MIES JA TUNTEET

Osa 7


Ilo.


Mä siinä katsoessani tajusin, että olen onnellinen.

Seisoin lapseni huoneessa ja katselin ikkunasta. Huhtikuu läheni jo puolta, mutta tummalta iltataivaalta leijui häpeilemättömän naivistisella tavalla lumihiutaleita kohti paljaana odottavaa maata. Ne tippuivat kuin minua varten. Katsoin sadetta kuin näytelmää ja ympärillä hiljaisuus kuulosti tuhansilta sanoilta. Halusin kuunnella ne kaikki. Lapseni koulupöydälle oli jäänyt piirustuksia, joita hän edellisenä iltana piirteli. Monessa niissä oli hymyilevä koira. Yhdessä sinisellä penkillä istuva ruskea karhu, jonka kädessä keltainen hunajapurkki. Sen yhden piirustuksen otin mukaani. Piirustuksessa oli koiran lisäksi kolme ihmishahmoa. Kaksi aikuishahmoa ja yksi lapsihahmo. Piirustuksen ihmishahmot istuivat samannäköisellä sohvalla, jolle itse istuin. En tiedä kauanko siinä istuin. Mutta mä siinä katsoessani tajusin, että olen onnellinen.

Lauantai oli edennyt tähän asti hyvin. Meillä oli saunavuoro kuudelta. Sen jälkeen sai pienen pullon limsaa ja sipsejä. Join limsan pillillä. Oli kahdeksankymmentä lukua ja yhdeksänkymmenen alkua. Me katsottiin Speden Spelejä ja Älywapaa palokuntaa. Mä laskin, että jääkaapissa on vain normaalit neljä pulloa olutta. Me katsottiin koko perhe yhdessä ohjelmia. Siinä rivitalon pihassa kulki välillä miehiä. Toivoin, että kukaan ei soittaisi meidän ovikelloa. Yritin tarkkailla aikuisten ilmeitä. Välillä mä kävin keittiössä. Varmistin että jääkaappiin ei ollut tullut mitään yllätyksiä. Kävelin samalla pakkomielteisesti kynnyksiä. Mä tiesin, että niin tekemällä ovikello ei soi, eikä jääkaappiin ilmesty ikäviä yllätyksiä. Me katsottiin koko perhe yhdessä ohjelmia. Se oli mukava lauantai-ilta. Sellainen kun lauantai-iltojen kuuluisikin olla. Menin nukkumaan mukana helpotusta ja iloa.

Tänään on torstai. Mä istun kotona. Ulkona vaihtuu vuoroin räntää ja auringonvaloa. Me syötiin makaronilaatikkoa. Sä olet koiran kanssa lenkillä. Mä istun koneen kanssa penkillä. Myöhemmin pestään ehkä pyykkejä. Sä kirjoitat viestejä. Mä selaan lehtiä. Mä tässä kirjottaessani tajuan, että olen onnellinen. Mä olen suunnitellut. Viikon päästä lauantaina. Ostetaan vähän limsaa ja sipsejä. Levitetään sohva. Katsotaan koko perhe yhdessä ohjelmia. Ylihuomenna meitä on vain kaksi, mutta viikon päästä kolme. Levitetään sohva ja katsotaan koko perhe yhdessä ohjelmia. Pelataan pelejä, pelleillään ja ollaan lähettyvillä. Niin kuin me lauantaisin aina tehdään. Tehdään sellaista kuin lauantai-iltaisin kuuluukin tehdä. Yhdessä koko perhe. Siinä piirustuksessa. Siinä on kolme ihmishahmoa ja koira. Kaksi aikuishahmoa ja yksi lapsihahmo. Istutaan vierekkäin siinä sohvalla. Sitä miettiessäni ymmärrän, että olen onnellinen.

Aurinko valuu esiin pilvenvälistä. Nousee kevät. Syntymä. Kovan asfaltin murtuman raosta nousee kukka. Mahdottomasta paikasta se synnyttää itsensä näkyviin. Välillä sen päältä ajetaan ties millä, mutta sieltä se vain puskee esiin. Keltaisena. Se on päättänyt kasvaa kauniiksi välittämättä ympäristöstä, minne on syntynyt. Ylpeänä ja häpeilemättömän naivistisella lauseella se kirjoittaa itsensä kauniiksi. Ottaa ilolla vastaan.

Mä tätä kuunnellessani tajusin, että olen onnellinen.

22-pistepirkko-birdy

MIES JA TUNTEET

Osa 6

Ikävä.


Iältään pieni poika. Ymmärtää kyllä. Hän katsoo kelloa ja huomaa sen olevan jo kaksi minuuttia yli rajan. Isän auton valot eivät vielä heijastu ikkunasta. Poika on ahdistunut, pelkää kolaria, että isä ei enää tulekaan töistä. On ikävä. Päivä on ollut pitkä. Muistin syövereissä ne sanat, jotka kantautuivat korviin sinä yönä, kun poika heräsi riidan ääniin ja niiden seassa isän sanat, että sitten ajan rekan alle. Poika seisoo ikkunan edessä ja odottaa isän autoa. Kello on 22.22 ja iltavuoro päättynyt kaksikymmentä minuuttia sitten. Tehtaalta kotiin on kahdenkymmenen minuutin ajomatka. Viimein auto kaartaa pihaan. Poika voi mennä nukkumaan. Huomenna on uusi päivä.

