maanantai 24. maaliskuuta 2014
VUOSI PARISUHTEESTANI.
Viikko 12
Mieshuone.
Parisuhde, jossa ei saa olla yksin, on painajainen. Tätä mieltä on kirjailija Kari Hotakainen viime sunnuntain Helsingin Sanomissa. Samassa lehdessä toimittaja Anna-Stina Nykänen kirjoittaa kolumnissaan Antakaa miesten olla rauhassa mm. seuraavaa: Miten voi olla niin, että suomalainen mies ei saa olla rauhassa muuten kuin istumalla keskellä jäätä? Kuka tai mikä heitä häiritsee? Tässä hän viittaa pilkkijöihin, jotka pilkkijakkaroillaan istuvat hiljaa paikoillaan jopa tunteja. Yhdeksi syyksi Anna-Stina Nykänen mainitsee takiaiset. Hän kirjoittaa, että parisuhteessa toinen ehkä puuttuu joka asiaan, oikoo ja hypistelee, on koko ajan kuin henkisesti nyppimässä kirppuja.
Parisuhde, jossa ei saa olla yksin, on painajainen. Tässä Hotakaisen lauseessa ei ole mitään väärin. Haluan esittää oman tulkintani asiasta. Parisuhteessa yksinoleminen ei tarkoita hetkiä, jolloin saa olla konkreettisesti yksin. Sekin on tärkeää, että saa oikeasti olla yksin. Ilman kenenkään häiritsevää seuraa. Valua omissa ajatuksissa ja eritteissä pitkin huonekalujen pintaa. Ehkä tärkeämpää on saada välillä olla henkisesti yksin. Parisuhteen toinen osapuoli voi olla fyysisesti paikalla, mutta muuten hän loistaa poissaolollaan. Hän ei ole vieressä nyppimässä kirppuja eikä mustapäitä, vaan on läsnä ihmisenkuorena jossakin näkökentän sivupoluilla. Saamalla oma tilaa lähtemättä mihinkään. Se on yksinolemista parisuhteessa parhaimmillaan. Kaira olkapäällä kulkeva ihminen on aina kävelevä hätähuuto. Sillä eihän kukaan täysijärkinen pilkillä viihtyäkseen istu.
Olen rakentanut ajatuksissani parisuhteille yksinäisyyden huoneen. Se on seinällinen tai seinätön huone, jossa parisuhteen toinen osapuoli saa olla aivan rauhassa ja aivan sellaisena kuin itse haluaa. Se on huone, jonne kumppanilla on ehdoton porttikielto. Ja sitä kieltoa on kunnioitettava. Hätätilanteen sattuessa on parempi ensin kysyä apua naapurilta kuin häiritä yksinäisyyden huoneessa olevaa kumppania. Se on pyhä huone, jossa pidetään yksinäisyyden messua. Siellä voi rassata autoa, polttaa piippua, katsoa pornoa, hakata vasaralla, järjestellä postimerkkejä, maalata taulua, kirjoittaa runoa, palvoa saatanaa, kuunnella kiekkokierrosta, heittää tikkaa, nostella painoja tai lukea sisustuslehtiä. Olen antanut huoneelle nimeksi mieshuone. Ihan vain siksi, että mieshuone kuulostaa hyvältä sanalta. Jokainen antakoon sille oman nimensä. Huone soveltuu niin miehille kuin naisillekin. Kumpikin parisuhteen osapuoli rakentakoon itsellensä sellaisen. Väitän, että huone pidentää parisuhteita kymmenillä vuosilla.
Minulla on mieshuone. Se on seinätön malli. Se on enemmänkin mielen tila kuin varsinainen huone. State of mind. Huoneessani pitää olla fyysisinä olomuotoina sohva, pöytä ja televisio. Kaikki muut huonekalut on mielen sisässä. Mieshuoneessani pidän eräänlaisen vajaan kahden tunnin messun. Jumalana palvon jalkapalloa. Istun sohvalla. Kädessäni pidän tuopissa olevaa tuontiolutta. Mielummin pitäisin viinilasia, mutta viini ei millään sovi jalkapallon kanssa. Ne riitelevät keskenään. Välillä lasken oluttuopin pöydälle ilman tuopin alustaa. Mieshuoneessani sellaista ei tarvita. Vajaan kahden tunnin ajan olen kuin transsissa. Minulla on suu hieman auki, sieltä valuu pienenä norona tuontiolut paidalleni. Kurkustani kuuluu pientä tasaista ynähtelyä. En kuule kuin selostuksen. En näe kuin sortseihin pukeutuneita miehiä. Aivan sama vaikka sohvan toisella reunalla tanssisi ryhmä alastomia baltialaisia naisvoimistelijoita. En huomaisi. Kahden tunnin jalkapallojooga omassa mieshuoneessani. Ja katso, kun tulen huoneestani ulos, olen entistä ehompi aviomies. Osaan laittaa astiat oikeisiin laatikoihin ja rakkauteni on ylitsevuotavaa kuin kaivosyhtiö Talvivaaran kipsisakka-allas.
