VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 44


Miehen rakkaus osa 1.


Puoliso:

Uskallatko kaatua taaksepäin suorilla jaloilla jos olen takana ottamassa vastaan? Vaimoni kysyi tätä vuosia sitten. Tehtiin koe, vaikka tiesin vastauksen. Mahdotonta. Tulin eilen kotiin yhdeksän jälkeen illalla. Istuin sohvalle vaimoni viereen. Meillä oli vaimoni paukuttamat popcornit kulhossa välissämme. Olin väsynyt kaikesta siitä paskasta, jota oli päivän aikana päälleni satanut. Odotin tukea. Kannustavia sanoja. Viisi minuuttia ja meillä oli riita, joka rantautui aamuun asti. Vaimoni meni nukkumaan. Jäin sohvan nurkalle istumaan. Nipistelin itseäni todetakseni olenko oikeasti hereillä. Olenko oikeasti minä. Mies, joka riidan alkaessa pakenee nurkkaan ja pelkää, että riita raiskaa rakkauden verille. Riitelin kuin ihminen. Sain sanottua asioita. Sain sanoitettua laulun, joka välillämme sointuu riitasointuja. En luota ihmisiin. En uskalla kaatua taaksepäin. En luota, että joku ottaa vastaan. En uskalla sanoa kaikkea mitä puolisolle kuuluisi sanoa. Peittelen totuutta, koska pelkään että totuuttani käytetään minua vastaan. Tuen sijaan saan syyttelyä. Rehellisyys paiskotaan nyrkillä vasten kasvojani ja nauretaan päälle. Liian paljon läheisiä ihmisiä, jotka sen ovat tehneet. Liian paljon kerrottuja totuuksia, jotka valutetaan suolaliuoksena haavoilleni. Heittelin lauseita vaimoni kuultavaksi. Lähdin maalaamaan elämäni taulua lapsuudestani asti. Annoin tulla kaiken, joka oli tullakseen. En suojellut ketään, en edes itseäni. Riitelin ja ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan tunsin, että voin sen turvassa tehdä. En pelännyt rajujakaan sanoja, että ne tuhoaisivat tai nakertaisivat pohjaa rakkaudelta. Riitelin, koska rakastin. Se oli kuin hyvää rakastelua. Seksiä suurilla sanoilla. En voi luottaa ihmisiin. Luotto on rakennettava pala kerrallaan. Ja kun vuoden kuluttua tehdään koe, jossa kaadun taaksepäin suorilla jaloilla vaimoni kiinniotettavaksi, niin en laita jalkoja koukkuun missään vaiheessa. Mies haluaa rakkaudelta perusturvaa. Mies haluaa perusturvaa. Turvaluolaa, jonka uumeniin voi luottavaisin mielin painua uinumaan talviuntaan. Minä haluan olla turvassa ja antaa turvaa.

Lapsi:

Uskallatko kaatua taaksepäin suorilla jaloilla jos olen takana ottamassa vastaan? Kysyin lapseltani ja lapseni kaatui. Ihan tuosta vaan. Ilman epäröintejä. Halusi tehdä uudestaan ja uudestaan. Kävin hakemassa lapseni tänään koulun iltapäiväkerhosta puoli kolmen aikaan. Tulimme kotiin. Hän pyöritti lyijykynää otsaansa vastaan vaikean matikanläksyn tahdissa. Syötiin makaronilaatikkoa ja katsottiin Pikku Kakkosesta Anton Siilinen. Tungettiin tennispallot sukkiimme ja leikittiin, että meillä olisi jalassamme korkokengät. Ei miehellä voi olla korkokenkiä, lapseni nauroi. Sanoin, että voi jos mies niin haluaa. Katsoin lastani kun hän leikki. Olen luvannut itselleni, että teen kaikkeni, että turvaluola rakentuisi lapseni mielen sisään jo lapsesta lähtien. Haluan, että hän oppii luottamaan. Haluan, että hän oppii kertomaan kaiken mitä mielessä liikkuu rehellisesti, peittelemättä ja pelkäämättä, että palkinto rehellisyydestä on hyväksikäyttö. Se on tehtävä, joka on täytettävä. Olen siihen luottamukseen aiheuttanut jo säröjä, tiedän sen, mutta toivon paikkaavani sen kaikella sillä turvalla, jonka hänelle tarjoan. Vaikea tehtävä, mutta kuka on sanonut että elämän pitäisi olla vain helppoa. Toivon, että kun lapseni vuosien päästä sulkee kotiensa ovet ja lähtee kokeilemaan omien siipiensä kantavuutta, hän astuu ulko-ovesta ulos ja lähtee ei kyynerpäät edellä vaan kaatuen taaksepäin, luottaen siihen, että alhaalla on joku ottamassa hänet turvallisesti vastaan. Ja hän laskeutuu pehmeästi maailman syliin.

Tekstini on omistettu yhteiskunnalle, joka pitää huolta heistä, jotka eivät itse siihen pysty ja yksilöille, jotka ovat ottamassa taaksekaatuvia vastaan ja heille, jotka rohkeasti kaatuvat. Ihminen tarvitsee turvaa ja toisia ihmisiä.

Tarpeelliset valheet