Näytetään tekstit, joissa on tunniste tunteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tunteet. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 1. maaliskuuta 2015
MIES JA TUNTEET
Osa 4
Häpeä.
"Eihän tuosta pojasta näy kuin korvat jos hänet laittaa paljaan heinäseipään taakse seisomaan". Olin silloin lapsi. Ehkä kymmenen ikävuoden ympärillä. Sanat lausui isomummoni, joka on maannut jo muutaman kymmenen vuoden ajan kuuden metrin syvyydessä. Isomummo ei varmasti tiennyt sanoessaan, kuinka oikeassa hän oli. Uskon, että hän tarkoitti sanoillaan laihaa ulkomuotoani tai sitten hän oli tarkkanäköinen mummo ja huomasi, että kuinka pienen pieni poika olin sisältäni. Niin pieni, että heinäseiväs pystyi peittämään minut näkymättömiin. Vain korvat olivat avoimena maailmalle ja kuuntelivat erityisen tarkkaan kaikkia ääniä, jotka ympäriltäni kuuluivat ja ne äänet eivät usein olleet ääniä, joita kyseinen laiha poika olisi halunnut edes kuulla.
Minä seisoin heinäseipään takana, kun sinä kaverini ehdotit, että tulet hakemaan kehumaani levyä kotoamme lainaksi. Sanoin sinulle, että tuon sen huomenna kouluun. Saman seipään takaa kuiskasin sinulle tyttöystäväni, että voisimmeko olla sinun kotonasi seuraavat illat. Kun kuitenkin tulit meille ja näit pihassamme ihmisen nurmikolle sammuneena, ryntäsin heinäseipään taakse ja toivoin, että joku täyttäisi sen heinillä, että korvatkaan eivät enää näkyisi. Tai se aamu, jolloin minun oli pakko kävellä hetkeksi heinäseipään takaa eteen, soittaa naapurin nainen sinun ovikelloasi ja pyytää, että voisitko sinä tulla meille, olen ihmisen kanssa kaksin, joka pelkää seinistä kasvavan käsiä.
Mitä te rakkaat tyttöystävät, avovaimot ja vaimot olette voineet muuta odottaa? Minä olen tullut teidän elämäänne heinäseipään takaa. Elänyt kanssanne heinäseipään takana. Siellä on se turva, jonka suojasta on helppo hetkeksi tulla esiin, jonka syliin on helppo takaisin juosta. Heinäseipään takana kasvavasta lapsesta ei kasva voimakastahtoinen aikuinen. Sieltä ponnistaa arka ja kiltti poika, joka raivaa itseään mieheksi ihan omin käsin, omakustanteisesti. Heinäseipään takana kurkkiva poika on helppo kesyttää haluamakseen kumppaniksi, koska poika on valmiiksi jo täysin kesy. Poika hakee vain turvaa ja tekee kaikkensa sen eteen, että saa haluamansa. Pääsee taas jonkin taakse turvaan. Helpointa se on saavuttaa kiltteyden kautta. Pistää oma tahto syrjään ja seurata toista. Elää kumppaninsa näköistä elämää ja sopeutua. Pelätä sanoa asioita, joista pitäsi puhua. Sitähän hän on tehnyt pienestä pitäen. Heinäseipään takaa kurkkien. Anellen lattialla hyväksyntää kuin jokin nopealiikkeinen piipittävä hiiri. Häpeään kasvaneena, häpeän alle häipyneenä, häpeillen.
Minä astun askel kerrallaan. Jossain korkealla odottaa päämäärä. Muistathan vaimoni, että tulin eteesi vain osittain riisuneena. Et nähnyt ihooni tatuoituja arpia. Pidin niitä piilossa, suojellen itseäni häpeäpaalulta, joka oli olemassa vain oman pääni sisällä. Askel askeleelta astuin ulos. Näin itseni seisomassa heinäseipään vierellä. Uskaltauduin jo riisumaan itseni hieman alastomammaksi. Muodostin mielipiteitä ja uskalsin sanoa vastaan. Revin kiltteyden viittaa hartioiltani huomaten, että mitä enemmän itsensä edessä seisovaa muuria murtaa, sitä enemmän tuntee turvaa ympärillään. Ja minähän mursin. Revin kaksi käsin tiilejä muurista. Siirryin kohti heinäseipään edustaa, tavoitteena peittää se näkyvistä, niin että isomummoni huutaisi haudastaan, että "eihän tuosta heinäseipäästä näy mitään jos tuon miehen laittaa sen eteen seisomaan".
