VUOSI PARISUHTEESTANI

Viikko 7

Puinen riippumatto


Katson lastani. Hän on löytänyt puiden seasta paikan, jossa puun oksat haarautuvat kaarevasti alaspäin. Lapsi makaa oksien päällä. Hän sanoo makaavansa riippumatolla. Riippumatto roikkuu pienen puurykelmän keskellä. Siitä avautuu näkymä kahden isomman puun välistä pienelle jääkentälle ja sen yläpuolella aukeaa kokonainen taivas. Lapsi sanoo, että taivas on kuin iso valkokangas, josta voi katsella elokuvaa. On lauantai-ilta. Helmikuinen hämärä on äänettömästi tummentanut maiseman. Lapsi kyllästyy elokuvaan. Ottaa pulkan ja menee laskemaan mäkeä, joka on vielä jäänyt vesisateelta jäljelle. Menen puiselle riippumatolle makaamaan. Katson puiden välistä taivaalle. Pilvet ovat tummia ääriviivoja, jotka hiljalleen liikkuvat taivaan kannella. Kuinka hienon paikan lapseni onkaan löytänyt. Jospa ei olisikaan pilviä. Näkyisi tähdet, jotka lävistäisivät tumman kankaan piste kerrallaan. Kuinka hienoa sitä olisi katsoa. Liikkumattomana, aivan hiljaa. Siinä olisi kaikki mitä tarvittaisiin. Nousen seisomaan. Huomaan jääkentän takana olevan talon ikkunassa ihmishahmon. Hän vetää verhot ikkunan eteen. Menen lapsen luo. Sanon hänelle, että hän on löytänyt naapurustomme hienoimman paikan.

Myöhemmin mieleeni palaa ihmishahmo, joka veti verhoa ikkunan eteen. Vaimoni istuu sohvalla. Minun on pakko kysyä. Ensin selitän hänelle, minkä löydön lapseni teki aiemmin illalla. Kysyn kiihtyneenä, että ei kai meistä tule paria, joka katsoo ulos asunnon ikkunasta ja näkee ihmishahmoja nojaamassa puuhun katsellen taivasta, niin sulkisimme verhon ja ajattelisimme, että emme halua katsoa joitakin hulluja, makaamassa puiden oksilla. Sulkisimme verhon, sulkisimme suurimman osan maailmaa verhojemme taakse, rakentaisimme muurin maailman ja meidän välillemme, jäisimme vangeiksi muurin sisälle, jäisimme omaan pieneen maailmaamme, jossa menestymisen pakko ajaisi kaiken muun ohi, jossa seinät olisivat arvokkaammat kuin sisältö, jossa päämäärä olisi tavoiteltavampi kuin matkalla olo, jossa leikki olisi vain lapsia varten, jossa tyhjälle nauraminen olisi vain hulluja varten, jossa säännöt tappaisivat luovuuden ja jossa kalenteri voittaisi spontaanisuuden.

Odottaisimme pelokkaina hetkeä,  jolloin betonia väkevämpi voima murskaisi muuria paloiksi, niin kuin kaikki muurit lopulta sortuvat, jäisimme pelokkaana avautuneen maailman eteen ja kyvyttöminä elämään, tuhoutuisimme suuruuden, vapauden ja rajattomuuden edessä. Jäisi jäljelle vain kuoret, muuriin sisään sullottu tyhjyydellä täytetty tila ja pelolle uhrattu menetetty aika. Ja ne puussa makaavat ihmishahmot tulisivat luoksemme, osottaisivat taivasta, sanoisivat, että siinä on valkokangas, käsikirjoittakaa itse elokuva, oman elämän näköinen elokuva, koko maailma voi olla muusa ja hullut ideatkin toteutettavissa.

Se minun oli pakko kysyä vaimoltani, että eihän vedetä ikkunan eteen verhoja, että katsellaan ikkunasta niitä puissa makaavia ihmishahmoja, että ollaan niitä puissa makaavia ihmishahmoja, että ollaan lapsia aikuisten vastuulla.

Se on ihan tavallinen tiistai-ilta. Likainen vesi likastaa housujen lahkeita. Kävelen pitkin kotiemme katuja. Koira kulkeutuu remmin mitan takana. Kävelen kohti puista riippumattoa ja päästyäni perille käyn makaamaan. Taivas näyttää samaa elokuvaa. Valkokangas vuotaa. Kuuntelen nappikuulokkeilla musiikkia. Risto laulaa vanhuksesta, joka sulautuu osaksi maisemaa. Pistän silmät kiinni ja olen siinä. En tarvitse muuta. Noustuani pois kävelee vastaani iäkäs pariskunta. He hymyilevät minulle. Tervehtivät. Katson kun he kävelevät, toisiinsa nojailevat ja siitä kävelystä tiedän, että he eivät ole vetäneet verhoa. Tekisi mieleni juosta perään ja sanoa, että menkää kokeilemaan puista riippumattoa, mutta ajattelen, että minun ei tarvitse. He ovat jo kokeilleet. Koira pissaa pienen hangen kaistaleen keltaiseksi. Minun mieleni on kirkas.

risto-mikä estää olemasta ihan kaikki