Minulla on unelma. Monella historiasta tutulla miehellä on ollut. Haaveilen todella järeästä mieshuoneesta. Omasta kirjastohuoneesta. Se olisi ihanaa. Mieleni kiihottuu pelkästä ajatusesta. Opettelen polttelemaan paksuja kuubalaisia sikareita. Viskiä osaan jo jonkin verran juoda. Voisihan sitäkin harjoitella ennen unelman täyttymistä. Minulla olisi huoneessa musta nahkainen nojatuoli, joka narisisi eroottisesti perseeni alla aina kun kävisin kaatamassa itselleni uuden paukun. Kirjahylly miltei kaatusi hyvien kirjojen painosta. Stereoni soittaisivat musiikkia ajalta, jolloin sitä osattiin vielä tehdä. Itken liikutuksen kyyneliä pelkästään kun kirjoitan tätä. Ehkä kauneinta mitä olen koskaan kirjoittanut. Siitä tulisi sellainen hifistelyhuone. Lukisin oikeaa kirjallisuutta, kuuntelisin oikeaa musiikkia, nauttisin oikeita juomia ja suhtautuisin rakentavan ylimielisesti kaikkiin junttijuttuihin. En kestä enää. En näe kirjoittaa. Näppäimistö on märkä. Tyydyn toistaiseksi mieshuoneeseen, joka minulla on. Kesäkuussa alkaa kuukauden kestävä jumalanpalvelus, jalkapallon MM-kisat. Mieshuoneelle on käyttöä. Voi olla, että kuukauden jälkeen minulla ei muita huoneita enää olekaan. En mieti sitä. Etenen sana kerrallaan.
Anna-Stina Nykänen kirjoittaa kolumnissaan: Huvittaa, kun mies on pitkillä työmatkoilla ja kaikki kehuvat, miten minä joudun venymään. Silloinhan olen vapaa! Saan istua yksin bussissa ja ajatella rauhassa pilkkijöitä. Annetaan niiden miesten olla rauhassa. Kas, kun mies pilkkii, nainenkin saa olla rauhassa.
Hei kaikki, annetaan miehen olla rauhassa. Annetaan naisen olla rauhassa. Rakennetaan yksinäisyyden huone. Mielen sisään tai rakennukseen. Se on samantekevää. Tärkeintä on, että jokainen saa olla parisuhteessa yksin. Paikassa, jonne suurellakaan rakkaudella ei ole omaa avainta.
tuomari nurmio-rannanjärvi elää.
tiistai 18. maaliskuuta 2014
VUOSI PARISUHTEESTANI
Viikko 11.
Voisiko ajatella toisin?
Sä pyydät, että laitan valmiiksi kaikki saunatarvikkeet saunavuoroa varten, että sä tuut sinne suoraan lenkiltä. Mä laitan ja tuon. Sä huomaat, että yksi ties kuinka monesta rasvapurkista on unohtunut ottaa mukaan. Sun on pakko mainita siitä. Sun on vaan pakko. Syyllinenhän on jo osoitettu, mähän saunakassin pakkasin. Voisiko ajatella toisin? Sä huomaisit, että yksi rasvapurkki on unohtunut, mutta kaikki muut 29 on mukana. Moitteen sijasta tulisi kiitos, että helvetin hyvin muistettu ottaa kaikki yhtä lukuun ottamatta mukaan. Uhmattaisiin sitä parisuhteen lakia, että vuosien saatossa moitteiden määrä ylittää kiitokset. Vedettäisiin itseämme taaksepäin ja huomattaisiin se hyvä, ne 29 mukana olevaa purkkia. Paskat siitä yhdestä.
Muistatko sen kerran, kun ostimme käsiraudat ja kävelimme kaupungin halki ranteemme kiinnitettynä toisiimme? Ne ihmisten ihailevat tai paheksuvat katseet. En minä muista millä vuosikymmenellä tai millä nimellä vierelläni kävelit, mutta rakkaus sitoi meidät käsiraudoilla yhteen, emmekä antaneet sivumaailmoiden häiritä omaamme. Muistatko mitä teimme väärin? Me emme heittäneet avainta pois. Me jätimme takaoven auki ja molemmat meistä tiesi, että sieltä voi milloin tahansa karata. Ja jos takaoven jättää raolleen, niin se on lupaus itselle lähteä, odottaa hetkeä, jolloin moitteiden määrä ylittää kiitokset, avata käsiraudat avaimella ja kävellä kadulle tai baariin, kiinnittää käsiraudat seuraavan nimen ranteeseen ja laittaa avaimen taskuun. Voisiko ajatella toisin? Voisiko kiinnitettää käsiraudat ranteeseen, heittää avaimet pois, tatuoida vierellä kävelijän nimi käsivarteen ja sulkea oven takana? Voisiko lähtemisen tehdä vähän vaikeammaksi, että käsirautojen avaaminen vaatisi enemmän työtä kuin avaimella aukaisemisen. Voisiko ajatella, että nämä käsiraudat kestää kovemmankin riuhtaisun?