Ihan tavallinen perjantai. Minä kuuntelen huoneen hiljaisuutta. Leikkaan sitä avaamalla television, jossa uutispuheessa mies kalliiseen pukuun sommistuneena puhuu pakollisuudesta leikata jopa perusturvasta. Pyörittelen sanoja itsekseni ääneen. Leikata perusturvasta. Eikö perusturva ole koko ihmisen elämän kantava voima. Jos ei ole perusturvaa, ei ole pohjaa elämälle, jonka päällä turvallisesti seistä. Suljen television. En halua edes ymmärtää miehen sanoja. Annan tuntien valua hiljalleen eteenpäin. Menen ikkunan eteen seisomaan. Kello on kaksi aamuyöllä. Sinä olet kaverisi kanssa ulkona. Viettämässä mukavaa iltaa. Sanoit lähtiessäsi tulevasi viimeistään kahdelta. Kello on kolme minuuttia yli. Ikkunassa seisoo mies. Iältään kahdenkymmenen ja neljänkymmenen välillä. Miehen sisällä on herännyt pieni poika. Sama poika, joka vuosia aiemmin seisoi ikkunassa odottaen isää saapuvaksi. Ikä katoaa miehen ympäriltä. Paikalle jää vain tuttu turvattomuus. On ikävä. Kellon viisareista kuuluu painava ääni. Sekunnit putoavat äänekkäästi kellon pohjalle. Ikkunaan jää pieni harmaa jälki iättömän ihmishahmon nenänpäästä.

Ensimmäinen joulu oli pahin. Lapseni oli vähän yli neljän. Joulupukki toi hänelle hienon leikkikeittiön. Paljon astioita. Kuulin tämän, kun hän myöhemmin minulle siitä kertoi. Hänen kasvoistaan paistoi riemu. Riemuitsin mukana. Se oli ensimmäinen joulu, jota emme viettäneet yhdessä. Heräsin aattoaamuun enkä edes yrittänyt pidätellä kyyneleitäni. Joulu tuntui viikonpäivältä, jota seurasi toinen viikonpäivä. Suuntaisin katseeni jo seuraavaan jouluun, jolloin joulupukki tulisi meillekin. Sunnuntaisin huone jää tyhjäksi. Huoneen seinille jää raikumaan ääniä. Menen joskus huoneeseen kuuntelemaan niitä. Sängyllä on kymmeniä pehmoleluja. Niillä on jokaisella nimi. Yritän muistaa niiden nimiä. On ikävä. Nousen ylös sängyltä, jossa seuraavana yönä ei nuku kuin pehmolelut. Lehdessä oli artikkeli. Otsikoitu, että erossa mies pelkää eniten lapsiensa menettämistä. Lapsi, joka voi olla syy jatkaa kaikkea muutakin. Lapsi, jonka kanssa voi mennä vaikka ylihuomenna uimaan. Ei sellaista pelkoa pitäisi olla.

Minulla on rakkausvihko. Se on sellainen paksu, punakantinen vihko, johon kirjoitan ajatuksia. Hankin sen kun olin 17. Kaksi kertaa olen repinyt sen pettymysestä. Olen aina korjannut sen. Teipannut sivuja yhteen. Kursinut kokoon. Kirjoittelen sinne yhä sanoja. Luen vanhoja. Sivuilla liikkuu lujia tunteita. Vihkon ulkoasu on vähän ajan kuluttama. Rikki, säröillään, repsahtanut ja ryppyinen. Siltikin kokonainen. Riittävän hyvä.

Sinä perjantaina lähdit taas kaverisi kanssa. Niinkuin oli sovittu. Ihmisen pitää saada lähteä. Minä jäin pitämään kotia. Huoneen hiljaisuus tuntui mahtavalta. Tein kaikkea miesjuttuja. Mitä ikinä ne ovatkaan. Jokaisella on omansa. Ikävä ei tuntunut ahdistavalta. Heräsin siihen, kun tulit kotiin, riisuit vaatteesi ja tulit viereeni nukkumaan. En avannut silmiäni. Laskin käteni vyötäröllesi ja tunsin sinun pehmeän ihosi sormenpäitäni vasten. En ollut raottanut verhoja koko iltana. Ikkunaan ei ollut jäänyt harmaata jälkeä nenästäni. Tiesin että tulet. Kirjoitin siitä aiemmin illalla vihkooni. Rikkirevittyyn vihkooni, joka on kuitenkin kokonainen. Riittävän hyvä.

 En tahdo sinua enää.

MIES JA TUNTEET

Osa 5

Intohimo

Alku:

Halu voittaa epävarmuuden. Mä tiedän, että mulla ei ole aikaa kuin ehkä nämä yön viimeiset tunnit. Mä seison siinä sun edessä hieman humaltuneena ja haluan tuntea sormenpäissäni sen kaiken, jonka olet illan aikana minulta peittänyt. Mä kuulen, kun sun seinällä oleva kello raksuttaa sekunteja, mutta se ei liiku kohti huomista, koska tällä hetkellä huomista ei ole. Mä en tule mistään, enkä ole menossa mihinkään. Mä olen tämä hetki ja mun on aika toimia. Heittäydyttävä, menetettävä kontrolli, hypättävä altaan syvään päätyyn ja uitava. Mä riisun sut silmieni eteen ja näen tulevan yön, ehkä tulevan vuoden tai koko loppuelämäni naisvartalon muotoisena kuvana. Sillä hetkellä tulevaisuuden mitalla ei ole merkitystä. Mitä lähemmäksi mä painaudun sua, sitä epävarmemmaksi tunnen itseni. En mä vielä pysty tähän. Mä haluan sitä enemmän kuin mitään, mutta mä en uskalla hypätä. Mä en ole valmis. Mun sydän hakkaa rintalastani mustelmille, kun mä sanon sulle, että pidä mua vain lähellä ja aamuyön viimeiset tunnit valuttavat intohimoni pelkkinä kosketuksina kasvoillesi. Mä nukahdan sun lakanallesi, johon myöhemmin teemme yhdessä tahroja. Mä herään aamulla ja tunnen, että edellisen illan nostattaman tunne ei ollut pelkkää humalaista harhaa. Mä haluan sua vielä kovemmin. Mä kysyn sulta lupaa jäädä loppuelämäksi tai edes seuraavaan syksyyn. Mä tunnen sun halun, kun sä hiljaa nostat kätesi minua kohti ja vedät luoksesi. Mä tulen hyppäämällä ja sä olet se syvä pääty ja mä en enää pelkää hukkumista. Olen valmis siihenkin. Kello seinällä jatkaa raksuttamistaan, mutta emme me sitä kuule. Kuulemme vain toisistamme lähtevät intohimon äänet.

