VUOSI PARISUHTEESTANI.

Viikko 18.


He ovat kaikki äitejä.


He ovat kaikki äitejä. Heidän käsivarsilleen on nostettu ihminen. Lapsi, joka avuttomuudessaan tarvitsee kantajan. Kohdun, jossa lapsi kehittää itsensä valmiiksi elämää varten. Kehdon, jonka keinuvassa liikkeessä lapsi vaivuttaa itsensä uneen, jossa nukkua itsensä kohti uusia taitoja. Rinnan, josta imeä ravinnon, jonka voimasta kasvattaa itsensä kohti suurempia korkeuksia. Sylin, jossa tuntea turvaa, jotta myöhemmin uskaltaa turvallisin mielin irrottautua otteesta. Tuen, jotta kaatumisen hetkellä on joku joka ottaa kiinni. Rakkauden, jotta osaa sitä itsekin jakaa.

He ovat kaikki äitejä.

Hän, joka tänään äitienpäivänä herää keittiöstä kuuluvaan kikatukseen ja saa sänkyynsä itsetehdyn kortin, jossa neljä ihmiseksi tunnistettavaa hymynaamaista hahmoa seisoo vierekkäin ja yläkulmassa paistaa aurinko ja alareunassa teksti onea maiilman parrhain äitille.

Hän, joka tänään äitienpäivänä herää hiljaisuuteen, nousee sohvalta eilen aamulla laitetut vaatteet päällään, kaataa vapisevilla käsillään tyhjän pullon pöydälle pyörimään, totuus vai teko, hän valitsee molemmat, totuus on, että lapsi on toisaalla, toisen äidin kotona, teko on, että sitä ei saa enää tekemättömäksi, että tyhjät pullot olohuoneen pöydällä ovat korvanneet äitienpäiväkortin.

Hän, joka tänään äitienpäivänä katsoo rakastavin silmin lastansa, jota ei ole synnyttänyt, mutta antanut kaiken muun, mitä äiti voi antaa. Lapselle, jonka synnyttäjä makaa syyllisyyden, itsesäälin ja laskuhumalan sekaisessa tilassa tunkkaisen kerrostalokaksion olohuoneen sohvalla.

Hän, joka tänään äitienpäivänä herää aikaisin tekemään pullataikinaa ja suolaista piirakkaa. Keittää vahvat pannukahvit ja katsoo vuoroin katon rajassa nakuttavaa kaappikelloa ja vuoroin keittiönikkunaa, odottaen lapsien ja lapsenlapsien saapuvan.

Hän, joka tänään äitienpäivänä tuntee voimakkainta surua, mitä ihminen voi elämässään tuntea. Hän ei halua nousta sängystä vastaanottamaan surua, vaan nostaa peiton päänsä yli ja itkee pimeän pedin uumenissa kyyneleita, joiden reunaa kehystävät kuolleen lapsen raamit.

Hän, joka tänään äitienpäivänä pukee päällensä kauneimmat vaatteensa, istuu eteisen penkille lankapuhelimensa viereen, näkee vastapäisestä peilistä kasvoissaan vuosien painosta kaivautuneet uurteet ja odottaa puhelua, jota ei ole tullut yli puoleen vuoteen.

Hän, joka tänään äitienpäivänä herää voimakkaisiin polttoihin, herättää vieressä höyhenenkevyesti nukkuvan puolisonsa, laittaa takin päällensä, istuu taksin takapenkille, nousee synnytyssairaalan portaat, menee sisään ovesta, tulee parin päivän päästä ulos samasta ovesta, tulee kotiinsa, nostaa lapsen rinnallensa ja lapsi alkaa imeä elämää sisäänsä. Lapsen, joka kasvaessaan kirjoittaa korttiin maiilman parrhain äitille. Tai lapsen, joka kasvaessaan muuttaa kohti parempaa kotia. Tai lapsen, joka kasvaessaan sulloo perheensä autoon ajaen lapsia kohti mummolaansa. Tai lapsen, joka kasvaessaan elää vain muistoina ja kuvana äitinsä surussa. Tai lapsen, joka kasvaessaan unohtaa soittaa edes toukokuun toisena sunnuntaina.

Lapsen, jolla jokaisella on oma tarina. Jolla jokaisella on oma äitinsä.
He ovat kaikki äitejä. Heillä jokaisella on oma tarina.
Heillä jokaisella sydän.
Täynnä riemullista rakkautta tai rikkirevittyä kauhua.

He ovat kaikki äitejä, joiden rinnoilla ja sylissä maailman kauneus makaa.

genesis-mama