keskiviikko 29. lokakuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 44


Miehen rakkaus osa 1.


Puoliso:

Uskallatko kaatua taaksepäin suorilla jaloilla jos olen takana ottamassa vastaan? Vaimoni kysyi tätä vuosia sitten. Tehtiin koe, vaikka tiesin vastauksen. Mahdotonta. Tulin eilen kotiin yhdeksän jälkeen illalla. Istuin sohvalle vaimoni viereen. Meillä oli vaimoni paukuttamat popcornit kulhossa välissämme. Olin väsynyt kaikesta siitä paskasta, jota oli päivän aikana päälleni satanut. Odotin tukea. Kannustavia sanoja. Viisi minuuttia ja meillä oli riita, joka rantautui aamuun asti. Vaimoni meni nukkumaan. Jäin sohvan nurkalle istumaan. Nipistelin itseäni todetakseni olenko oikeasti hereillä. Olenko oikeasti minä. Mies, joka riidan alkaessa pakenee nurkkaan ja pelkää, että riita raiskaa rakkauden verille. Riitelin kuin ihminen. Sain sanottua asioita. Sain sanoitettua laulun, joka välillämme sointuu riitasointuja. En luota ihmisiin. En uskalla kaatua taaksepäin. En luota, että joku ottaa vastaan. En uskalla sanoa kaikkea mitä puolisolle kuuluisi sanoa. Peittelen totuutta, koska pelkään että totuuttani käytetään minua vastaan. Tuen sijaan saan syyttelyä. Rehellisyys paiskotaan nyrkillä vasten kasvojani ja nauretaan päälle. Liian paljon läheisiä ihmisiä, jotka sen ovat tehneet. Liian paljon kerrottuja totuuksia, jotka valutetaan suolaliuoksena haavoilleni. Heittelin lauseita vaimoni kuultavaksi. Lähdin maalaamaan elämäni taulua lapsuudestani asti. Annoin tulla kaiken, joka oli tullakseen. En suojellut ketään, en edes itseäni. Riitelin ja ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan tunsin, että voin sen turvassa tehdä. En pelännyt rajujakaan sanoja, että ne tuhoaisivat tai nakertaisivat pohjaa rakkaudelta. Riitelin, koska rakastin. Se oli kuin hyvää rakastelua. Seksiä suurilla sanoilla. En voi luottaa ihmisiin. Luotto on rakennettava pala kerrallaan. Ja kun vuoden kuluttua tehdään koe, jossa kaadun taaksepäin suorilla jaloilla vaimoni kiinniotettavaksi, niin en laita jalkoja koukkuun missään vaiheessa. Mies haluaa rakkaudelta perusturvaa. Mies haluaa perusturvaa. Turvaluolaa, jonka uumeniin voi luottavaisin mielin painua uinumaan talviuntaan. Minä haluan olla turvassa ja antaa turvaa.

Lapsi:

Uskallatko kaatua taaksepäin suorilla jaloilla jos olen takana ottamassa vastaan? Kysyin lapseltani ja lapseni kaatui. Ihan tuosta vaan. Ilman epäröintejä. Halusi tehdä uudestaan ja uudestaan. Kävin hakemassa lapseni tänään koulun iltapäiväkerhosta puoli kolmen aikaan. Tulimme kotiin. Hän pyöritti lyijykynää otsaansa vastaan vaikean matikanläksyn tahdissa. Syötiin makaronilaatikkoa ja katsottiin Pikku Kakkosesta Anton Siilinen. Tungettiin tennispallot sukkiimme ja leikittiin, että meillä olisi jalassamme korkokengät. Ei miehellä voi olla korkokenkiä, lapseni nauroi. Sanoin, että voi jos mies niin haluaa. Katsoin lastani kun hän leikki. Olen luvannut itselleni, että teen kaikkeni, että turvaluola rakentuisi lapseni mielen sisään jo lapsesta lähtien. Haluan, että hän oppii luottamaan. Haluan, että hän oppii kertomaan kaiken mitä mielessä liikkuu rehellisesti, peittelemättä ja pelkäämättä, että palkinto rehellisyydestä on hyväksikäyttö. Se on tehtävä, joka on täytettävä. Olen siihen luottamukseen aiheuttanut jo säröjä, tiedän sen, mutta toivon paikkaavani sen kaikella sillä turvalla, jonka hänelle tarjoan. Vaikea tehtävä, mutta kuka on sanonut että elämän pitäisi olla vain helppoa. Toivon, että kun lapseni vuosien päästä sulkee kotiensa ovet ja lähtee kokeilemaan omien siipiensä kantavuutta, hän astuu ulko-ovesta ulos ja lähtee ei kyynerpäät edellä vaan kaatuen taaksepäin, luottaen siihen, että alhaalla on joku ottamassa hänet turvallisesti vastaan. Ja hän laskeutuu pehmeästi maailman syliin.