Keskiosa:

Se on se sama lakana, sanot, jonka päälle sä ensimmäisen kerran tulit. Mä katson kun sä otat sitä pesukoneesta. Siinä on ajan tuomaa kulumaa. Sä annat lakanan toisen pään minulle ja otat toisen pään itsellesi. Vedämme sitä eri suuntiin. Mä katson sua silmiin eteisen toisesta päädystä. Sun katseessa paistaa väsymys, mutta sä hymyilet hetken. Rakkaus tuntuu kitkana lakanan pinnalla. Se suoristuu. Tuon toisen pään käteesi. Kosketan kädelläni kättäsi. Taittelet lakanan narulle kuivumaan. Lapsi herää. Nostat sen syliisi ja avaat paidan nappisi. Lapsi tarraa pienellä suullaan kiinni rintaasi. Imee susta ravintoa ja sun energiaa. Mä silitän lakanat kuiviksi. Lapsi ei nukahda. On itkuinen. Kello on jo liian paljon. Se on se sama kello, joka silloin ennen raksutti kohti huomista, jota ei ollut. Nyt huomiseen on liian vähän tunteja. Lapsi nukahtaa. Mä en riisu sua katseella. Sä olet jo nukahtanut. Me ei ehditty vaihtaa edes puhdasta lakanaa. Lapsi herää. Mä annan sun nukkua. Nostan lapsen syliini. Tämäkin yö on sitä yhteistä loppuelämää. Mä katson narulla roikkuvaa lakanaa. Huomaan siinä olevan pienen reiän. Mä tiedän, että kun lakanan laittaa seuraavan kerran sänkyyn, niin se repeää. Lakanaan tulee keskelle niin iso reikä, että sinne voi tipahtaa. Reikä on keskellä lakanaa, joten jos liikumme sängyssä toisiamme kohti, niin toinen putoaa. Kello raksuttaa. Lapsi kasvaa. Sängyssämme on reikäinen lakana. Emme uskalla liikkua toisiamme kohti. Katsommekin jo ohi. Ulkopuolella vilkuillaan sivuille. Mua kysyttiin bileisiin. Mä laitan juhlapaidan päälle. Huoneessa liikkuu hymyileviä silmäpareja. Heistä yksi tulee puhumaan. Hänellä on kotonaan liian puhdas lakana, joka kaipaa tahraajaa. Ja mä näen itseni jo menevän. Seisovan taas siinä lievästi humalaisen harhassa. Miettimässä syvään päähän hyppäämistä. Uimassa lakanoissa, joissa ei ole keskellä ajan kuluttamaa reikää. Mun sydän hakkaa rintalastani mustelmille ja mä nipistän itseni järkeväksi. Mä menen vessaan. Huuhtelen kasvoni kylmällä vedellä. Mä en voi kiertää kehää. Palata alkuun. Matkata alusta keskiosaan ja taas kohta keskiosasta alkuun. Jokaisella tarinalla kuuluu olla loppunsa. Tilaan taksin. Sä nukut reikäisen lakanan vasemmalla puolella. Mä herätän sut ja puhun mitä puhuttava on. Mä haluan että heitetään rikkinäinen lakana roskiin. Ostetaan uusi. Alkuajan lakana on tehnyt tehtävänsä. Keskiosan tarina pitää kirjoittaa uudestaan. Uuden lakanan päällä intohimo lepää kosketuksena toistemme olkapäillä.

Loppu:

Sulla on ihanan ryppyinen sormenpää. Nauramme sille. Ennen samanlainen sormenpää tuli kun piti sormea pitkään tiskivedessä. Silloin sitä kutsuttiin mummosormeksi. Sä olet kaunis. Sun kasvoja koristaa lempeä katse ja viipyilevä hymy. Sä näytät mulle valokuvaa. Me vedetään siinä lakanaa. Lakana näyttää valkoiselta ja puhtaalta. Se on lapsen ottamaksi kuvaksi hyvä. Lapsi oli ehkä kuuden. Sä tulet mua lähemmäksi. Katsomme toisiamme silmiin. Näemme toistemme silmistä yhteiset vuosikymmenet. Sä et ole silti muuttunut yhtään. Sä olet vieläkin se sama nainen, jonka edessä epävarmana ja alastomana seisoskelin. Sama nainen, jonka kosketuksesta lakanoita tahrasin. Sama nainen, jonka vartaloa maistelin kuin pitkää hedelmätikkaria. Sama nainen, jonka kanssa ymmärrettiin, että intohimoa ei voi laskea tahrajäljistä lakanoilla. Sama nainen. Mä otan naista kädestä ja saattelen lakanoille. Yhdessä naureskellen kaadumme pehmeään pesään ja päätämme, että vasta kuolema keskeyttää nämä orgiat.

