tiistai 27. tammikuuta 2015
MIES JA TUNTEET
Osa 2
Viha.
Oletteko nähneet kärpästä, joka on joutunut ikkunalasien väliin etsien ulospääsyä? Se surisee ja kiertää holtittomasti lasissa ympyrää, mutta ei pääse ulos. Siellä se kuitenkin on. Elossa, mutta muita häiritsemättä. Kesytettynä kahden vahvan lasin väliin. Jos se vain tietäisi keinon päästä ulos, se tulisi. Lasi on kärpäsen muuri, jonka läpi ei pääse. Pian kärpäseltä loppuu voimat ja se alistuu. Tyytyy kohtaloonsa ja lopettaa surisemisenkin. Sellainen on vangitun kärpäsen kohtalo.
Tietenkin se lähtee jo lapsen tavasta hallita maailmaa. Lapsen sokeasta uskosta, että hänellä on kyky teoillaan saada maailmaan järjestys. Minä kysyn nyt itseltäni, että mitä minulle on oikein tehty? Ja minä vastaan itselleni, että opetettu kiltteydellä unohtamaan viha. Minä koin jo pienenä, että olen jotenkin vastuussa. Minun pitää huolehtia, että ympärilläni olevilla ihmisillä on mahdollisimman hyvä olla. Siinä kiltteys peittää kapinan ja kaikki se kapinan synnyttämä viha jää surisevaksi kärpäseksi rakentamani ikkunalasien väliin, kunnes alistuu voimattomana kaikkeen sopeutuvaksi häkkikärpäseksi.
"Kyllä se Sami on niin kiltti. Lapsenakin keitti aina äitille kahvin ja lähti lenkille mukaan. Aina ollut yhtä kiltti". No vittu miksiköhän?
Tietenkin se on vaikuttanut koko elämäntarinaani. Tapaani olla ihmisten kanssa. Siihen karmaisevaan tosiasiaan, että olen vastannut vittuiluun hymyilemällä. Koska enhän minä voi takaisin vittuilla. Minun pitää olla vastuussa muista ihmisistä ympärilläni. Toimia heidän haluamallaan tavalla. Sillä he menisivät rikki kaikesta siitä vihasta, joka ikkunalasien välissä surisee. Minä rakennan maailmaa kiltteydellä ja alistumalla toisten ihmisten tahtoihin ja kuvittelemalla että se on minunkin tahto. Koska mitä minä suriseva pikku kärpäsenpoika muutakaan sieltä ikkunalasien välistä voin tehdä?
"Kyllä sille Samille voi aina puhua. Se on niin kiltti, että kuuntelee". No vittu, miksiköhän?
Tietenkin se on näkynyt parisuhteissani. Olen ollut omalla tavalla helppo kumppani. Suostunut jos on vain ymmärretty kysyä. Antanut hiljaisuudellani luvan ympärillä oleville kumppaneille nalkuttaa tai käyttää vaateripustimena. Niellyt tuhansia loukkaavia sanoja, sanomatta takaisin mitään vain menemällä itse ikkunalasien väliin surisemaan äänellä, joka kuuluu hädintuskin edes omiin korviin. Antanut luvan siihen ihan itse, koska mitä muutakaan pieni suriseva kärpäsenpoika voi ikkunalasien välistä tehdä kuin seurata katseella muiden ihmisten seuraavia siirtoja. Säälittävää paskaa.
"Kyllä Sami lähtee aina mukaan kun vain pyydän ja on seurassa kuin seurassa hyvää ja leppoisaa seuraa, kun se on niin kiltti kaikille ihmisille". No vittu miksiköhän?
Ensin luulin, että siihen osui jokin kivi tai moukari. Kuulin kovan paukahduksen ja lasien räsähdyksen. Katsoin molemmille puolille ja en nähnyt lasia enää missään. Sieltä lasien toiselta puolelta kuului musiikkia ja sanoja. Niissä sanoissa laulettiin jotain siipien riisumisesta ja siitä, että sinun ei tarvitse enää olla enkeli. Että sinun ei tarvitse enää miellyttää. Katsoin eteeni ja huomasin itselläni raajat. Ne olivat levittäytyneet pitkäksi ja hajoittaneet lasin. Astuin varovasti sisälle. En enää surissut. Minulla oli ääni. Sanoin muutaman sanan ja sanoin muutaman lisää ja lopulta huusin ääneen kaikki ne aiemmin nielemäni minulle huudetut sanat ja ai saatana kuinka kasvoinkaan pituutta ja kävellessäni talloin päälleni välimerkkejä vaativat pikkusielut koska sillä hetkellä minulla oli omat säännöt joihin kenenkään ei ollut syytä puuttua. Minulle kasvoi oikeus vittuilla takaisin. Vihdoinkin. Minulle kasvoi viha ja sen myötä voima ja usko maailman heittämiin haasteisiin.