Meidän perjantai-ilta on riita. Sä ajat mua nurkkaan, jonne mä olisin mennyt vapaaehtoisesti. En mä sieltä pois pääse. Me ollaan muodostettu asetelma, josta on jo aiemmin maalattu taulu olohuoneemme muistoihin. Sä tiedät sanat, jolla runnoa minut mustelmille ja mä tiedän tavan, jolla sulkea sinut ulkopuolelle. Meidän välillemme rakentuu lapsuudesta asti rakenteilla ollut muuri. Useimmiten se on näkymätön, mutta näkymättömyydessäänkin murtumaton. Voisiko ajatella toisin? Olethan sen jo nähnyt. Kuinka revin paljain käsin muuria palasiksi silmiesi edessä ja ne kaikki muurin palat lojuivat murusina lattialla. Sä näit sen tuhon, jota vuosien saatoissa on kylvetty. Auttoiko se ymmärtämään? Mitä jos seuraavan kerran, kun riidan siemen kylvetään, tajuamme toistemme moodit. Riitelemme pyöreässä huoneessa, jossa ei ole nurkkia, jonne piiloutua. Paljaana, helvetin paljaana kohtaamme toisemme ja luovumme kaikista turvaluolistamme ja vastaanotamme tunteen. Vastaanotamme toisemme ja löydämme toisistamme sen turvallisuuden, joka on ollut hukassa. Puhun itsestäni. Joka on ollut minulta hukassa. Turvan, joka ei ole pelkkää rakennettua defenssiä.
Sä sanot että oot kipee. Sä pyydät mua sohvalle. Mä tuun. Mä sanon sulle ettei tehdä mitään. Pitää levätä ja juoda kuumaa. Katsotaan leffoja tai huonoja tv-ohjemia. Maailma pyörii tämän illan ilman meitä. Sä sanot, että se voi tarttua. Mä tuun lähemmäksi. Mä haluun kiinnittää meidät käsirautoihin. Mä haluun heittää avaimen pois. Mä haluun, että sä tartutat muhun taudin. Sairastetaan yhdessä. Mitä väliä. Mä haluun sulkea ovet ja puhelimen ja antaa aikamme valua. Voisiko ajatella toisin? No, mikä tässä voisi olla toisin?
Rakkaus on ajatuksenvirtaa.
olavi uusivirta-erika
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
VUOSI PARISUHTEESTANI
Viikko 10
Pieni punatukkainen tyttö.
Huhtikuussa 1974 Englannin Brightonissa ruotsalainen Abba voittaa Euroviisut kappaleellaan Waterloo. Voitto huomioidaan laajalti Suomessakin. Ehkä tieto voitosta kantautuu myös vajaan kuukauden ikäisen tyttölapsen korviin. Ehkä tyttölapsi kuulee kappaleen radiosta ja hänen pienet sormensa liikkuvat kappaleen tahdissa. Kutsukaamme tyttöä pieneksi punatukkaiseksi tytöksi. Tyttö syntyi eräänä lauantaisena aamupäivänä maaliskuun kuudestoista päivä vuonna 1974 ja punaisine hiushaituvineen tyttö rääkäisi ensimmäiset äänensä maailmaan ja siitä lähtien ääntä onkin riittänyt.
Tammikuun kahdeskymmenes päivä vuonna 1976 Suomessa riehuu äkäinen talvimyrsky. Nuori nainen iältään kaksikymmentäyksi istuu ikkunan äärellä ja katselee, kun tuuli raivoaa lunta lasia vasten. Naisella on tukala olo suuren vatsansa kanssa. Hän viihdyttää itseään pitämällä teekuppia vatsansa päällä odottaen, että vatsassa yliaikaa asuva ihmisverso potkaisisi kupin lattialle. Nainen katsoo kalenteriin ja toteaa, että eipä ole ihmisversolla kiire maailmaa katsomaan. Helmikuun toinen päivä vuonna 1976 pahasti myöhässä oleva poikavauva syöksyy synnytyssalissa odottavan kätilön kämmenille juuri kun kätilön työvuoro on kymmenen minuutin päästä päättymässä. On maanantainen iltapäivä ja kello on kymmentä vaille neljä. Ulkona sataa edelleen lunta.