 Pulp-help the aged

MIES JA TUNTEET

Osa 4

Häpeä.


"Eihän tuosta pojasta näy kuin korvat jos hänet laittaa paljaan heinäseipään taakse seisomaan". Olin silloin lapsi. Ehkä kymmenen ikävuoden ympärillä. Sanat lausui isomummoni, joka on maannut jo muutaman kymmenen vuoden ajan kuuden metrin syvyydessä. Isomummo ei varmasti tiennyt sanoessaan, kuinka oikeassa hän oli. Uskon, että hän tarkoitti sanoillaan laihaa ulkomuotoani tai sitten hän oli tarkkanäköinen mummo ja huomasi, että kuinka pienen pieni poika olin sisältäni. Niin pieni, että heinäseiväs pystyi peittämään minut näkymättömiin. Vain korvat olivat avoimena maailmalle ja kuuntelivat erityisen tarkkaan kaikkia ääniä, jotka ympäriltäni kuuluivat ja ne äänet eivät usein olleet ääniä, joita kyseinen laiha poika olisi halunnut edes kuulla.

Minä seisoin heinäseipään takana, kun sinä kaverini ehdotit, että tulet hakemaan kehumaani levyä kotoamme lainaksi. Sanoin sinulle, että tuon sen huomenna kouluun. Saman seipään takaa kuiskasin sinulle tyttöystäväni, että voisimmeko olla sinun kotonasi seuraavat illat. Kun kuitenkin tulit meille ja näit pihassamme ihmisen nurmikolle sammuneena, ryntäsin heinäseipään taakse ja toivoin, että joku täyttäisi sen heinillä, että korvatkaan eivät enää näkyisi. Tai se aamu, jolloin minun oli pakko kävellä hetkeksi heinäseipään takaa eteen, soittaa naapurin nainen sinun ovikelloasi ja pyytää, että voisitko sinä tulla meille, olen ihmisen kanssa kaksin, joka pelkää seinistä kasvavan käsiä.

Mitä te rakkaat tyttöystävät, avovaimot ja vaimot olette voineet muuta odottaa? Minä olen tullut teidän elämäänne heinäseipään takaa. Elänyt kanssanne heinäseipään takana. Siellä on se turva, jonka suojasta on helppo hetkeksi tulla esiin, jonka syliin on helppo takaisin juosta. Heinäseipään takana kasvavasta lapsesta ei kasva voimakastahtoinen aikuinen. Sieltä ponnistaa arka ja kiltti poika, joka raivaa itseään mieheksi ihan omin käsin, omakustanteisesti. Heinäseipään takana kurkkiva poika on helppo kesyttää haluamakseen kumppaniksi, koska poika on valmiiksi jo täysin kesy. Poika hakee vain turvaa ja tekee kaikkensa sen eteen, että saa haluamansa. Pääsee taas jonkin taakse turvaan. Helpointa se on saavuttaa kiltteyden kautta. Pistää oma tahto syrjään ja seurata toista. Elää kumppaninsa näköistä elämää ja sopeutua. Pelätä sanoa asioita, joista pitäsi puhua. Sitähän hän on tehnyt pienestä pitäen. Heinäseipään takaa kurkkien. Anellen lattialla hyväksyntää kuin jokin nopealiikkeinen piipittävä hiiri. Häpeään kasvaneena, häpeän alle häipyneenä, häpeillen.

Minä astun askel kerrallaan. Jossain korkealla odottaa päämäärä. Muistathan vaimoni, että tulin eteesi vain osittain riisuneena. Et nähnyt ihooni tatuoituja arpia. Pidin niitä piilossa, suojellen itseäni häpeäpaalulta, joka oli olemassa vain oman pääni sisällä. Askel askeleelta astuin ulos. Näin itseni seisomassa heinäseipään vierellä. Uskaltauduin jo riisumaan itseni hieman alastomammaksi. Muodostin mielipiteitä ja uskalsin sanoa vastaan. Revin kiltteyden viittaa hartioiltani huomaten, että mitä enemmän itsensä edessä seisovaa muuria murtaa, sitä enemmän tuntee turvaa ympärillään. Ja minähän mursin. Revin kaksi käsin tiilejä muurista. Siirryin kohti heinäseipään edustaa, tavoitteena peittää se näkyvistä, niin että isomummoni huutaisi haudastaan, että "eihän tuosta heinäseipäästä näy mitään jos tuon miehen laittaa sen eteen seisomaan".

Minä sanon sana kerrallaan. Uskon pala kerrallaan. Menen seisomaan paikkoihin, joihin en ole aiemmin uskaltautunut. Pyrin tavoitteisiin, joita en ole ennen edes asettanut. Asetan riman aina sentillä korkeammaksi ja jos se joskus jää selän alle, huudan kivusta ja hyppään uudelleen. Ja mitä tapahtuu sille heinäseipäälle, jonka takana olen elämääni piileskellyt, sen työnnän hitaasti mutta varmasti menneisyyden perseeseen, niin että menneisyyttä jopa vähän sattuu.

pertti kurikan nimipäivä-puhevika

TOTUUKSIA AVIOLIITOSTA.

" Kunnes tuomari meidät erottaa."


Kuuntelin radio-ohjelman. Roman Schatzin Maamme-kirjan Ylen kanavilta. Ohjelman jakso käsitteli avioliittoa ja avioeroa. Ohjelman nimi on blogini otsikossa. Romanin vieraana oli psykologit Ilona Rauhala ja Tony Dunderfelt. Haluan referoida kuulemaani ja nostaa esiin ajatuksia, jotka ohjelma nostatti. Ohjelman kolmikolla on omakohtaisia kokemuksia avioeroista. Ilona ja Roman tunnustivat avioeronneensa kaksi kertaa ja Tony kerran. Joten uskottavuuden puutteesta ohjelma ei kärsinyt.