"Kyllä Sami lähtee aina mukaan kun vain pyydän ja on seurassa kuin seurassa hyvää ja leppoisaa seuraa, kun se on niin kiltti kaikille ihmisille".
No vittu niin lähdenkin.
Mutta vain jos ovat ansainneet kiltteyteni.
Rakkauteen vastaan rakkaudella.
Vittuiluun vastaan vittuilulla.
Eikä edes tee pahaa.
Sillä sen he ovat tottavie ansainneet.
riisu siipesi.
maanantai 19. tammikuuta 2015
MIES JA TUNTEET.
Mies ja tunteet.
Sanotaan, että miehet eivät puhu tunteistaan. Sanon, että väittämä ei pidä paikkaansa. Miehet puhuvat tunteistaan enemmän kuin uskottekaan. Haluan aloittaa sarjan, jossa mies puhuu tunteistaan. Häpeilemättä tai häpeillen. Ei sen väliä. Jokainen sana tai kirjain omasta itsestä ulospäin on hyväksi. Sisälle haudattuna ne kasautuvat. Muuttuvat tunnemössöksi, jota ei saa enää ulos. Parempi on antaa tulla ja asettua haaskalintujen nokittavaksi. Jos mies avaa kerrankin suunsa ja puhuu, niin antakaa hänen puhua. Koska pian tulee aika, jolloin kukaan ei kehtaa ääneen sanoa, että miehet eivät osaa puhua tunteistaan.
Osa 1:Suru ja menettämisen pelko.
Samantekevää onko jättäjä vai jätetty. Lopputulemaksi tulee ero. Suhde, jonka ajatteli kestävän, tulee päätökseen. Se lupaus, jonka tuli antaneeksi ja joka annettiin rikkoutuu. Se on aina surullista, vaikka se myöhemmin johtaisi johonkin uuteen ja hyvään.Olen eronnut kolmesta ihmissuhteesta. Yksi niistä oli avioero. Kaikki ovat tuntuneet omalla tavallaan pahalta. Jättämisiä ja jätetyksi tulemisia. Yhdentekevää. Loppuelämäksi kaavailtu suhde on ajautunut karille. Eron hetkellä tai hieman sen jälkeen saapuu suru. Olen antanut sen tulla. Nuorempana yritin torjua. Hain korviketuntemuksia, mutta ne vain siirsivät surua, joka aina tulee. Ei sitä voi väistää eikä edes kannata. Yksinäisinä iltoina voi itkeä rakkauden raadollisuutta. Turha sitä itkua on karkuun juosta. Minä olen aina halunnut loppuelämän suhteita. Ei ole olemassa mitään kokeilusuhteita. Niitä varten on yhden yön jutut. Oikea suhde tarkoittaa sitoutumista. Sitä, että ei ensimmäisestä vastoinkäymisestä juokse karkuun. Jokaisessa suhteessani olen kokenut turvattomuutta, joka on johtanut menettämisen pelkoon, joka on johtanut nuoruudessa liialliseen mustasukkaisuuteen, myöhemmin liialliseen takertumiseen tai vastaavasti välinpitämättömyyteen. Kaikki turvattomuudesta johtuvaa pakkokäyttäytymistä. Perusturvallisuuden puutteesta johtuvaa, minulle on sanottu ja olen uskonut. Ihmisen pitää olla lapsesta asti absoluuttisen varma, että häntä ei jätetä yksin. Säröt turvallisuudesta seuraavat loppuelämän. Se on täysin yksiselitteistä. Se on julmaa peliä.