Minä sanon sana kerrallaan. Uskon pala kerrallaan. Menen seisomaan paikkoihin, joihin en ole aiemmin uskaltautunut. Pyrin tavoitteisiin, joita en ole ennen edes asettanut. Asetan riman aina sentillä korkeammaksi ja jos se joskus jää selän alle, huudan kivusta ja hyppään uudelleen. Ja mitä tapahtuu sille heinäseipäälle, jonka takana olen elämääni piileskellyt, sen työnnän hitaasti mutta varmasti menneisyyden perseeseen, niin että menneisyyttä jopa vähän sattuu.
pertti kurikan nimipäivä-puhevika
keskiviikko 11. helmikuuta 2015
MIES JA TUNTEET
Osa 3
Rakkaus.
Se syvään juurtunut asenne. Se tarina, jossa nainen toivoo miehensä tunnustavan rakkauttaan useammin ja mies sanoo, että johan minä sen kerran olen alttarilla tunnustanut ja että kerron sitten jos asiaan on tullut jokin muutos. Sanat ovat sanoja. Ehkä tarinan mies on siinä oikeassa, että eivät ne sanat rakkautta todenna. Siihen tarvitaan sanoja enemmän tekoja. Niitä pieniä arkisia tekoja, jossa toinen ihminen otetaan huomioon vailla sivumerkityksiä. Rakkauden tekoja ei pidä tehdä palkinnon kuva silmissä. Niiden kuuluu olla pyyteettömiä. Tarinan mies on kuva menneisyydestä. Siinä piirretään kliseistä kuvaa miehestä, joka ei kykene puhumaan rakkaudestaan avoimesti, edes tunnustaakseen rakkauttaan naiselle. Mies on niin kutsuttu ei puhu eikä pussaa- mies, joka on yhtä totta kuin Viivi ja Wagner- sarjakuva, jossa mies on kuvattu kaljaa ryystäväksi sikajuntiksi ja nainen nalkuttavaksi Justiinaksi. Stereotypioilla leikittelyä. Tosin korkealaatuista sellaista. Mies on yhtä kykenevä puhumaan tunteistaan ja rakkaudesta kuin nainenkin. Arvot muokkaavat yhteiskuntaa ja jokainen yksittäinen pienikin liike murtaa vanhoja rakennelmia. Minä haluan murtaa kaikin tavoin mies ei puhu eikä pussaa-myyttiä. Mies on muutakin kuin sohvalla olutta kittaava penkkiurheilusta hikoava puhevammainen juntti. Minä, hyvästä oluesta ja penkkiurheilusta nauttiva mies haluan kirjoittaa tänään rakkaudesta.
Tänään on keskiviikko. Kello on vähän vaille kymmenen aamulla. Vietän vapaapäivää. Tänään on hyvä päivä. Rakastan kirjoittamista ja saan kokonaisen aamupäivän tehdä sitä. Yksin. On täysin hiljaista, lukuunottamatta ikkunan takaa kuuluvaa tasaista kaupunkihurinaa. Elämän ääniä. Tänään on eroisän lapsipäivä. Haen tyttäreni koulusta. Minulla on loppuelämän kestävä muistikuva. Tyttäreni oli ehkä kolme. Menin töistä suoraan hakemaan häntä päiväkodista. Kaikki lapset olivat pihalla. Tyttäreni näki minun tulevan ja lähti juoksemaan kädet levitettyinä kohti. Koko pihan poikki. Kädet levitettyinä kohti. Huolien mustuttamina öinä nousen sängystäni ja palautan hetken mieleeni. Se hetki on kaikki mitä rakkaudesta voi kirjoittaa. Kahden ihmisen kohtaaminen, jossa molempien mielen täyttää suuri kiintymys ja jälleenkohtaamisen ilo. Todistus siitä, että ihmiselle tärkeintä on toinen ihminen. Se aika, jonka saa toisen ihmisen kanssa viettää. Kestää se sitten hetken, vuosia tai