Alkuun ohjelmassa esitettyihin tilastoihin. Suomalainen avioliitto kestää nykyisin keskimäärin 9 vuotta. Keskiarvo on laskenut kahdella vuodella nopeassa ajassa. Ohjelmassa esitettiin laskelma, että jos keskiarvo laskee samalla tahdilla kuin mitä se nyt tekee, niin vuonna 2060 erotaan samana päivänä kuin mennään naimisiin. Vuosittain eroaa 13 000 paria eli 26 000 ihmistä. Helsingissä alkaa olla koululuokkia, joissa on enemmän eroperheiden lapsia kuin ns. ydinperheiden lapsia. Ylipäätään termi ydinperhe alkaa olla menneen ajan termi. Se ei tarkoita yhtään mitään.

Avioliitto on instituutiona ajalta, jolloin ihmisen keskimääräinen eliniänodote oli 41-vuotta. Avioliitto kesti silloin keskimäärin 15-vuotta ja päättyi puolison kuolemaan. Avioliitot olivat siis elämänpituisia liittoja ja olivat luonteeltaan enemmän järkiperäisiä kuin rakkauteen perustuvia. Nykyään keskimääräinen eliniänodote on yli 80-vuotta ja avioliitot enemmän rakkauteen kuin järkisyihin perustuvia. Elämänmittainen rakkauteen perustuva avioliitto, joka päättyy puolison kuolemaan, tarkoittaa helpon laskutoimituksen jälkeen sitä, että suhteen pitäisi pysyä voimissaan monen vuosikymmenen ajan ja suhteutettuna ajatus tämän päivän hektiseen elämänrytmiin, niin haaste saattaa olla ihan kenelle tahansa liian vaikea toteutettavaksi. Ennen vanhaan ero koettiin häpeälliseksi. Liitossa oltiin, vaikka vähän hammasta purren. Nykyään eroa ei koeta enää häpeälliseksi. Ilona Rauhalan mukaan ei ole edes olemassa epäonnistunutta avoliittoa, vaan ero on luonnollinen ja hyväksyttävä tapa lopettaa suhde, joka ei tunnu yrityksistä huolimatta toimivan.

Tähän väliin omia ajatuksiani. Uskon, että avioliitto institutiona tulee menettämään merkitystään. Ohjelmassa esitettiin kysymys, että mihin puolisot enää ylipäätään tarvitsevat toisiaan. Naiset ovat itsenäistyneet, eivätkä tarvitse avioliiton suojaa sosiaalisen ja taloudellisen aseman kohottamiseksi ja miehet ovat modernisoituneet eivätkä tarvitse naisia enää kodinhoitajikseen ja lapsenkaitsijoikseen. Hyvä niin. Vanhat luutuneet arvot ja asenteet ovat vain vanhoja ja luutuneita asenteita, joista on syytäkin päästä eroon. Avioliiton rinnalle on tullut useita muitakin malleja elää parisuhteessa. Ydinperhe ei tarkoita pelkästään miehen ja naisen välistä liittoa, johon kuuluu muutama lapsi, vaan on sinkkutalouksia, yhden vanhemman lapsitalouksia, uusperhetalouksia, samaa sukupuolta olevien lapsiperhetalouksia jne. Kukaan ei voi väittää, että ydinperhe tarkoittaa vain ensinnä mainittua. Parisuhteiden kuten kaiken yhteiskunnassa kuuluu perustua pyrkimyksenä moniarvoisuuteen.

Ikuisena romantikkona haluan uskoa pysyvään rakkaussuhteeseen. Ohjelmassa sivuutettiin aihetta, miten välttää ero avioliitossa. Vaihdan käsitteen avioliitto tässä vaiheessa käsitteeksi parisuhde. Rakkauteen perustuva parisuhde on suhteellisen uusi keksintö, joten meidänkin sukupolvi on vielä suunnannäyttäjä tuleville sukupolville, miten rakkaussuhteen saa pidettyä vuosikymmenen ajan voimissaan. Tony Dunderfeltin mukaan rakkaushormoni eli oksitosiini elää rakastuneen kropassa vuodesta kolmeen vuoteen. Rakkaushormoni saa aikaan luontaista seksuaalista vetovoimaa kumppaniaan kohtaan. Hormonin hävittyä alkaa varsinainen parisuhdetyö, joka vasta osoittaa, onko suhteessa ainesta oikeaksi vuosikymmenien mittaiseksi parisuhteeksi.  Ilona Rauhalan mukaan parisuhteen ennusteen voi tehdä kuuntelemalla tapaa, jolla pariskunta puhuu toisilleen. Onko keskustelu arvostelupohjaista vai kannustuspohjaista. Kuinka usein pariskunta puhuu ääneen toisen hyvistä puolista ja kuinka usein kiittää ja kehuu toista ihmisenä ja puolisona. Näkeekö puoliso ongelmienkin keskellä puolisonsa valoisat ja parisuhteensa hyvät puolet vai kiinnittääkö puoliso huomioita vain niihin huonoihin puoliin, huomauttaa niistä joka ikinen päivä ja unohtaa lopulta kokonaan kehumisen ja puolisonsa hyvänä pitämisen. Rauhalan mukaan parit, jotka kiinnittää enemmän huomiota puolisonsa onnistumisiin kuin epäonnistumisiin, säilyttävät mahdollisuuden onnelliseen pitkään parisuhteeseen kuin negatiivisuuden kierteessä vellovat pariskunnat. Hänen mukaansa hyvässä parisuhteessa on jopa lapsellista toisen ihailua ja arvostamista. Ja parisuhteen päämäärän tulee olla puolison elinvoiman vahvistamisessa eli juurikin kehumisessa, kiittämisessä ja kannustamisessa. Näillä parisuhteen tietoisilla työkaluilla ja halulla käyttää niitä saadaan täytettyä menetetyn rakkaushormonin tyhjäksi jättämä kuoppa ja seksuaalinen vetovoima ja halukkuus puolisoa kohtaan pysyy vireänä.