Avioero aiheutti ensin syyllisyyden ja häpeän. Häpeän siitä, että miehenä ei pysty huolehtimaan oman perheensä perusturvallisuudesta, vaan välinpitämättömästi hylkää sen. Annoin syytöksen perheeni hylkäämisestä mennä suoraan syvimpiin osiin mitä minusta löytyy. En minä antanut armoa itselleni oikeammalla selityksellä, että en minä perhettäni ole hylännyt, vaan ihmissuhteen. Ensimmäisinä viikkoina ajoin töiden jälkeen tyhjälle parkkipaikalle ja itkin, koska en muutakaan osannut. Kolmen kuukauden jälkeen tuli ensimmäinen joulu ja jouluaattona ruoskin itseäni ajatuksella lapsestani, joka nelivuotiaan ilolla avaa joulupukin tuomia joululahjoja ja minä en ole sitä näkemässä ja syyllisyyden vellomassa raskaassa ilmassa ajattelin, että olen sen ansainnut. Minä olen sen ansainnut. Rakastumalla ihmiseen, joka tuli perheeni ulkopuolelta. Kuvittelin itselleni petturin leiman otsaani, jonka häpeän jumala kuumalla hiilihangolla silmieni väliin painoi. Polttomerkitty. Saa kivittää hengiltä.
En minä antanut sille tilaa. Nousin aamulla sängystä, jossa halusin olla. Katsoin peilistä miestä, joksi halusin tulla. Katsoin peilistä useampaan otteeseen ja näin kuvassa virheitä. Jokainen ero elämässäni on tapahtunut kahden ihmisen välillä ja jokaisen eron jälkeen molemmilla ihmisellä on varmasti ollut peiliin katsomisen paikka. Jokaisessa erossa ihan jokainen hetki jokaisen ihmisen kohdalla on peiliin katsomisen paikka, jotta näkee virheet kuvassa, jotta voi karsia niitä virheitä kuvassa, jotta ei toista niitä seuraavassa suhteessa. Se on täysin yksiselitteistä. Kävelin peilin edestä olohuoneeseeni. Nousin niin pitkäksi kuin pystyin vain nousemaan. Laitoin leukaa ylemmäksi. Ojensin käteni suoraksi ja otin ilmasta kiinni syyllisyyttä ja häpeää ja heitin ne parvekkeelta alas niin helvetin pitkälle kuin sain ne heitettyä. Kyllä ne sieltä aika ajoin saattaa päätään nostaa, mutta olen valmiimpi ne torppaamaan takaisin sillä kaikella voimalla, joka mies minussa pitää sisällään. Kävelin lastenhuoneeseen ja katsoin seinässä olevasta koirakalenterista, että on lauantai. Koko viikonloppu aikaa touhuta lapsen kanssa vuorokauden jokainen tunti ja tunnin jokainen minuutti. Olin ylpeä itsestäni. Olen ylpeä itsestäni. Olen ylpeästi mies. Olen mies, joka pyrkii hyvään. Mies, joka pyrkii eroon peloitaan ja on oikeutettu olemaan juuri sellainen mies kuin on ja on oikeutettu velvoittamaan vierellä kulkeva nainen hyväksymään hänet juuri sellaisena kuin on.
Teksi on omistettu kaikille parisuhteista eronneille. On sitten iältään 22, 42, 62 tai 82, niin edessä siintää jonkin uuden alku. Sitä ennen saa antaa itselleen luvan surulle. Se tekee kaikesta näkyvää.
Turvaluola.
maanantai 12. tammikuuta 2015
Kertomuksia ja henkilökohtaisuuksia.
Kertomus 1
Naarasnalkutin ja Tyranniuros.
Tämä on kertomus kahdesta parisuhdetyypistä, jotka olen nimennyt Naarasnalkuttimeksi ja Tyranniurokseksi. Nämä kaksi tyyppiä eivät ole koskaan parisuhteessa keskenään. Tai jos ovat, niin suhde päättyy hyvin nopeasti ja ei kovin kauniisti. Olen sukupuolettanut hahmot, mutta oikeassa elämässä ja parisuhteessa tyyppien nimet eivät katso sukupuolta. Kumpi tahansa sukupuoli voi olla kumpi tahansa tyyppi. Itse halusin määritellä Nalkuttimen naaraaksi ja Tyrannin urokseksi. Joten kiinnittäkää turvavyönne ja toivottakaa tervetuleeksi kertomukseni väkivaltaiset parisuhdetyypit. Nalkuttimen vallan välineenä toimii henkinen väkivalta ja Tyrannin väline on fyysinen väkivalta tai ainakin sen uhka.