loppuelämän. Tärkeintä on olemisen hetki. Tämä viikko on hyvä viikko. Tällä viikolla on eroisän lapsiviikonloppu. Minulla on loppuelämän kestävä muistikuva. Tyttäreni oli neljä. Kannoin viimeisen kassin autoon. Hän katsoi ovelta. Annan muistikuvani tulla toisinaan, vaikka se sattuu. Se ei saa jäädä sisään pyörimään. Muistikuva luopumisen tuskasta. Oikeudesta jokapäiväisen näkemiseen. Muistikuva lapsen ilmeestä, kun kaikkea ei voi vielä ymmärtää. Ensimmäinen kertomani muistikuva peittoaa kuitenkin jälkimmäisen. Rakkaus voittaa. Jokainen kerta. Tärkeintä ihmiselle on toinen ihminen. Aika, jonka saa toisen kanssa viettää. Tällä viikolla saan viettää enemmän. Tärkeintä on olemisen hetki. Viikonlopuksi on luvattu pikkupakkasta. Voi ottaa pulkan esiin. Tehdä laskiaispullia. Pitää lähellä. Eilen Ylen Ajankohtainen Kakkonen-ohjelmassa monivammaisen 8-vuotiaan tytön isä näytti meille, että mitä on rakkaus. Siihen ei tarvittu edes sanoja. Rakkaus oli puhtaimmillaan isän hellissä kosketuksissa tyttäreensä, joka makasi hänen sylissään. Tärkeintä on olemisen hetki.
Meillä oli eilen vaimoni kanssa yhteinen ilta. Kummallakaan ei ollut mitään. Päätettiin, että tehdään jotain muuta kuin istutaan somen tai telkkarin ääressä puolimykkinä koneenjatkoina. Päätettiin hakea vähän herkkuja lähikaupasta. Nelikymppisten boheemia villeyttä, irtokarkkeja ja sipseja tiistai-iltana. Olin aikeissa lähteä lenkille, mutta herkut olivat oiva syy olla menemättä. Olemme olleet vaimoni kanssa neljä vuotta yhdessä. Vaimoni harrastaa valokuvausta ja meillä on neljältä vuodelta tuhansia valokuvia. Niitä me eilen katseltiin. Katselmus neljän vuoden parisuhteeseemme valokuvin ja irtokarkein. Parisuhdeilta. Se oli opettavaista. Huomasimme, että ensimmäisinä vuosina kävelimme yhdessä paljon. Lähdimme vain jonnekin kävelemään kameran kanssa ja kuvattiin toisiamme. Sieltä löytyi esimerkiksi kuva, jossa kirjoitan tussilla puistonpenkkiin nimiämme. Tiukkaa anarkiaa. Kuvia oli kiva katsella. Siinä me istuttiin sohvalla vierekkäin koko ilta nauraen ja keskustellen. Yhteisestä päätöksestä. Pitkissä parisuhteissa käy liian usein niin, että oleminen samassa tilassa ei ole yhdessäolemista. Se on kahden ruudun tuijottamista ja yhteisen lainan maksamista. Rakkaus on elävä aine, joka tarvitsee ravinnetta. Lause, joka ääneen luettuna kuulostaa hämmentävän nololta, pitää kirjoitettuna paikkansa. Ensimmäisenä vuotena, jolloin vaatteet ovat vain välttämätön pakko vieraiden käydessä kylässä, rakkaus elää itsestään. Sen jälkeen siihen on keskityttävä. Annettava aikaa ja luovuutta. Minulla on loppuelämän kestävä mielikuva. Sinä tulit myöhässä. Ajoit pyörällä kovassa helteessä. Mentiin puistonpenkille istumaan. Siihen samaan, jonka myöhemmin merkitsin tussilla. Pitkän ajan emmin, mihin laittaisin toisen käteni. Laskin sen olkapäillesi. Rakkaus on puhtaimmillaan hellässä kosketuksessa, jonka viimein uskaltaa antaa. Se voi syntyä siitä. Tärkeintä on olemisen hetki.