Pienestä punatukkaisesta tytöstä on helmikuussa 1976 kasvanut jo tomera kaksivuotias. Hän näkee itsensä selaamansa kirjan sivuilla. Hän osoittaa kirjan tytön sormella ja hänen äitinsä sanoo sen olevan Peppi Pitkätossu. Pieni punatukkainen tyttö ei usko sitä, vaan yksin jäätyään repii kirjasta sivut. Samaan aikaan sataviisikymmentä kilometriä pohjoiseen pulloposkinen poikavauva makaa olohuoneen lattialla ja hänen isänsä kuuntelee liikkumatta lähetystä Montrealin kesäolympialaisista. Sillä hetkellä kun Lasse Viren kaatuu 10 000 metrin juoksussa ja voittaa lopulta sen, poikavauva kääntyy ensimmäisen kerran selältä mahalleen. Sitä hänen isänsä ei tiedä Lasse Virenin voitosta seonneena.
Vuodet liikkuvat ja 1980-luvulla tulevat kirkkaat neonvärit. Heti vuonna 1 pieni punatukkainen tyttö menee kouluun. Samana kuuna on aloittava Music Television MTV lähetyksensä. Pieni punatukkainen tyttö on vielä liian pieni tyttö siitä innostumaan, mutta muutamien vuosien kuluttua kaapelikanava pilaa muiden tyttöjen tavoin pienen punatukkaisen tytön musiikkimaun. Pieni punatukkainen tyttö istuu pulpetissaan kahdeksankymmenluvun läpi ja koulun jälkeen kulkee kavereidensa kanssa neonkeltaisissa tarralenkkareissaan Hervannan elämänmakuisia polkuja pitkin. Kesän alettua tyttö istutetaan auton takapenkille. Auto pysähtyy pienen mökin eteen, jonka vastapäätä virtaa kapea joki. Siinä tyttö viettää kesänsä. Syksyn tullen tyttö istutetaan auton takapenkille ja viedään takaisin.
Pulloposkisen pojan posket ovat jo tyhjentymään päin. On vuosi 1986 ja poika seisoo rumpupatteristonsa takana kaverinsa olohuoneessa. Kitaristit ja laulaja on jo valmiina. Stereoista alkaa kuulua Twisted Sistersin kappale. Poika hakkaa kapuloillaan rajua rytmiä sohvatyynyistä tehtyyn rumpupatteristoon. Kitaristien sulkapallomailat soittavat sooloa ja laulajan moppimikrofoni taipuu mallikkaasti. Vietetään HIV-bändin ensimmäistä keikkaa. Keikka kestää kymmenen minuuttia. Soittajien sytyttämä kynttilä osuu olohuoneen sinisiin verhoihin ja verhot alkavat savuta. Samaan aikaan kitaristin äiti saapuu yllättäen töistä ja haistaa savun sekä näkee kaadetut sohvat. Poikien rocktähteys on siltä päivältä ohi. Asunnon kaikki ikkunat avataan savun saamiseksi ulos. Muutama kuukausi tapahtuneesta kaikki ikkunat pitää sulkea. Kantautuu tieto, että Tshernobylin ydinvoimala on räjähtänyt.
Yhdeksänkymmenluku saapuu. Pienestä punatukkaisesta tytöstä on kuoriutunut jo nuori punatukkainen kaunotar. Hänen kauniin vartalonsa katolle pystytetään valkoinen hattu vuonna 1993. Samana vuonna aloittaa televisoissa Onnenpyörä-ohjelma, jossa laman keskellä köyhäilevä kansa pystyy ostamaan edes vokaaleita. Nuoren naisen katseessa siintää tuntematon tulevaisuus kohti auki olevia ovia ja lapsuuden pölyt ovat laskeutuneet aikuisuuden kynnykselle ja alkava aikuisuus pitkin murtuvia tai pitäviä tikkaita on aloitettava. Aikuisuus ja oma tie ei synny muuten kuin kokeilemalla. Nuori punatukkainen kaunotar kokeilee opiskelua, tupakkaa, alkoholia, seurustelua, matkustelua, harrastuksia, lyhyttä tukkaa, pitkää tukkaa ja mitä nyt nuoret punatukkaiset kaunottaret kokeilevat. Eivät he kaikkea kerro.
Sataviisikymmentäkilometriä pohjoiseen. Pulloposkisesta pojasta on hioutunut nuori finninaamainen ja takatukkainen teinipoika. Joulukuussa 1991 hän pitää kädessään vedensinistä LP-levyä. Levyn kannessa veden alla oleva poikavauva kurkoittaa kohti seteliä. Teinipoika pitää levyä kädessään koko yhdeksänkymmenluvun alun. Se on hänen valkea ratsunsa, joka hakee hänet kohti parempia maailmoja. Vuonna 1995, hetkeä ennen kuin Suomi voittaa jääkiekossa ensimmäisen maailmanmestaruutensa, teinipoika kirjoittaa levyllä olevasta kappaleesta ylioppilasaineen ja hänenkin päähänsä ruuvataan valkoinen hattu. Teinipojasta muovautuu nuori mies, jonka on aloitettava matka kohti aikuisuutta. Se ei synny muuten kuin kokeilemalla. Nuori mies kokeilee parisuhteilua, opiskelua, armeijaa, vierasta kaupunkia, alkoholia, brittipoppia, lyhyttä tukkaa, pitkää tukkaa ja mitä nyt nuoret miehet kokeilevat. Eivät he kaikkea kerro.
