin pystyin vain nousemaan. Laitoin leukaa ylemmäksi. Ojensin käteni suoraksi ja otin ilmasta kiinni syyllisyyttä ja häpeää ja heitin ne parvekkeelta alas niin helvetin pitkälle kuin sain ne heitettyä. Kyllä ne sieltä aika ajoin saattaa päätään nostaa, mutta olen valmiimpi ne torppaamaan takaisin sillä kaikella voimalla, joka mies minussa pitää sisällään. Kävelin lastenhuoneeseen ja katsoin seinässä olevasta koirakalenterista, että on lauantai. Koko viikonloppu aikaa touhuta lapsen kanssa vuorokauden jokainen tunti ja tunnin jokainen minuutti. Olin ylpeä itsestäni. Olen ylpeä itsestäni. Olen ylpeästi mies. Olen mies, joka pyrkii hyvään. Mies, joka pyrkii eroon peloitaan ja on oikeutettu olemaan juuri sellainen mies kuin on ja on oikeutettu velvoittamaan vierellä kulkeva nainen hyväksymään hänet juuri sellaisena kuin on.

Teksi on omistettu kaikille parisuhteista eronneille. On sitten iältään 22, 42, 62 tai 82, niin edessä siintää jonkin uuden alku. Sitä ennen saa antaa itselleen luvan surulle. Se tekee kaikesta näkyvää.

Turvaluola.