Rakkaus. Liian iso sana puhkikirjoitettavaksi. Rakkaus on pyrkimystä hyvään. Se on enemmän antamista kuin vaatimista. Minulle se on sitä. Jokainen määritelköön oman rakkautensa. Minulle se merkitsee sanoja, tekoja ja uskomista ihmisen hyvyyteen. Se on kaiken keskeneräisyyden hyväksymistä ja sietämistä. Se on kaikkea sitä, mitä rakkauden vastakohta välinpitämättömyys jättää tekemättä ja sanomatta.
Eikä se ole ollenkaan vaikeaa sanottaa. Minä rakastan sinua. Voi kokeilla.
Mielummin suoraan kohti kuin sivuilta ohi.
Loppuun Samae Koskisen loistava biisi elämästä ja luopumisesta. Muistoista.
Rakkaudesta.
Haluan omistaa sen kaikille, jotka luopumisen hetkellä alkavat jo rakentaa pala palalta uutta.
Samae Koskinen-Perilliset
tiistai 27. tammikuuta 2015
MIES JA TUNTEET
Osa 2
Viha.
Oletteko nähneet kärpästä, joka on joutunut ikkunalasien väliin etsien ulospääsyä? Se surisee ja kiertää holtittomasti lasissa ympyrää, mutta ei pääse ulos. Siellä se kuitenkin on. Elossa, mutta muita häiritsemättä. Kesytettynä kahden vahvan lasin väliin. Jos se vain tietäisi keinon päästä ulos, se tulisi. Lasi on kärpäsen muuri, jonka läpi ei pääse. Pian kärpäseltä loppuu voimat ja se alistuu. Tyytyy kohtaloonsa ja lopettaa surisemisenkin. Sellainen on vangitun kärpäsen kohtalo.
Tietenkin se lähtee jo lapsen tavasta hallita maailmaa. Lapsen sokeasta uskosta, että hänellä on kyky teoillaan saada maailmaan järjestys. Minä kysyn nyt itseltäni, että mitä minulle on oikein tehty? Ja minä vastaan itselleni, että opetettu kiltteydellä unohtamaan viha. Minä koin jo pienenä, että olen jotenkin vastuussa. Minun pitää huolehtia, että ympärilläni olevilla ihmisillä on mahdollisimman hyvä olla. Siinä kiltteys peittää kapinan ja kaikki se kapinan synnyttämä viha jää surisevaksi kärpäseksi rakentamani ikkunalasien väliin, kunnes alistuu voimattomana kaikkeen sopeutuvaksi häkkikärpäseksi.
"Kyllä se Sami on niin kiltti. Lapsenakin keitti aina äitille kahvin ja lähti lenkille mukaan. Aina ollut yhtä kiltti". No vittu miksiköhän?
Tietenkin se on vaikuttanut koko elämäntarinaani. Tapaani olla ihmisten kanssa. Siihen karmaisevaan tosiasiaan, että olen vastannut vittuiluun hymyilemällä. Koska enhän minä voi takaisin vittuilla. Minun pitää olla vastuussa muista ihmisistä ympärilläni. Toimia heidän haluamallaan tavalla. Sillä he menisivät rikki kaikesta siitä vihasta, joka ikkunalasien välissä surisee. Minä rakennan maailmaa kiltteydellä ja alistumalla toisten ihmisten tahtoihin ja kuvittelemalla että se on minunkin tahto. Koska mitä minä suriseva pikku kärpäsenpoika muutakaan sieltä ikkunalasien välistä voin tehdä?
"Kyllä sille Samille voi aina puhua. Se on niin kiltti, että kuuntelee". No vittu, miksiköhän?
Tietenkin se on näkynyt parisuhteissani. Olen ollut omalla tavalla helppo kumppani. Suostunut jos on vain ymmärretty kysyä. Antanut hiljaisuudellani luvan ympärillä oleville kumppaneille nalkuttaa tai käyttää vaateripustimena. Niellyt tuhansia loukkaavia sanoja, sanomatta takaisin mitään vain menemällä itse ikkunalasien väliin surisemaan äänellä, joka kuuluu hädintuskin edes omiin korviin. Antanut luvan siihen ihan itse, koska mitä muutakaan pieni suriseva kärpäsenpoika voi ikkunalasien välistä tehdä kuin seurata katseella muiden ihmisten seuraavia siirtoja. Säälittävää paskaa.