Naarasnalkutin:
Naarasnalkutin on parisuhdetyyppi, joka ei ole koskaan tyytyväinen kumppaniinsa. Nalkutin hakee kumppanikseen heikon ihmisen. Nalkutin on suhteessa valta-asemassa. Hän on hankkinut vallan nalkuttamisella. Naarasnalkutin ei kysy kumppaniltaan, että mentäisiinkö elokuviin, vaan paljon syyllistävämmällä kysymyksellä, että miksi me ei koskaan käydä elokuvissa. Kysymysten ero on merkittävä. Jälkimmäinen kysymys sisältää jo kritiikin kumppania kohtaan. Naarasnalkutin ottaa negatiivisella asenteella ja jatkuvalla jäkättämisellä kaiken tilan kumppaniltaan. Nalkuttimen kumppani kokee olevansa enemmän kotonaan työpaikalla, jossa alkaakin viettää suhteen edetessä enemmän aikaa. Naarasnalkutin ei pelkästään nalkuttamalla saavuta päämääräänsä, eli kumppaninsa täydellistä vallastariisumista ja omanarvontunnon raiskaamista, vaan ottaa suhteen kestäessä käyttöönsä vähättelyn, syyllistämisen ja alistamisen. Tämä henkisen väkivallan ilmapiiri ajaa Nalkuttimen kumppanin niin nurkkaan, että sieltä ei tunnu olevan ulospääsyä. Naarasnalkutin nalkuttaa kumppaninsa tekemättömistä asioista ja väärin tehdyistä asioista. Lapsenkasvatuksessa Nalkutin haluaa kumppaninsa osallistua enemmän lapsenkasvatuksellisiin töihin, mutta ei lopulta anna kumppanin tehdä mitään, koska kumppani tekee ne kuitenkin ihan väärin. Naarasnalkuttimelle ei kelpaa mikään. Hän vertailee kumppaniaan jonkun ystävänsä kumppaniin, joka on paljon parempi ihan kaikessa. Kumppani, joka jo alunperin on tasa-arvottomassa asemassa Nalkuttimeen nähden lakkaa lopulta olemasta ja hänestä tulee Nalkuttimen vallan jatke. Kumppanista tulee Nalkuttimelle täysin huomaamaton, hajuton, väritön ja mauton marionetti, joka toteuttaa Nalkuttimen vinoutunutta tahtoa. Tai jos kumppanilla on yhtään voimaa jäljellä, niin hän hakeutuu toisten naaraiden seuraan, jossa saa edes hetkellisesti arvostusta. Moni Nalkuttimen ikeen alla elävä alkaa käyttää liikaa alkoholia paetakseen omaan keinotekoiseen onnellisempaan todellisuuteen ja sysää täten itsensä yhä syvemmälle oman elämänsä vankilaan. Syy Naarasnalkuttajan nalkuttamiselle löytyy lapsuudesta, mutta hän ei itse sitä tiedä eikä varsinkaan halua Nalkuttajataudista parantua, sillä se on ainoa keino, jolla Naarasnalkuttaja voi edes jotenkin hallita päänsisäistä tyhjää ja pelonsekaista maailmaa. Hänen elämäntyönään on pyydystää vielä heikompi ihmispolo kuin hän itse on.