Nämä puheet tekivät minuun vaikutuksen. Olen samaa mieltä lähes kaikesta ohjelmassa esitetystä väitteestä. Parisuhteet kaatuvat usein omaan mahdottomuuteensa. Keskinäinen kanssakäyminen perustuu jatkuvaan naljailuun, nalkutukseen, vittuiluun ja toisen huonojen piirteiden alleviivaamiseen. Kaiken sen negatiivisuuden alle jää toinen ihminen. Se ihminen, johon on joskus palavasti ihastunut. Miten onkin niin, että hetken päästä samaa ihastumisen kohdetta käytetään lähinnä omien turhautumisten likaisena sylkykuppina, jonka päälle voi viskata mitä myrkyllisimpiä sanoja. Sellainen parisuhde on molemmille osapuolille väärä parisuhde, jolle on syytä tehdä jotain. Ihmiselämä on liian arvokas ajanjakso olla sellaisen ihmisen seurassa, joka lähinnä vituttaa olemassaolollaan. Jos kuulet ystäväsi tai sukulaisesi puhuvan sinulle alentavaan sävyyn puolisostaan, niin pyydäpä häntä ystävällisesti katsomaan peiliin, sillä hyvin usein peilistä kurkistaa yhtä paha perkele kuin sillä kotisohvalla istuva.

Haluan kirjoitukselleni positiivisen lopun. Luin tänään Helsingin Sanomista pienen uutisen, joka koski seksuaalisuutta. Siinä kirjoitettiin, että vaikka seksi vähenee pitkässä suhteessa ensimmäisten kiihkeiden vuosien jälkeen, niin viidenkymmenen avioliittovuoden jälkeen sukupuolielämä jälleen vilkastuu. Laskiskelin, että olen viidenkymmenen avioliittovuoteni jälkeen 87-vuotias. Vaimoni on tuolloin 89-vuotias. Voi sitä hetekan narinaa, kun vaimoni kanssa pistetetään taas menemään. Ihan sen vuoksi voisi tosissaan yrittää pysyä avioliitossa. Vietettäisiin kiihkeää ja likaista vanhuutta, nousematta koskaan aviovuoteesta. Ihan jo siitä syystä, että vanhuuttamme emme pääsisi siitä edes ylös.

Hyvää pitkän parisuhteen yritystä kaikille. Jos kuitenkin rima tippuu kolmesti, niin voihan sitä ajatella, että kyllä niitä kisoja riittää, sillä Ilona Rauhalan sanoin, ei ole epäonnistuneita avioliittoja, on vain päättyneita avioliittoja.

kingston wall-shine on me

MIES JA TUNTEET

Osa 3

Rakkaus.


Se syvään juurtunut asenne. Se tarina, jossa nainen toivoo miehensä tunnustavan rakkauttaan useammin ja mies sanoo, että johan minä sen kerran olen alttarilla tunnustanut ja että kerron sitten jos asiaan on tullut jokin muutos. Sanat ovat sanoja. Ehkä tarinan mies on siinä oikeassa, että eivät ne sanat rakkautta todenna. Siihen tarvitaan sanoja enemmän tekoja. Niitä pieniä arkisia tekoja, jossa toinen ihminen otetaan huomioon vailla sivumerkityksiä. Rakkauden tekoja ei pidä tehdä palkinnon kuva silmissä. Niiden kuuluu olla pyyteettömiä. Tarinan mies on kuva menneisyydestä. Siinä piirretään kliseistä kuvaa miehestä, joka ei kykene puhumaan rakkaudestaan avoimesti, edes tunnustaakseen rakkauttaan naiselle. Mies on niin kutsuttu ei puhu eikä pussaa- mies, joka on yhtä totta kuin Viivi ja Wagner- sarjakuva, jossa mies on kuvattu kaljaa ryystäväksi sikajuntiksi ja nainen nalkuttavaksi Justiinaksi. Stereotypioilla leikittelyä. Tosin korkealaatuista sellaista. Mies on yhtä kykenevä puhumaan tunteistaan ja rakkaudesta kuin nainenkin. Arvot muokkaavat yhteiskuntaa ja jokainen yksittäinen pienikin liike murtaa vanhoja rakennelmia. Minä haluan murtaa kaikin tavoin mies ei puhu eikä pussaa-myyttiä. Mies on muutakin kuin sohvalla olutta kittaava penkkiurheilusta hikoava puhevammainen juntti. Minä, hyvästä oluesta ja penkkiurheilusta nauttiva mies haluan kirjoittaa tänään rakkaudesta.