"Kyllä Sami lähtee aina mukaan kun vain pyydän ja on seurassa kuin seurassa hyvää ja leppoisaa seuraa, kun se on niin kiltti kaikille ihmisille". No vittu miksiköhän?
Ensin luulin, että siihen osui jokin kivi tai moukari. Kuulin kovan paukahduksen ja lasien räsähdyksen. Katsoin molemmille puolille ja en nähnyt lasia enää missään. Sieltä lasien toiselta puolelta kuului musiikkia ja sanoja. Niissä sanoissa laulettiin jotain siipien riisumisesta ja siitä, että sinun ei tarvitse enää olla enkeli. Että sinun ei tarvitse enää miellyttää. Katsoin eteeni ja huomasin itselläni raajat. Ne olivat levittäytyneet pitkäksi ja hajoittaneet lasin. Astuin varovasti sisälle. En enää surissut. Minulla oli ääni. Sanoin muutaman sanan ja sanoin muutaman lisää ja lopulta huusin ääneen kaikki ne aiemmin nielemäni minulle huudetut sanat ja ai saatana kuinka kasvoinkaan pituutta ja kävellessäni talloin päälleni välimerkkejä vaativat pikkusielut koska sillä hetkellä minulla oli omat säännöt joihin kenenkään ei ollut syytä puuttua. Minulle kasvoi oikeus vittuilla takaisin. Vihdoinkin. Minulle kasvoi viha ja sen myötä voima ja usko maailman heittämiin haasteisiin.
"Kyllä Sami lähtee aina mukaan kun vain pyydän ja on seurassa kuin seurassa hyvää ja leppoisaa seuraa, kun se on niin kiltti kaikille ihmisille".
No vittu niin lähdenkin.
Mutta vain jos ovat ansainneet kiltteyteni.
Rakkauteen vastaan rakkaudella.
Vittuiluun vastaan vittuilulla.
Eikä edes tee pahaa.
Sillä sen he ovat tottavie ansainneet.
riisu siipesi.
maanantai 19. tammikuuta 2015
MIES JA TUNTEET.
Mies ja tunteet.
Sanotaan, että miehet eivät puhu tunteistaan. Sanon, että väittämä ei pidä paikkaansa. Miehet puhuvat tunteistaan enemmän kuin uskottekaan. Haluan aloittaa sarjan, jossa mies puhuu tunteistaan. Häpeilemättä tai häpeillen. Ei sen väliä. Jokainen sana tai kirjain omasta itsestä ulospäin on hyväksi. Sisälle haudattuna ne kasautuvat. Muuttuvat tunnemössöksi, jota ei saa enää ulos. Parempi on antaa tulla ja asettua haaskalintujen nokittavaksi. Jos mies avaa kerrankin suunsa ja puhuu, niin antakaa hänen puhua. Koska pian tulee aika, jolloin kukaan ei kehtaa ääneen sanoa, että miehet eivät osaa puhua tunteistaan.
Osa 1:Suru ja menettämisen pelko.
Samantekevää onko jättäjä vai jätetty. Lopputulemaksi tulee ero. Suhde, jonka ajatteli kestävän, tulee päätökseen. Se lupaus, jonka tuli antaneeksi ja joka annettiin rikkoutuu. Se on aina surullista, vaikka se myöhemmin johtaisi johonkin uuteen ja hyvään.Olen eronnut kolmesta ihmissuhteesta. Yksi niistä oli avioero. Kaikki ovat tuntuneet omalla tavallaan pahalta. Jättämisiä ja jätetyksi tulemisia. Yhdentekevää. Loppuelämäksi kaavailtu suhde on ajautunut karille. Eron hetkellä tai hieman sen jälkeen saapuu suru. Olen antanut sen tulla. Nuorempana yritin torjua. Hain korviketuntemuksia, mutta ne vain siirsivät surua, joka aina tulee. Ei sitä voi väistää eikä edes kannata. Yksinäisinä iltoina voi itkeä rakkauden raadollisuutta. Turha sitä itkua on karkuun juosta. Minä olen aina halunnut loppuelämän suhteita. Ei ole olemassa mitään kokeilusuhteita. Niitä varten on yhden yön jutut. Oikea suhde tarkoittaa sitoutumista. Sitä, että ei ensimmäisestä vastoinkäymisestä juokse karkuun. Jokaisessa suhteessani olen kokenut turvattomuutta, joka on johtanut menettämisen pelkoon, joka on johtanut nuoruudessa liialliseen mustasukkaisuuteen, myöhemmin liialliseen takertumiseen tai vastaavasti välinpitämättömyyteen. Kaikki turvattomuudesta johtuvaa pakkokäyttäytymistä. Perusturvallisuuden puutteesta johtuvaa, minulle on sanottu ja olen uskonut. Ihmisen pitää olla lapsesta asti absoluuttisen varma, että häntä ei jätetä yksin. Säröt turvallisuudesta seuraavat loppuelämän. Se on täysin yksiselitteistä. Se on julmaa peliä.