Tekstini on omistettu yhteiskunnalle, joka pitää huolta heistä, jotka eivät itse siihen pysty ja yksilöille, jotka ovat ottamassa taaksekaatuvia vastaan ja heille, jotka rohkeasti kaatuvat. Ihminen tarvitsee turvaa ja toisia ihmisiä.

Tarpeelliset valheet







maanantai 20. lokakuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 43


Sano minulle että olen hyvä.


Vuonna 2006 minusta tuli isä. Kahdeksan vuotta minussa on elänyt isyys. Rooli, jonka otin mieluusti vastaan ja rooli, josta en halua koskaan luopua. Olen eroisä. Näen lastani joka toinen viikonloppu ja arkisin kahtena iltana. Erot aiheuttavat sellaista. Ne ovat valintoja. Joka toinen viikonloppu minua on turha kysyä minnekään. En lähde. Tai jos lähden, minulla on lapsi mukana. Mikään ei ohita sitä yhdessäoloa. Rakastan sitä hetkeä, kun perjantaina haen lapseni koulusta ja kävelemme yhdessä kohti viikonloppua. Tuntuu kuin minuun laitettaisiin puuttuva pala. Maailma muuttuu kokonaiseksi. Menemme ehkä kauppaan. Ostamme donitsit ja vähät välitän siitä, että herkkupäivä olisi vasta huomenna. Vähät välitän siitä, että kengät jäävät kotona keskelle eteisen lattiaa. Vähät välitän siitä, että tytön huone on tunnin päästä jo täysin seksisin. Vähät välitän. Välitän siitä, että minulla on hänet ja se ilo yhdessäolemisesta peittää kaiken muun keinotekoisen sääntöviidakon. Seuraavana päivänä yritän olla enemmän sääntövanhempi. Usein epäonnistun. Usein lepsuilen. Usein katson sormieni lävitse. Se on vain helvetin vaikeaa toteuttaa sääntökirjaa, kun itsellä on ilo pelkästä yhdessäolosta. Siinä saattaa huomautus tukan harjaamisesta unohtua. Sitten mennään harjaamattomalla tukalla puoleen päivään. Tai iltaan. Mitä sitten. Silti mä joskus huomaan ajattelevani. Että olenko ihan hyvä.

Olen isä ja minulla on onnistumisen oikeus. Minulla on teoria. Kasvatuksesta. Se voi olla väärä. Tai oikea. Samantekevää. Se on minun teoriani, jota toteutan. Läsnäolo voittaa kurin. Huonosti käyttäytyvä lapsi haluaa huomioita ja jos sitä ei muuten saa, niin käyttäytymällä huonosti. Lapsi, joka saa huomiota harvoin häiriökäyttäytyy. Meillä on salapaikka. Se on tässä ihan lähellä. Sellainen pieni metsikkö, jonne käymme aina piilottamassa jonkin esineen, aarteen. Se voi olla vaikka keppi. Seuraavana päivänä käymme katsomassa, onko aarre vielä paikalla. Tunti lapsen kanssa ulkona, jonka jälkeen lapsi leikkii helposti kaksi tuntia yksin. Hän on saanut huomionsa, jota lapsi kaipaa ja tarvitsee. Mä muistan yön lapsuudestani. Heräsin kesken unien. Isä ja äiti olivat lähteneet. Laitoin kengät jalkaani ja menin rivitalomme edessä olevalle mattotelineelle seisomaan. Mä luen lapselleni iltasadun. Sen jälkeen hän sanoo minulle, että pidä ääniä ja käy välillä katsomassa. Hakee turvaa. Haluaa nukahtaa tietoisuuteen, että on turvassa. Mä käyn ovella katsomassa. Hän nukahtaa. Kai mä ylisuojelen, mutta jos lapsi pyytää turvaa, niin mitä muuta isä voi tehdä kuin antaa sitä. Mä olen kolmekymmentäkahdeksan ja haen itsekin välillä turvaa. Että on joku, jonka käteen kätensä laittaa. Joku joka on läsnä. Silti mä joskus huomaan ajattelevani. Että olenko ihan hyvä.