Vuosituhannet vaihtuvat. Pieni punatukkainen tyttö kulkee jo valmiiksi sen kaupungin katuja, jonne pulloposkisen pojan muuttoauto on liikkumassa. Pojan tavarat mahtuvat isänsä pienen Fiatin kyytiin, mutta ajatukset ja unelmat eivät mahdu kuorma-autoonkaan. On kesä 2001 ja poika jättää kaiken vanhan taaksensa, paljon vanhaa sortuu, mutta uutta on syntyvä tilalle. Kaksi kuukautta pojan muutosta lentokoneet ajavat New Yorkissa sijaitsevan World Trade Centerin kahta tornia päin, jotka vajoavat maahan iskujen voimasta. Kenekään maailma ei ole enää entisensä. Tyttö ja poika liikkuvat vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen toisistaan tietämättä. He kokevat tahoillaan elämän iloja, suruja, nautintoja ja ahdistuksia. Jokaisella pilvellä on rosoinen reuna.
Maaliskuun kolmastoista päivä vuonna 2010. Pieni punatukkainen tyttö seisoo tanssilattian reunamilla. Pulloposkisen pojan katse tavoittaa tytön katseen. Katseet pysähtyvät toisiinsa. Ne suorastaan tarrautuvat toisiinsa kuin magneetti osuisi jääkaapin oveen. Kahden ihmisen maailmat kohtaavat. Kaksi ihmisen elämää on kierrellyt toisiaan heidän koko elämänsä. He ovat nähneet samoja tapahtumia. Heissä asuu yhteinen aikakausi ja historian käänteet. Heissä asuu yhteiset tunteet, jotka ovat kohdistuneet toisaalle, toisten ihmisten kannettavina. Tanssilattian reunalla he yhdistävät tunteensakin. Niitä ei oteta vielä käyttöön, mutta annataan kuin ennakkolahjana.
Huomenna, maaliskuun 13. päivänä vuonna 2014, tulee neljä vuotta kahden maailman kohtaamisesta.
Sunnuntaina, maaliskuun 16. päivänä vuonna 2014, pieni punatukkainen tyttö täyttää 40-vuotta.
Pienestä punatukkaisesta tytöstä on kasvanut vuosien myötä kaunis punatukkainen nainen. Nainen, joka on säilyttänyt lapsuudestaan leikkisyyden ja viattomuuden ja nainen, joka on elämänkokemuksista oppineena ja viisastuneena saanut suuren voiman, jolla hänen naiseutensa kukoistaa ja loistaa kirkkaampana kuin koskaan ja sen kirkkaan valon edessä istuu pulloposkinen poika, joka elämänkokemuksistaan oppineena ja viisastuneena on löytänyt pojan ympäriltä miehen, jota naisen valo ympäröi ja se valo ei sokaise vaan näyttää yhteisen tien, jota ei tarvitse kulkea pimeässä.
Omistettu pienelle punatukkaiselle tytölle 16.3.1974- 16.3. 2014. Ja siitä eteenpäin.
Rakkaus on tarina, jonka se kirjoitti.
topi sorsakoski-punatukkaiselle tytölleni
Pieni punatukkainen tyttö.
Huhtikuussa 1974 Englannin Brightonissa ruotsalainen Abba voittaa Euroviisut kappaleellaan Waterloo. Voitto huomioidaan laajalti Suomessakin. Ehkä tieto voitosta kantautuu myös vajaan kuukauden ikäisen tyttölapsen korviin. Ehkä tyttölapsi kuulee kappaleen radiosta ja hänen pienet sormensa liikkuvat kappaleen tahdissa. Kutsukaamme tyttöä pieneksi punatukkaiseksi tytöksi. Tyttö syntyi eräänä lauantaisena aamupäivänä maaliskuun kuudestoista päivä vuonna 1974 ja punaisine hiushaituvineen tyttö rääkäisi ensimmäiset äänensä maailmaan ja siitä lähtien ääntä onkin riittänyt.