Avioero aiheutti ensin syyllisyyden ja häpeän. Häpeän siitä, että miehenä ei pysty huolehtimaan oman perheensä perusturvallisuudesta, vaan välinpitämättömästi hylkää sen. Annoin syytöksen perheeni hylkäämisestä mennä suoraan syvimpiin osiin mitä minusta löytyy. En minä antanut armoa itselleni oikeammalla selityksellä, että en minä perhettäni ole hylännyt, vaan ihmissuhteen. Ensimmäisinä viikkoina ajoin töiden jälkeen tyhjälle parkkipaikalle ja itkin, koska en muutakaan osannut. Kolmen kuukauden jälkeen tuli ensimmäinen joulu ja jouluaattona ruoskin itseäni ajatuksella lapsestani, joka nelivuotiaan ilolla avaa joulupukin tuomia joululahjoja ja minä en ole sitä näkemässä ja syyllisyyden vellomassa raskaassa ilmassa ajattelin, että olen sen ansainnut. Minä olen sen ansainnut. Rakastumalla ihmiseen, joka tuli perheeni ulkopuolelta. Kuvittelin itselleni petturin leiman otsaani, jonka häpeän jumala kuumalla hiilihangolla silmieni väliin painoi. Polttomerkitty. Saa kivittää hengiltä.
En minä antanut sille tilaa. Nousin aamulla sängystä, jossa halusin olla. Katsoin peilistä miestä, joksi halusin tulla. Katsoin peilistä useampaan otteeseen ja näin kuvassa virheitä. Jokainen ero elämässäni on tapahtunut kahden ihmisen välillä ja jokaisen eron jälkeen molemmilla ihmisellä on varmasti ollut peiliin katsomisen paikka. Jokaisessa erossa ihan jokainen hetki jokaisen ihmisen kohdalla on peiliin katsomisen paikka, jotta näkee virheet kuvassa, jotta voi karsia niitä virheitä kuvassa, jotta ei toista niitä seuraavassa suhteessa. Se on täysin yksiselitteistä. Kävelin peilin edestä olohuoneeseeni. Nousin niin pitkäksi kuin pystyin vain nousemaan. Laitoin leukaa ylemmäksi. Ojensin käteni suoraksi ja otin ilmasta kiinni syyllisyyttä ja häpeää ja heitin ne parvekkeelta alas niin helvetin pitkälle kuin sain ne heitettyä. Kyllä ne sieltä aika ajoin saattaa päätään nostaa, mutta olen valmiimpi ne torppaamaan takaisin sillä kaikella voimalla, joka mies minussa pitää sisällään. Kävelin lastenhuoneeseen ja katsoin seinässä olevasta koirakalenterista, että on lauantai. Koko viikonloppu aikaa touhuta lapsen kanssa vuorokauden jokainen tunti ja tunnin jokainen minuutti. Olin ylpeä itsestäni. Olen ylpeä itsestäni. Olen ylpeästi mies. Olen mies, joka pyrkii hyvään. Mies, joka pyrkii eroon peloitaan ja on oikeutettu olemaan juuri sellainen mies kuin on ja on oikeutettu velvoittamaan vierellä kulkeva nainen hyväksymään hänet juuri sellaisena kuin on.
Teksi on omistettu kaikille parisuhteista eronneille. On sitten iältään 22, 42, 62 tai 82, niin edessä siintää jonkin uuden alku. Sitä ennen saa antaa itselleen luvan surulle. Se tekee kaikesta näkyvää.
Turvaluola.
Tilaa:
Kommentit (Atom)