VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 19.


Sinun äänesi soi kauniimmin kuin yhdenkään meren aallot.


Toukokuun 18. päivä vuonna 2013 oli lauantai. Sää oli puolipilvinen ja lämpötila oli kahdenkymmenen asteen molemmin puolin. Aamulehden etusivulla oli isolla otsikko, ihana päivä. Siinä viitattiin sinä iltana käytävään jääkiekon mm-kisojen Suomi-Ruotsi välieräotteluun ja illalla laulettaviin Eurovisoinin laulukilpailuun. Molemmista odotettiin Suomeen menestystä. Meille otsikointi edusti ihan jotain muuta. Aamulla kahdeksan aikaan herätessäni laskin, että sinusta tulee seitsemän tunnin kuluttua vaimoni. Ihana päivä, Aamulehti sen tiesi jo aamulla kertoa. Avioliitosta odotettiin suurta menestystä. Miten päivä lopulta meni? Suomi hävisi välieräottelunsa ja Kristan esittämä Marry me-kappale jäi viimeisten joukkoon Euroviisuissa. Ehkä hän ei laulanutkaan voitosta, vaan meille, sillä minä nain sinut tuona päivänä ja me voitimme. Aamulehti oli lopulta oikeassa. Päivästä tuli ihana ja meidän avioliitosta menestyksekäs. Se on tänään kestänyt vuoden. Se on hyvä saavutus, sillä sen olisi voinut helposti rikkoa jo ensimmäisen vuoden aikana. Mikään ei ole helpompaa kuin rikkoa avioliitto. Meidän on säilynyt ehjänä. Hyvää vuosipäivää kultaseni. Tämä teksti on omistettu sinulle. Se on kiitos.

Rakastuminen. Kuin jokin korkeampi voima pitäisi käsissään lankoja ja me olisimme marionettinukkeja, joita liikutella. Langat kietoutuneena toisiinsa liikumme toisiamme kohti ja mikään aika ei ole liikaa toisiimme sotkeutuneena. Jokainen päivä alkaa taputtamalla käsivarresta esiin suonta, jonne piikittää annos rakkautta suoraan verenkiertoon. Muu maailma on sen jälkeen avaruutta, jonne ei tarvitse edes mennä. Kultaseni, me emme ole enää riippuvaisia. Me uskalsimme katkaista meitä liikuttaneet langat ja aloittaa liikkumisen ilman ohjausta. Eikä meidän tarvitse joka aamu ottaa annosta ruiskurakkautta. Me selvisimme rakastumisen vaiheesta, menimme naimisiin ja aloitimme oikean parisuhteen. Avioliitto päättää rakastumisen. Vähän karulta se kuulostaa, mutta ei kai kukaan pysty elämään koko parisuhdettaan narkoottisessa tilassa. Me olemme parisuhteessa. Liikutamme omia lankojamme. Katsomme mitä ympärillämme tapahtuu. Tuomme itsemme lähelle toista. Ojennamme kätemme toisiamme kohti. Suutelemme. Jokainen hetki on pysyvää ja totta.

Kiitos tästä vuodesta. Kiitos, että saan olla miehesi. Kiitos, että saan olla mies, joka olen. Joka kahden vuoden yhdessä asumisen jälkeen ei vieläkään tiedä missä me säilytämme talouspaperia ja leikkuulautoja. Mies, joka hukkaa yhden päivän aikana kolme kertaa kännykkänsä. Mies, joka nauraa omille vitseillensä, koska pitää niitä nerokkaan oivaltavina. Kuten sitä vitsiä, että olen minäkin sellainen tee se itse-mies, varsinkin seksissä. Ulvon naurusta, kun kerron tätä itselleni. Mies, joka välillä haluaa elämäntapahifistellä. Juoda suhteettoman kalliita tuontioluita, kertoa suhteettoman ylimielisiä mielipiteitä ja kuunnella suhteettoman hyvää musiikkia. Tosin ymmärräthän sen kultaseni, että sinun musiikkimakusi ei ole kauneinta osaa sinusta. Kiitos, että kerrot hanakasti mielipiteesi milloin mistäkin. Se on tehnyt minusta rohkeamman ja vahvemman. Kuuden vuoden kuluttua olemme pisteessä, jossa sanon takaisin. Niin ja silloinkin kun löydän simpukankuoren rannalta ja laitan sen korvaani vasten, mutta en kuulekaan meren ääntä. Kiitos, että sinä seisot siinä ja vähän kosketat. Sinun äänesi soi kauniimmin kuin yhdenkään meren aallot.

Sinä seisoit edessäni meikattuna kauniiksi, puettuna tyrmääväksi ja sanoit tahdon. Minä annoin sanan leijua. Annoin sen leijata korvakäytäviini hiljalleen kuin tuulessa leijuvan höyhenen. Sana kutitti minua. Yhä kutittaa. Sinä tahdot. Kuinka kaunis se hetki olikaan. Vain sinä olit sitä hetkeä kauniimpi ja yhdessä me olimme valo, joka sokaisi maailman toisella kolkalla olevan sotilaan silmän ja hän laski aseensa. Edes hetkeksi. Huomaatko kultaseni, että tästä viimeisestä kappaleesta joku voisi sanoa, että hirveetä sentimentaalista paskaa. Samantekevää. Ajan näillä sanoilla maaliin asti. Eikä edes hävetä. Häitä seuranneena iltana makasimme sohvalla. Minulla oli päällä melkein ehjät bokserit ja sinulla iltapukusi eli pieruverkkarit. Olit valuttanut meikkisi vessamme lavuaariin. Minulla sojotti tukka moneen eri suuntaan kuin Tallinnasta saapuvan vodkaturistin askel. Olimme kauniimpia kuin koskaan elämässämme. Kauneus ei valu meikkien mukana viemärirottien kasvoille eikä puvun mukana vaatekaapin rekille. Kauneus oli siinä meidän välissämme. Kauneus oli siinä, että istuit vierelläni, pidit haalisteiden pieruverkkareiden peittämää jalkaasi sylissäni ja laskit ääneen kuinka monta tykkäystä enemmän olit saanut Facebookiin naimisiinmenopäivitykseesi kuin minä omaani.

Me voisimme olla elämämme puolimatkassa. Kyltin vierellä, jossa lukee 40 kilometriä takana, 40 kilometriä edessä. Olemme tulleet tähän pisteeseen juosten. Toisemme tavoitimme vasta noin 35 kilometrin kohdalla. Sopiiko sinulle kultaseni, että mennään loppumatka yhdessä? Ja mitäpä tuumaisit jos käveltäisiin loppumatka? Voitaisiin keskittyä enemmän maisemiin. Pidettäisiin paljon taukoja. Otettaisiin viltti repusta, levitettäisiin  nurmikolle, katsoittaisiin auringonlaskuja ja syötäisiin voileivät. Omassani voisi ollan paljon juustoa. Sitä, joka ei maistu oikein millekään. Mikä hoppu meillä on maaliin päästä? Voihan käydä niin, että liian kova vauhti saa meidät lopettamaan kesken matkan. Mennään sillai hiljalleen. Syötetään välillä lampaita.
Katsotaan mikä näkymä seuraavan mutkan takan on. Sitä paitsi mitä ikinä tapahtuukaan, niin elämää tämä vain on. Ei sitä tarvitse liian vakavasti ottaa. Ja jos joskus meneekin vakavaksi, niin muista aina se, että sinun kanssa kulkee mies, jolla on nerokkaita vitsejä kerrottavaksi.

Ihan jokainen sana oli sinulle. Hyvää vuosipäivää, kulta.

rakkaudella on nälkä.