Mun vanhemmat ovat eronneet. Vähän liian myöhään, mutta ovet kuitenkin. Mä olen heidän lapsi vieläkin. Minulle on samantekevää kuinka hyvä tai paska heidän parisuhteensa on ollut. Mä arvioin heidät vanhemmuusasteikolla. Kuinka hyviä vanhempia he ovat minulle olleet. Kaikki muu on samantekevää. Muutama viikko sitten tuli televisiosta MOT-ohjelma, joka käsitteli huoltajuuskiistoja. Siinä ihmiset vajosivat niin pohjaan, että menivät siitä läpi. Ohjelma kertoi vanhemmista, jotka estävät tapaamiset lapsen toiselta vanhemmalta. Puhuivat lapsen kuullen pahaa toisesta vanhemmasta. Sairaimmat yksilöt tekaisivat valheellisia rikosilmoituksia lapsen toisesta vanhemmasta varmistaen, että sulkee lapsen elämästä toisen vanhemman. Ohjelman ainoa lohdullinen sanoma tuli eräältä kaksikymppiseltä nuorelta mieheltä, joka oli kokenut rajun huoltajuuskiistan lapsena. Hän sanoi, että onneksi hänellä on täysi-ikäisenä oikeus tehdä omat ratkaisunsa. Hän ei ole nähnyt kumpaakaan vanhempaansa kahteen vuoteen. Ihan syystä. Surullisinta siinä on, että samalla lapsi menetti molemmat vanhempansa.

Me kävelimme siinä kaupan parkkipaikalla. Tuuli niin paljon, että lehdet lensivät joukkona takeillemme. Me nähtiin, että lehtiä oli viereisellä puistikolla valtava määrä. Juoksimme niitä kohti. Heitimme lehtiä ilmaan. Teimme kasan ja hyppäsimme päälle. Peitimme itsemme niistä. Lapsen ilmeestä lauloi riemu. Mä lauloin mukana. Lokukuu vieritti pimeää iltapäivän päälle. Illalla kävin kolmannen kerran lastenhuoneen ovella. Silloin lapsi oli jo nukahtanut. Pidin silti pieniä ääniä. Jotta lapsi kuulisi unensa läpi olevansa turvassa. Jotta olisin hänelle syli silloinkin kun emme näe toisiamme.

Sohvalla mietin, että olenko riittävän hyvä.

pekka streng- auringon lapsi



sunnuntai 12. lokakuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 42


Aviomies osa 3.


Synnyin pojaksi. Kaksi viikkoa yli lasketun ajan äitini punnersi esiin punaisena huutavan kurttunaaman. Kätilö katsoi syntyneeseen vauvaan ja huomasi sillä pippelin. Sanoi äidilleni, että poika tuli ja laski hänen rinnoilleen. Pippelistä johtuen minulle puettiin synnytysosastolla vaaleansininen puku. Elettiin seitsemänkymmentälukua ja kotitalouksissa isät luki Tekniikan maailmaa ja äidit Kotivinkkiä.

Kasvoin leikki-ikään. Pihapiirissämme oli paljon lapsia. Asuin paikallisen tehtaan omistamissa rivitaloissa ja työmiehillä oli lapsimäärästä päätellen aikaa tehdä työvuorojensa välillä muutakin kuin lukea lehtiä. Olin yksi lapsista. Huolimatta siitä, että minulla oli pippeli, lempipuuhiani tuohon aikaan oli tarrojen lisäksi myös kiiltokuvien keräily. Vaihdeltiin niitä muiden poikien kanssa. Kimalsivat ihanasti. Tarrat olivat niiden rinnalla jotenkin tylsiä. Keräsin myös kaljapullonkorkkeja. Sunnuntaisin niitä sai pussillisen, kun kävi tyhjentämässä yleisen saunan roskikset ja pöydänpinnat. Työmiehet tykkäsivät kovasti alkoholista. Kyllä minä pallolla ja pikkuautoillakin leikin, mutta kiehtovinta oli se, kun siskoni ja hänen kaverinsa otti minut leikkimään hienoa rouvaa. Puettiin äitien vaatteita ja käytettiin vähän meikkiä. En muista että kukaan olisi siitä pahastunut. Ehkä se ymmärrettiin leikiksi ja olen siitä syvästi kiitollinen. Lapsi ei osaa olla vielä roolinsa vanki, ellei häntä siihen voimalla pakota. Poika poikien väriin, käsiin autoja, työkaluja ja aseita. Tytöt tyttöjen väriin, käsiin nukkeja, keittiövälineitä ja koruja. Ahtaat roolit, ahtaat ajatukset ja ahdistunut aikuisuus. Myöhemmin ihmetellään, että miten helvetissä emme ymmärrä toista sukupuolta.