Tyranniuros:
Tyranniuros hallitsee pelolla. Hän uhkailee väkivallalla ja joskus käyttääkin sitä. Tyranniuros uskoo vain yhteen jumalaan ja yhteen totuuteen. Tyrnniuros on korostetun itsevarma, jolla hän peittää onnetonta itsetuntoaan. Tyranniuros tarvitsee kumppaniaan ja lapsiaan toteuttaakseen omia keskeneräisiä kunnianhimojaan. Lapsestansa hän kasvattaa maailman parasta jääkiekkoilijaa ja käy kaukalon laidalla huutamassa vittua tuomarille ja kahdeksanvuotiaille pelaajille. Liikenteessä Tyranniuroksen tunnistaa autosta, joka ei pysähdy suojatien eteen, vaikka siinä kävelisi ihmisiä. Tyranniuros vihaa maahanmuuttajia, seksuaalivähemmistöjä, veroja, kehitysapua ja ylipäätään kaikkea, mistä ei ole hänelle jotain hyötyä. Kumppaniaan Tyranniuros tarvitsee nälkäänsä, kotinsa ylläpitoon ja ihmispatjaksi, jota vasten voi masturboida itseään noin kerran viikossa. Toisen kerran viikossa Tyranniuros saa seksiä maksaessaan siitä. Tyranniuros hakee puolisokseen naisia, jotka on kasvatettu uskomaan naisen arvon olevaksi miehen alapuolella. Näin nämä perinteisiin sukupuolirooleihin aivopestyt puolisot alistuvat vapaaehtoisesti Tyranniurosten vinon vallan välineiksi, aivan kuten he lapsuudessakin vanhempansa näkivät tekevän. Tyranniuros ei vaihda lapselleen vaippaa, ei työnnä ulkona lastenvaunuja eikä herää öisin tyynnyttelemään itkevää vauvaa. Julkista hellyydenosoitusta kumppaniaan kohtaan ei tule ja katsoo paheksuen pareja, jotka niin tekevät. Tyranniuros ei osoita kiitollisuutta, nöyryyttä eikä solidaarisuutta maailmaa, yhteiskuntaa, lapsiaan eikä kumppaniaan kohtaan. Tyranniuros uskoo, että kaikki valta on hänellä ja jos joku tai jokin asettuu poikkiteloin sen vallan eteen, Tyranniuros poistaa sen vaikka väkivalloin. Tyranniurokselle on parisuhteessa ja yhteiskunnassa vain oikeuksia, mutta ei velvollisuuksia. Syy Tyranniuroksen väkivallalle löytyy lapsuudesta, mutta hän ei sitä itse tiedä ja jos tietääkin, niin ei tee asialle mitään parantuakseen Oikeutustaudista. Hänen elämäntyönään on pyydystää vielä heikompi ihmispolo kuin hän itse on.
what difference does it make?
Havaintoja parisuhteessa haluaa ilmoittaa, että tänä vuonna blogini keskittyvät vuoroviikoin yleisiin parisuhdeasioihin ja vuoroviikoilla henkilökohtaisiin. Aiheet ovat arvoituksia vielä itsellenikin.
maanantai 5. tammikuuta 2015
VUOSI PARISUHTEESTANI
Viikko 51 ja 52
Kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa sä olet mun kulta.
Ne sanat kannattaa sanoa, vaikka ei joka ilta siltä tuntuisi. Jäi meiltä muutamana iltana sanomatta. Ne sanat ennen nukkumaanmenoa. Sä olet mun kulta ja mä rakastan sinua. Tärkeitä sanoja, joilla päivän paino muuntuu unen keveydeksi. Sanat, jotka antavat aamuisin kuuluvalle herätyskellon äänelle tarkoituksen. Syyn painaa nuppi alas ja nousta kohti uuden päivän painoa. Ne jäi sanomatta riidan tehdessä pesän lakanoidemme uumeniin. Nukahdimme selät vastakkain ilman keveyden synnyttämiä sanoja. Unet yöllä olivat raskaina raahautuvia askeleita. Aamut vain vaivoin jäykin ajatuksin nousevia silmänluomia. Ei niitä liikaa ollut. Useimmiten sanat johdattelivat meidät iho ihoa vasten yhteen ja unet saivat kirkkaat reunat, joiden sisällä oli turvallista nukkua. Sä olet mun kulta ja mä rakastan sinua. Tarkoittaen, ei tavasta. Miten päivät voisi kauniimmin lopettaa?
Mä istuin siinä sun vieressä. Mä sanoin sulle, että teen parhaani, mutta sen parempaan en pysty. Sanoin, että sen on riitettävä, mutta taisi olla kuitenkin niin, että en sanonut ääneen. Mielessäni ajattelin, että riittääkö se kuitenkaan. Välillä kävin huoneessa, jossa nainen kyseli minulta, että mikä estää minua nousemasta enemmän näkyviin. Mikä estää minua tulemasta kuulluksi. Tai niinkuin suomalaisen artistin Riston sanoin; mikä estää olemasta ihan kaikki. Revin huoneessa olevat vanhat lehdet ja puhelinluettelot pieniksi paloiksi ja huusin sisältäni ulos perkeleitä, jotka ovat tähän asti estäneet. Nainen huoneessa kutsui sitä traumaterapiaksi. Kävelin huoneesta ulos ja en tuntenut ulkona olevaa katua jalkojeni alla. Pyyhin pölyjä itsestäni ja asetuin vaimoni viereen istumaan ja sanoin ääneen, että tämän on riitettävä. Nousin ylös, katsoin itseäni peilistä ja hymyilin. Aloin kertoa ääneen asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Se aiheutti iltoja, jolloin menimme nukkumaan selät vastatusten, mutta enemmän se aiheutti päiviä, jolloin vesisadekin tuntui pelkästään auringon hikoilulta. Mä aloin tulla tasoihin ja riitojen hetkillä avasin suuni ja se kaikki tuntui niin vapauttavalta. Maailma ei kadonnut ympäriltä ja aiemmat pelot tuntuivat vähemmän pelottavilta.