Tänään on keskiviikko. Kello on vähän vaille kymmenen aamulla. Vietän vapaapäivää. Tänään on hyvä päivä. Rakastan kirjoittamista ja saan kokonaisen aamupäivän tehdä sitä. Yksin. On täysin hiljaista, lukuunottamatta ikkunan takaa kuuluvaa tasaista kaupunkihurinaa. Elämän ääniä. Tänään on eroisän lapsipäivä. Haen tyttäreni koulusta. Minulla on loppuelämän kestävä muistikuva. Tyttäreni oli ehkä kolme. Menin töistä suoraan hakemaan häntä päiväkodista. Kaikki lapset olivat pihalla. Tyttäreni näki minun tulevan ja lähti juoksemaan kädet levitettyinä kohti. Koko pihan poikki. Kädet levitettyinä kohti. Huolien mustuttamina öinä nousen sängystäni ja palautan hetken mieleeni. Se hetki on kaikki mitä rakkaudesta voi kirjoittaa. Kahden ihmisen kohtaaminen, jossa molempien mielen täyttää suuri kiintymys ja jälleenkohtaamisen ilo. Todistus siitä, että ihmiselle tärkeintä on toinen ihminen. Se aika, jonka saa toisen ihmisen kanssa viettää. Kestää se sitten hetken, vuosia tai loppuelämän. Tärkeintä on olemisen hetki. Tämä viikko on hyvä viikko. Tällä viikolla on eroisän lapsiviikonloppu. Minulla on loppuelämän kestävä muistikuva. Tyttäreni oli neljä. Kannoin viimeisen kassin autoon. Hän katsoi ovelta. Annan muistikuvani tulla toisinaan, vaikka se sattuu. Se ei saa jäädä sisään pyörimään. Muistikuva luopumisen tuskasta. Oikeudesta jokapäiväisen näkemiseen. Muistikuva lapsen ilmeestä, kun kaikkea ei voi vielä ymmärtää. Ensimmäinen kertomani muistikuva peittoaa kuitenkin jälkimmäisen. Rakkaus voittaa. Jokainen kerta. Tärkeintä ihmiselle on toinen ihminen. Aika, jonka saa toisen kanssa viettää. Tällä viikolla saan viettää enemmän. Tärkeintä on olemisen hetki. Viikonlopuksi on luvattu pikkupakkasta. Voi ottaa pulkan esiin. Tehdä laskiaispullia. Pitää lähellä. Eilen Ylen Ajankohtainen Kakkonen-ohjelmassa monivammaisen 8-vuotiaan tytön isä näytti meille, että mitä on rakkaus. Siihen ei tarvittu edes sanoja. Rakkaus oli puhtaimmillaan isän hellissä kosketuksissa tyttäreensä, joka makasi hänen sylissään. Tärkeintä on olemisen hetki.

Meillä oli eilen vaimoni kanssa yhteinen ilta. Kummallakaan ei ollut mitään. Päätettiin, että tehdään jotain muuta kuin istutaan somen tai telkkarin ääressä puolimykkinä koneenjatkoina. Päätettiin hakea vähän herkkuja lähikaupasta. Nelikymppisten boheemia villeyttä, irtokarkkeja ja sipseja tiistai-iltana. Olin aikeissa lähteä lenkille, mutta herkut olivat oiva syy olla menemättä. Olemme olleet vaimoni kanssa neljä vuotta yhdessä. Vaimoni harrastaa valokuvausta ja meillä on neljältä vuodelta tuhansia valokuvia. Niitä me eilen katseltiin. Katselmus neljän vuoden parisuhteeseemme valokuvin ja irtokarkein. Parisuhdeilta. Se oli opettavaista. Huomasimme, että ensimmäisinä vuosina kävelimme yhdessä paljon. Lähdimme vain jonnekin kävelemään kameran kanssa ja kuvattiin toisiamme. Sieltä löytyi esimerkiksi kuva, jossa kirjoitan tussilla puistonpenkkiin nimiämme. Tiukkaa anarkiaa. Kuvia oli kiva katsella. Siinä me istuttiin sohvalla vierekkäin koko ilta nauraen ja keskustellen. Yhteisestä päätöksestä. Pitkissä parisuhteissa käy liian usein niin, että oleminen samassa tilassa ei ole yhdessäolemista. Se on kahden ruudun tuijottamista ja yhteisen lainan maksamista.  Rakkaus on elävä aine, joka tarvitsee ravinnetta. Lause, joka ääneen luettuna kuulostaa hämmentävän nololta, pitää kirjoitettuna paikkansa. Ensimmäisenä vuotena, jolloin vaatteet ovat vain välttämätön pakko vieraiden käydessä kylässä, rakkaus elää itsestään. Sen jälkeen siihen on keskityttävä. Annettava aikaa ja luovuutta. Minulla on loppuelämän kestävä mielikuva. Sinä tulit myöhässä. Ajoit pyörällä kovassa helteessä. Mentiin puistonpenkille istumaan. Siihen samaan, jonka myöhemmin merkitsin tussilla. Pitkän ajan emmin, mihin laittaisin toisen käteni. Laskin sen olkapäillesi. Rakkaus on puhtaimmillaan hellässä kosketuksessa, jonka viimein uskaltaa antaa. Se voi syntyä siitä. Tärkeintä on olemisen hetki.

Rakkaus. Liian iso sana puhkikirjoitettavaksi. Rakkaus on pyrkimystä hyvään. Se on enemmän antamista kuin vaatimista. Minulle se on sitä. Jokainen määritelköön oman rakkautensa. Minulle se merkitsee sanoja, tekoja ja uskomista ihmisen hyvyyteen. Se on kaiken keskeneräisyyden hyväksymistä ja sietämistä. Se on kaikkea sitä, mitä rakkauden vastakohta välinpitämättömyys jättää tekemättä ja sanomatta.

Eikä se ole ollenkaan vaikeaa sanottaa. Minä rakastan sinua. Voi kokeilla.
Mielummin suoraan kohti kuin sivuilta ohi.