Armeija tekee pojasta miehen. Samaa mantraa vuosikymmenestä toiseen. Ehkä niin, ehkä ei. Minua se ei kasvattanut. Ampumaharjoitukset. Joukkueemme johtaja, luutnantti Paavilainen seisoi edessämme. Oli alkamassa kovapanosammunnat. Hän osoitti edessämme olevia maalitauluja ja sanoi, että niihin päin ammutaan. Jatkoi, että niihin olisi mukavampi ampua jos taulujen paikalla seisoisi pakolaisia. Osa porukasta nauroi. Osa oli hiljaa. Kuuluin jälkimmäisiin ja saanen nyt lähettää luutnantti Paavilaiselle terveiseni, että kaikkein parhaiten tauluihin olisi osunut jos taulujen paikalla olisi ollut kaltaisiasi luutnantteja. Tosin olisi hyvä luoti mennyt hukkaan. Armeija, jonka minä kävin ei kasvattanut miehiä, vaan rasistisia ja seksistisiä mulkkuja. Onneksi suurimmalla osalla opit jäivät kasarmialuelle.

Näyttelijä Sanna Stellan lausahti Ylen Totuus rakkaudesta-sarjassa, että tekeekö se hänestä paremman imuroijan, kun hänellä on pimppi. Loistava tokaisu. Aivan samoin voi kysyä, tekeekö se minusta paremman poraajan, kun minulla on pippeli. Hei katsokaas, tuolta tulee se tyyppi, jolla on pippeli ja joka on pukeutunut poikien väreihin ja jolle tulee kestotilauksena metsästys ja kalastus-lehti, antakaa sille pora ja vannesaha käteen, pari kaljaa pöydänkulmalle ja telkkarista tulemaan painia, niin kädenkäänteessä se pistää asunnon kuntoon. Ja hei tuolta tulee se tyyppi, jolla on pimppi ja joka on pukeutunut tyttöjen väreihin ja jolle tulee kestotilauksena kotiliesi, antakaa sille kauha ja pullasuti käteen, radiosta kuulumaan Lauri Tähkän ihania balladeja, niin kädenkäänteessä se hämmentää puuroa nälkäiselle työmiehelle ja jälkkäriksi keittää kahvit ja leipasee korvapuustit.

Sain pari vuotta sitten käteeni akkuporakoneen. Seisoin se kädessä eteisen lattialla ja tunsin kosmista tyhjyyttä ympärilläni. Mietiskelin isopappaani, joka taisteli sodissa ja pappaani, joka kirvesmiehenä rakensi kokonaisen kylän ja isääni, joka osaa korjata asian kun asian. Katselin itseäni peilistä ja mietin, että missä vitussa tässä porassa on se sähköjohto. Vaimoni käveli viereeni huomatessaan maailmantuskan katseessani ja sanoi, että akkuporakoneessa ei ole sähköjohtoa. Katsoin kun hän käveli takaisin keittiöön, jossa hänellä oli leipominen kesken. Huomasin hänen katseessaan kosmisen tyhjyyden tunteen, kävelin viereen ja sanoin, että ei hiivaa voi laittaa jääkylmään veteen. Siinä seisoi nainen puuhaarukka kädessä, jonka isomummo teki lettuja sahanpuruistakin ja jonka mummo nostatti leipätaikinaa vaikka silmät sidottuina ja jonka äiti pistää korvapuustit tulemaan lehteä lukiessaan. Katselimme vähän aikaa toisiamme ymmärtävin silmin. Kuului humahdus. Vuosikymmenten tukahdetut äänet huusivat yhteen ääneen samaa lausetta. Tämän voi tehdä toisinkin. Tämän voi tehdä toisinkin. Huuto jatkui, kunnes hiljelleen vaimeni. Kävin hakemassa eteisestä akkuporakoneeni, annoin vaimolleni, joka antoi minulle puuhaarukan. Ja yhtäkkiä teimme sitä, mitä osasimme parhaiten. Katseisiimme nousi uusi palo. Tekemisille tuli tarkoitus. Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen.