Mun lapsi ei saanut unta. Hän pyysi minulta, että kävisin kurkkimassa ja pitäisin ääntä. Jotta hän saisi varmuuden, että maailma pysyy paikoillaan hänen nukkuessaan. Mä kävin. Menin välillä hänen viereensä ja silitin hiuksista. Sanoin, että isi on tässä aina kun tarvitset isiä. Istuin sängyn laidalla ylväänä ja itsevarmana. Tämä on minun tapani toteuttaa vanhemmuutta. En osaa kuria, kovuutta. Korvaan sen läsnäololla, pehmeillä sanoilla, suojelulla. Ja kyllä mä sen voin myöntää, suojelen välillä liikaa. Olen itselleni armollinen. Teen vain parhaani ja se riittää. En halua enää epäillä. Nainen huoneessa sanoi minulle, että turvattomuutta kokenut saattaa helposti suojella liikaa. Pyysi olemaan itselle armollinen. Kävelimme kauppaan. Tai lapseni pomppi tasajalkaa, niinkuin lapsilla on tapana pomppia. Hän otti kaupan pihassa kädestäni kiinni. Minulle nousivat kyyneleet. Sanoin, että itken ilosta. Vähän niinkuin kovasti nauraessa alkaa kyyneleet valua poskia pitkin. Mä aloin tulla vanhemmaksi joka haluan olla. Sanoin sen maailmalle ääneen. Toteutan pehmeitä arvoja. Sitä mitä aina ennenkin. Sitä että läsnäolo voittaa kurin ja kovuuden. En mä osaa kuria. Minulla on oma tapa kasvattaa. Sanon sen ääneen maailmalle ja peilikuvalle joka hymyili ja iski silmää minulle.
Vuoden viimeiset viikot. Vuosi parisuhteestani. Mä olen oppinut sanomaan sinulle asioita, joita en osaa tehdä ja jota en ole. Mä olen raivannut menneisyydestäni esteitä, jotka ovat olleet kulkuni tiellä. Mä olen tehnyt sen ilman voimaa ja kyynerpäitä. Nainen huoneessa soitti bongorumpua ja pyysi minua kävelemään korostetun hitaasti, jokaista askelta tarkoin miettien. Hän käski minun nostaa käteni niin korkealle kuin ne vain nousevat ja mä kävelin ja mä nostin ja samalla tulin kulkeneeksi lähemmäksi miestä, joka oikeasti olen. Miestä, joka riittää sellaisenaan itselleen ja varsinkin läheisilleen, joiden vuoksi mies kätensä huoneessa käveli. Ja se mies kuunteli rummun ääntä ja lauloi samalla Riston laulua; mikä estää olemasta ihan kaikki. Mies tiesi, että se kaikki istuu lauantai-iltaisin hänen vierellään kolmen istuttavalla sohvalla ja mikä tulee sen kaiken lisäksi on vain johdannaista. Ja kun lauantai-ilta valuu verhoksi ikkunaan, mies sanoo sohvilla istuville kaikille rakastavansa heitä sydämensä pohjasta ja käytyään kurkkimassa ja pidettyään ääniä toiselle uneen asti, pyytää jäljelle jääneen viereensä, taipuu omalle puolelle sänkyään ja sanoo ne sanat, jotka noin kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa vuoden aikana sanotaan ja käy iho ihoa vasten.
Aamulla hän nousee ja peilikuva vinkkaa hänelle silmää kuin flirttaillen. Uusi vuosi on alkanut.
mikä estää olemasta ihan kaikki
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)