Loppuun Samae Koskisen loistava biisi elämästä ja luopumisesta. Muistoista.
Rakkaudesta.
Haluan omistaa sen kaikille, jotka luopumisen hetkellä alkavat jo rakentaa pala palalta uutta.

Samae Koskinen-Perilliset

MIES JA TUNTEET

Osa 2


Viha.


Oletteko nähneet kärpästä, joka on joutunut ikkunalasien väliin etsien ulospääsyä? Se surisee ja kiertää holtittomasti lasissa ympyrää, mutta ei pääse ulos. Siellä se kuitenkin on. Elossa, mutta muita häiritsemättä. Kesytettynä kahden vahvan lasin väliin. Jos se vain tietäisi keinon päästä ulos, se tulisi. Lasi on kärpäsen muuri, jonka läpi ei pääse. Pian kärpäseltä loppuu voimat ja se alistuu. Tyytyy kohtaloonsa ja lopettaa surisemisenkin. Sellainen on vangitun kärpäsen kohtalo.

Tietenkin se lähtee jo lapsen tavasta hallita maailmaa. Lapsen sokeasta uskosta, että hänellä on kyky teoillaan saada maailmaan järjestys. Minä kysyn nyt itseltäni, että mitä minulle on oikein tehty? Ja minä vastaan itselleni, että opetettu kiltteydellä unohtamaan viha. Minä koin jo pienenä, että olen jotenkin vastuussa. Minun pitää huolehtia, että ympärilläni olevilla ihmisillä on mahdollisimman hyvä olla. Siinä kiltteys peittää kapinan ja kaikki se kapinan synnyttämä viha jää surisevaksi kärpäseksi rakentamani ikkunalasien väliin, kunnes alistuu voimattomana kaikkeen sopeutuvaksi häkkikärpäseksi.

"Kyllä se Sami on niin kiltti. Lapsenakin keitti aina äitille kahvin ja lähti lenkille mukaan. Aina ollut yhtä kiltti".  No vittu miksiköhän?

Tietenkin se on vaikuttanut koko elämäntarinaani. Tapaani olla ihmisten kanssa. Siihen karmaisevaan tosiasiaan, että olen vastannut vittuiluun hymyilemällä. Koska enhän minä voi takaisin vittuilla. Minun pitää olla vastuussa muista ihmisistä ympärilläni. Toimia heidän haluamallaan tavalla. Sillä he menisivät rikki kaikesta siitä vihasta, joka ikkunalasien välissä surisee. Minä rakennan maailmaa kiltteydellä ja alistumalla toisten ihmisten tahtoihin ja kuvittelemalla että se on minunkin tahto. Koska mitä minä suriseva pikku kärpäsenpoika muutakaan sieltä ikkunalasien välistä voin tehdä?

"Kyllä sille Samille voi aina puhua. Se on niin kiltti, että kuuntelee".  No vittu, miksiköhän?

Tietenkin se on näkynyt parisuhteissani. Olen ollut omalla tavalla helppo kumppani. Suostunut jos on vain ymmärretty kysyä. Antanut hiljaisuudellani luvan ympärillä oleville kumppaneille nalkuttaa tai käyttää vaateripustimena. Niellyt tuhansia loukkaavia sanoja, sanomatta takaisin mitään vain menemällä itse ikkunalasien väliin surisemaan äänellä, joka kuuluu hädintuskin edes omiin korviin. Antanut luvan siihen ihan itse, koska mitä muutakaan pieni suriseva kärpäsenpoika voi ikkunalasien välistä tehdä kuin seurata katseella muiden ihmisten seuraavia siirtoja. Säälittävää paskaa.

"Kyllä Sami lähtee aina mukaan kun vain pyydän ja on seurassa kuin seurassa hyvää ja leppoisaa seuraa, kun se on niin kiltti kaikille ihmisille".  No vittu miksiköhän?

Ensin luulin, että siihen osui jokin kivi tai moukari. Kuulin kovan paukahduksen ja lasien räsähdyksen. Katsoin molemmille puolille ja en nähnyt lasia enää missään. Sieltä lasien toiselta puolelta kuului musiikkia ja sanoja. Niissä sanoissa laulettiin jotain siipien riisumisesta ja siitä, että sinun ei tarvitse enää olla enkeli. Että sinun ei tarvitse enää miellyttää. Katsoin eteeni ja huomasin itselläni raajat. Ne olivat levittäytyneet pitkäksi ja hajoittaneet lasin. Astuin varovasti sisälle. En enää surissut. Minulla oli ääni. Sanoin muutaman sanan ja sanoin muutaman lisää ja lopulta huusin ääneen kaikki ne aiemmin nielemäni minulle huudetut sanat ja ai saatana kuinka kasvoinkaan pituutta ja kävellessäni talloin päälleni välimerkkejä vaativat pikkusielut koska sillä hetkellä minulla oli omat säännöt joihin kenenkään ei ollut syytä puuttua. Minulle kasvoi oikeus vittuilla takaisin. Vihdoinkin. Minulle kasvoi viha ja sen myötä voima ja usko maailman heittämiin haasteisiin.

"Kyllä Sami lähtee aina mukaan kun vain pyydän ja on seurassa kuin seurassa hyvää ja leppoisaa seuraa, kun se on niin kiltti kaikille ihmisille".

No vittu niin lähdenkin.
Mutta vain jos ovat ansainneet kiltteyteni.
Rakkauteen vastaan rakkaudella.

Vittuiluun vastaan vittuilulla.
Eikä edes tee pahaa.
Sillä sen he ovat tottavie ansainneet.

riisu siipesi.