Tammikuun kahdeskymmenes päivä vuonna 1976 Suomessa riehuu äkäinen talvimyrsky. Nuori nainen iältään kaksikymmentäyksi istuu ikkunan äärellä ja katselee, kun tuuli raivoaa lunta lasia vasten. Naisella on tukala olo suuren vatsansa kanssa. Hän viihdyttää itseään pitämällä teekuppia vatsansa päällä odottaen, että vatsassa yliaikaa asuva ihmisverso potkaisisi kupin lattialle. Nainen katsoo kalenteriin ja toteaa, että eipä ole ihmisversolla kiire maailmaa katsomaan. Helmikuun toinen päivä vuonna 1976 pahasti myöhässä oleva poikavauva syöksyy synnytyssalissa odottavan kätilön kämmenille juuri kun kätilön työvuoro on kymmenen minuutin päästä päättymässä. On maanantainen iltapäivä ja kello on kymmentä vaille neljä. Ulkona sataa edelleen lunta.
Pienestä punatukkaisesta tytöstä on helmikuussa 1976 kasvanut jo tomera kaksivuotias. Hän näkee itsensä selaamansa kirjan sivuilla. Hän osoittaa kirjan tytön sormella ja hänen äitinsä sanoo sen olevan Peppi Pitkätossu. Pieni punatukkainen tyttö ei usko sitä, vaan yksin jäätyään repii kirjasta sivut. Samaan aikaan sataviisikymmentä kilometriä pohjoiseen pulloposkinen poikavauva makaa olohuoneen lattialla ja hänen isänsä kuuntelee liikkumatta lähetystä Montrealin kesäolympialaisista. Sillä hetkellä kun Lasse Viren kaatuu 10 000 metrin juoksussa ja voittaa lopulta sen, poikavauva kääntyy ensimmäisen kerran selältä mahalleen. Sitä hänen isänsä ei tiedä Lasse Virenin voitosta seonneena.
Vuodet liikkuvat ja 1980-luvulla tulevat kirkkaat neonvärit. Heti vuonna 1 pieni punatukkainen tyttö menee kouluun. Samana kuuna on aloittava Music Television MTV lähetyksensä. Pieni punatukkainen tyttö on vielä liian pieni tyttö siitä innostumaan, mutta muutamien vuosien kuluttua kaapelikanava pilaa muiden tyttöjen tavoin pienen punatukkaisen tytön musiikkimaun. Pieni punatukkainen tyttö istuu pulpetissaan kahdeksankymmenluvun läpi ja koulun jälkeen kulkee kavereidensa kanssa neonkeltaisissa tarralenkkareissaan Hervannan elämänmakuisia polkuja pitkin. Kesän alettua tyttö istutetaan auton takapenkille. Auto pysähtyy pienen mökin eteen, jonka vastapäätä virtaa kapea joki. Siinä tyttö viettää kesänsä. Syksyn tullen tyttö istutetaan auton takapenkille ja viedään takaisin.
Pulloposkisen pojan posket ovat jo tyhjentymään päin. On vuosi 1986 ja poika seisoo rumpupatteristonsa takana kaverinsa olohuoneessa. Kitaristit ja laulaja on jo valmiina. Stereoista alkaa kuulua Twisted Sistersin kappale. Poika hakkaa kapuloillaan rajua rytmiä sohvatyynyistä tehtyyn rumpupatteristoon. Kitaristien sulkapallomailat soittavat sooloa ja laulajan moppimikrofoni taipuu mallikkaasti. Vietetään HIV-bändin ensimmäistä keikkaa. Keikka kestää kymmenen minuuttia. Soittajien sytyttämä kynttilä osuu olohuoneen sinisiin verhoihin ja verhot alkavat savuta. Samaan aikaan kitaristin äiti saapuu yllättäen töistä ja haistaa savun sekä näkee kaadetut sohvat. Poikien rocktähteys on siltä päivältä ohi. Asunnon kaikki ikkunat avataan savun saamiseksi ulos. Muutama kuukausi tapahtuneesta kaikki ikkunat pitää sulkea. Kantautuu tieto, että Tshernobylin ydinvoimala on räjähtänyt.
Yhdeksänkymmenluku saapuu. Pienestä punatukkaisesta tytöstä on kuoriutunut jo nuori punatukkainen kaunotar. Hänen kauniin vartalonsa katolle pystytetään valkoinen hattu vuonna 1993. Samana vuonna aloittaa televisoissa Onnenpyörä-ohjelma, jossa laman keskellä köyhäilevä kansa pystyy ostamaan edes vokaaleita. Nuoren naisen katseessa siintää tuntematon tulevaisuus kohti auki olevia ovia ja lapsuuden pölyt ovat laskeutuneet aikuisuuden kynnykselle ja alkava aikuisuus pitkin murtuvia tai pitäviä tikkaita on aloitettava. Aikuisuus ja oma tie ei synny muuten kuin kokeilemalla. Nuori punatukkainen kaunotar kokeilee opiskelua, tupakkaa, alkoholia, seurustelua, matkustelua, harrastuksia, lyhyttä tukkaa, pitkää tukkaa ja mitä nyt nuoret punatukkaiset kaunottaret kokeilevat. Eivät he kaikkea kerro.