On olemassa nainen ja mies. On olemassa eroavaisuudet. Roolit ovat keinotekoisia. Ne on ihmiskunnan historian aikana muovautuneita käsityksiä. Perinteitä, joilla ei ole mitään merkitystä. Ihmistä ei voi muovailla roolinsa vangiksi. Tai jos voikin, niin ihminen ei voi hyvin siinä luomuksessaan. Ihmisen pitää muovailla roolinsa itse. Se on vaarallista ottaa annettuna. Jos se sotii vallalla olevia käsityksiä vastaan, niin sotikoon. Kaikki lokerointi on keinotekoista, joten kaikkia lokerointia voi kyseenalaistaa ja muuttaa. Maailmaa voi muuttaa. Parisuhdetta voi muuttaa. Ihan vain kyseenalaistamalla vallassa olevaa käsitystä.

Minulla on vaimo, joka teki lettuja ensimmäisen kerran 36-vuotiaana ja ei osaa käyttää hiivaa.
Siksi koska häntä ei ole vain kiinnostanut.
Vaimollani on aviomies, joka katsoi autosta oljyt ensimmäistä kertaa 36-vuotiaana ja joka ei osaa käyttää akkuporakonetta. Siksi koska häntä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Roolit on ihan perseestä, paitsi leikkinä.

sounds-dance with the devil









perjantai 3. lokakuuta 2014

VUOSI PARISUHTEESTANI


Viikko 41


Aviomies osa 2


Lopetetaan teeskentely. Mennään kohti totuutta. Sitä ydintä miksi me olemme toistemme kanssa. Sitä yksinkertaista ajatusta, että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ihminen on riippuvainen toisesta ihmisestä. Ei siihen tarvitse kuin lupa itseltään. Että hyväksyy ajatuksen. Että on riippuvainen toisista ihmisistä. Me tarvitsemme toistemme kosketusta. Se on samantekevää missä kohdassa elämämme kulkee. Me tarvitsemme toistemme ihoa. Sinkkuna sitä voi saada satunaisesti pienellä flirtillä oikeassa kohdassa. Se on pelkästään kaunista. Pujottaa sormensa hyvälle tuoksuviin hiuksiin ja vetää ihminen lähelleen ja tuntea hänen sydämenlyöntinsä vasten omaa kehoaan. Tuntea hänen paljastettu vartalonsa vasten omaa vartaloaan. Tuntea toinen ihminen riisuttuna oman vartalon kosketettavaksi. Tuntea ihminen. Tuntea syli, jonka turvaa on janoten kaivannut. Tuntea. Vain tuntea. Edes hetkeksi. Se on pelkästään kaunista.

Minä olen parisuhteessa. Minä olen aviomies. Minulle se merkitsee toista ihmistä. Toisen ihmisen kosketusta. En pärjää ilman sitä. Ilman sitä olen vailla. Haluan, että kun ojennan käteni, niin lähelläni on joku, johon kosketukseni osuu. Joku joka ottaa kosketukseni vastaan. Tai on välillä ottamatta. Että on joku ihminen, joka näkee sinut ja jolle näyttää itsensä. Siihen liittyy pieni ongelma. Se ajatus että maailmassa on virhe. Ja vaikka sen tiedostaa, niin ei uskalla näyttää sitä. Piilottaa osan itsestään. Koska onhan se rohkeaa paljastaa itsensä toiselle täysin avonaisena. Verille raavittuna. Puolinaisena. Ongelmaisena. Pelkää, että toinen ei hyväksy. Kavahtaa ja sulkee oven perässään. Minä olen ajatellut. Olen tullut johtopäätökseen. Että riisuisinkin itseni täysin alastomaksi hänen edessään. Seisoisin jalat tiukasti lattiaan liimattuna. Kaikki syvimmätkin naarmut esiin ottaneena. Ylväänä. Vailla mitään epäselvää. Sanoisin hänelle, että tässä on kaikki. Ja että tämä kaikki tulee kulkemaan läpi elämäni minussa. Että hyväksy tai ole hyväksymättä. Välimuotoja ei ole olemassa. Se tulee olemaan vaikeaa. Sillä itsensä paljastaminen valuttaa ihan kaiken ulos. Ja jos sitä ei hyväksytä, niin mistä palasista sitä sitten itsensä taas kokoon parsii.