Sataviisikymmentäkilometriä pohjoiseen. Pulloposkisesta pojasta on hioutunut nuori finninaamainen ja takatukkainen teinipoika. Joulukuussa 1991 hän pitää kädessään vedensinistä LP-levyä. Levyn kannessa veden alla oleva poikavauva kurkoittaa kohti seteliä. Teinipoika pitää levyä kädessään koko yhdeksänkymmenluvun alun. Se on hänen valkea ratsunsa, joka hakee hänet kohti parempia maailmoja. Vuonna 1995, hetkeä ennen kuin Suomi voittaa jääkiekossa ensimmäisen maailmanmestaruutensa, teinipoika kirjoittaa levyllä olevasta kappaleesta ylioppilasaineen ja hänenkin päähänsä ruuvataan valkoinen hattu. Teinipojasta muovautuu nuori mies, jonka on aloitettava matka kohti aikuisuutta. Se ei synny muuten kuin kokeilemalla. Nuori mies kokeilee parisuhteilua, opiskelua, armeijaa, vierasta kaupunkia, alkoholia, brittipoppia, lyhyttä tukkaa, pitkää tukkaa ja mitä nyt nuoret miehet kokeilevat. Eivät he kaikkea kerro.
Vuosituhannet vaihtuvat. Pieni punatukkainen tyttö kulkee jo valmiiksi sen kaupungin katuja, jonne pulloposkisen pojan muuttoauto on liikkumassa. Pojan tavarat mahtuvat isänsä pienen Fiatin kyytiin, mutta ajatukset ja unelmat eivät mahdu kuorma-autoonkaan. On kesä 2001 ja poika jättää kaiken vanhan taaksensa, paljon vanhaa sortuu, mutta uutta on syntyvä tilalle. Kaksi kuukautta pojan muutosta lentokoneet ajavat New Yorkissa sijaitsevan World Trade Centerin kahta tornia päin, jotka vajoavat maahan iskujen voimasta. Kenekään maailma ei ole enää entisensä. Tyttö ja poika liikkuvat vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen toisistaan tietämättä. He kokevat tahoillaan elämän iloja, suruja, nautintoja ja ahdistuksia. Jokaisella pilvellä on rosoinen reuna.
Maaliskuun kolmastoista päivä vuonna 2010. Pieni punatukkainen tyttö seisoo tanssilattian reunamilla. Pulloposkisen pojan katse tavoittaa tytön katseen. Katseet pysähtyvät toisiinsa. Ne suorastaan tarrautuvat toisiinsa kuin magneetti osuisi jääkaapin oveen. Kahden ihmisen maailmat kohtaavat. Kaksi ihmisen elämää on kierrellyt toisiaan heidän koko elämänsä. He ovat nähneet samoja tapahtumia. Heissä asuu yhteinen aikakausi ja historian käänteet. Heissä asuu yhteiset tunteet, jotka ovat kohdistuneet toisaalle, toisten ihmisten kannettavina. Tanssilattian reunalla he yhdistävät tunteensakin. Niitä ei oteta vielä käyttöön, mutta annataan kuin ennakkolahjana.
Huomenna, maaliskuun 13. päivänä vuonna 2014, tulee neljä vuotta kahden maailman kohtaamisesta.
Sunnuntaina, maaliskuun 16. päivänä vuonna 2014, pieni punatukkainen tyttö täyttää 40-vuotta.
Pienestä punatukkaisesta tytöstä on kasvanut vuosien myötä kaunis punatukkainen nainen. Nainen, joka on säilyttänyt lapsuudestaan leikkisyyden ja viattomuuden ja nainen, joka on elämänkokemuksista oppineena ja viisastuneena saanut suuren voiman, jolla hänen naiseutensa kukoistaa ja loistaa kirkkaampana kuin koskaan ja sen kirkkaan valon edessä istuu pulloposkinen poika, joka elämänkokemuksistaan oppineena ja viisastuneena on löytänyt pojan ympäriltä miehen, jota naisen valo ympäröi ja se valo ei sokaise vaan näyttää yhteisen tien, jota ei tarvitse kulkea pimeässä.
Omistettu pienelle punatukkaiselle tytölle 16.3.1974- 16.3. 2014. Ja siitä eteenpäin.
Rakkaus on tarina, jonka se kirjoitti.
topi sorsakoski-punatukkaiselle tytölleni
maanantai 3. maaliskuuta 2014
VUOSI PARISUHTEESTANI
Viikko 9
Tehdään rakkaudestamme elämänmittainen. (Tositarina parisuhteesta, joka antaa toivoa.)
Nainen katsoo miestänsä, joka on seissyt hänen rinnallaan yli kahdenkymmen vuoden ajan. Naisen ei tarvitse kysyä mieheltään mitään. Pieni ilme miehen kasvoilla riittää lauseeksi. Vuodet ovat hioneet heidät ymmärtämään toisiaan. Nainen miettii, että sanottiinko hänelle 16-vuotiaana, että olet liian nuori rakastamaan ja ettei ensi rakkaus ikinä kestä. Samantekevää. Yli kaksikymmentä vuotta on kulunut ja naisen katse on kuin 16-vuotiaalla tytöllä, täynnä rakkautta ja hyvää tahtoa. Mies kävelee naisen luokse, koskee hiljaa olkapäästä ja hymyilee. He tekevät sitä päivittäin. Sormien kosketus kirjoittaa vartaloon rakkauden sanoja. Hellyys kulkee päivittäisenä tuulena heidän lävitseen ja sen merkittävyyden pystyy lukemaan heidän katseistaan. On aamu ja iltaan on vielä kokonainen elämä aikaa. Onneksi elämä on heidän yhteinen.
Myös tänään on heidän iltansa. Lapset ovat menoissaan ja arki on pyöräyttänyt vuorokauden pimeän puolelle. Nainen tulee väsyneenä kotiin. Näkee miehen laittaneen kotia ja kynttilät. Nainen ilahtuu ja ajattelee huvittuneena mielessään, että parempaa esileikkiä ei voi saada. Nainen rakastaa miehessään tuota piirrettä. Mies huomio, huolehtii ja tekee arjesta niin turvallisen, että heikkouden hetkellä saa luvan olla. Nainen muistaa kesän, jolloin mies kuljetti häntä sen yli huolehtivaisilla harteillaan. Piti pystyssä kun omat jalat eivät jaksaneet kantaa. Nainen tietää että tekisi samoin. Vastuu on jaettu. Kaikessa. Ei heidän tarvitse olla mitään muuta kuin ovat. Vuodet ovat riisuneet kaikki naamarit heidän kasvoiltaan. Ja vaikka naama ei joka päivä, joka hetki aina miellyttäisikään, niin sekin naama on hyväksyttävä. Nainen lähestyy miestänsä, tekee sitä mitä usein tekee, flirttailee miehelleen, hakee jännitettä heidän välilleen ja nainen tietää, että mies näkee hänet seksikkäänä, sillä nainen vain tietää. He ovat kuulleet muiden sanovan, että pitkässä parisuhteessa intohimo vähenee. Mistä hekään mitään tietävät. Intohimo vain syvenee. Ehkä se ei enää pohjaudu nuoruuden himoon ja hurmioon, vaan intohimon pohjana on tuttuus ja turvallisuus, nuo sanat joita nuoremmat parit kavahtaa, mutta mistä hekään mitään tietävät.
Mies kävelee naista kohti ja heillä on koko loppuelämä aikaa rakastaa.
Yli kaksikymmentä vuotta on iso aika. Kyllä siinä varjojen allakin saa hetkittäin elää. Valo on vain paljon kirkkaampaa. Siinä ajassa punnitaan hyväksymisen taito. Siinä ajassa mitataan rakastamisen taito. Kuusitoistavuotiaana tyttönä rakkaus oli pelkkää valoa, joka kuljetti kohti varjoa, joka peittyi taas valosta, varjosta, valosta, varjosta, valosta, varjosta, valosta ja vuodet hehkutti tyttöä naiseksi ja nainen puhkesi hedelmäksi ja hedelmä kantoi sisällään kaksi uutta tyttöä maailman kuljettavaksi ja nainen ja mies talloivat heille polun valmiiksi ja ohjasivat eteenpäin. Yhdessä mies ja nainen harrastivat, jakoivat vastuuta, tarjosivat turvaa, tarjosivat rakkautta ja iltaisin vuoden, kolmen, neljäntoista, kahdenkymmenen jälkeen he antoivat toisilleen hyvän yön suudelman, halasivat erotessa, halasivat tavatessa, synnyttivät turvaa, joka antoi heille rohkeutta ja voimaa, ja mikä viisaus kuusitoistavuotiaan sisällä asuikaan ja mikä rohkeus heillä pitkä parisuhde maaliin asti saattaa.
Ne sanat. Ne kaikkein kauneimmat. Se lause. Nainen kuiskaa kovaa. Se ajatus. Ajatus loistaa kultaa.
Voi nojata mieheen turvallisin mielin, kun ikää alkaa tulemaan.
Nainen katsoo miestä kaukaa, ottaa viekottelevamman katseen minkä osaa.
Mies huomaa. Sama katse kahdenkymmen vuoden takaa.
Silloin. Nyt. Aina.
sig- vuosisadan rakkaustarina
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)