Miksi helvetissä se on niin vaikeaa. Kumppanisi on paras ystäväsi. Hänelle pitäisi ensimmäisenä kertoa kaikki. Luottaa siihen että hän ei hylkää. Hylätyksi tulemisen pelko. Sitähän se on. Inhimillinen pelko liian monesta pettymyksestä. Ainoa tapa silti. Kumppanisi on paras ystäväsi. Kenelle sitten voimme kaiken vuodattaa. Ja jos emme voi, niin onko kumppanuudella mitään arvoa. Eikö minun sinun aviomiehenäsi ole jopa velvollisuus kertoa sinulle asioista, jotka minua ilahduttaa, surettaa, pelottaa, vaivaa. Eikö minun pidä kertoa toiveistani, unelmistani ja vaatimuksistani. Eikö meidän ole tarkoitus olla toistemme puolella. Ihan joka tilanteessa. Me olemme valinneet toisemme, joten meidän pitää puolustaa toisiamme. Kuka muu sen tekee. Parisuhteessa me tarvitsemme toisiamme. Minä tarvitsen sinua. Haluan koskettaa sinua. Pujottaa sormeni hyvälle tuoksuviin hiuksiisi ja riisua itseni edessäsi paljaaksi. Niin että näet kaikki arpeni. Niin että näet kaikki haavani, jotka vielä vuodattavat verta. Niin että hyväksyt minut sellaisena kuin olen. Vastaat kosketukseeni ja kosketat takaisin. Vedät minut lähellesi ja riisut itsesi paljaaksi edessäni. Niin että näen kaikki arpesi. Niin että näen kaikki haavasi, jotka vielä vuodattavat verta. Niin että hyväksyn sinut juuri sellaisena kuin olet. Niin että tule. Tule. Olen kävellyt puolitiehen vastaan. Sinun on kuljettava sama matka. Puolitiehen. Muuten emme tunne toistemme kosketusta. Muuten emme kohtaa.

Pysäytetään tämä hetki. Suljetaan kaikki muu paitsi tämä hetki. Ja vaikka tämä kaikki kuulostaakin aivan saatanan naistenlehdeltä, niin pysäyteään nyt tämä hetki. Katsotaan toisiamme silmiin. Katsotaan sitä kumppania, joka jakaa asuntolainan kanssasi. Katsotaan kuka hän on. Kuunnellaan kuka hän on. Tunnustellaan kuka hän on. Koska ei se ole niin itsestäänselvää kuin olettaisi. Koska voi tulla hetki jolloin häntä ei enää ole. Katsotaan häntä. Otetaan käsi käteen. Ollaan ihan hiljaa. Tunnustellaan. Vittu tunnustellaan vain toisiamme. Annetaan vieno hymy. Kerrotaan kuinka tärkeä hän on. Sanotaan että kuinka rakastetaankaan häntä. Kuunnellaan mitä hänellä on sanottavana. Sanotaan hänelle mitä tekee  mieli sanoa. Milloin sitten jos ei nyt. Vittu milloin sitten jos ei nyt ja kenelle. Hän on sinun paras ystäväsi. Kenelle muulle. Paljastetaan rajuimmatkin toiveet ja raastavimmat pelot. Milloin sitten jos ei nyt. Koska ei se aika oikeasti pysähdy. Jos sitä nyt emme tee, niin sitten emme koskaan. Aika on rajallinen. Katsotaan toisamme silmiin ja tunnustetaan että tarvitsemme toisiamme. Me niin tarvitsemme toisiamme. Tarvitsemme toistemme ihoa. Ja niihin haavoihin voi laittaa laastarin ja ne arvet ovat vain merkkejä elämästä. Merkkejä rohkeudesta että on laittanut itsensä peliin.

Minulla on huomenna kokonainen lauantai-ilta yksin. Se on niin hienoa, että sitä jopa odottaa. Silti häpeilemättä tunnustan tekeväni ikkunaan nenälläni merkkejä, katsoessani milloin hän palaa ja itkeväni onnen ja ikävän kyyneleitä katsoessani lastenhuoneen tyhjää sänkyä odottaessani, että milloin näen taas maailman kauneimmat 128 senttimetriä. Häpeilemättä siksi, koska olen ymmärtänyt että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ja sanoessani niin, olen sanomisestani helvetin ylpeä. Koska minä ainakin tarvitsen toisen ihmisen ihoa. Ilman sitä olen vailla.

johnny cash-hurt