MIES JA TUNTEET

Osa 12


Miehisyys.


Minulla oli lapsena pehmolelu nimeltä Nöpö. Se oli pieni ruskea karhu, jonka sain narunvedosta kesälomareissulta Särkänniemestä. Pidin sitä joka yö sangyssä vierelläni. Otin mukaan joka paikkaan, mihin ikinä meninkään. Kuljetin sitä koulurepussa koulupäivän ajan. Se on tallessa vieläkin, tosin koira on syönyt siltä korvat. Leikin pehmoleluilla naapurin tytön kanssa. Parhaat leikkikaverini olivat tyttöjä. Tulin heidän kanssaan enemmän juttuun. Oli minulla hirveä kasa pikkuautojakin, joilla neppailin taloyhtiömme poikien kanssa. Silti parhaat leikit leikin tyttöjen kanssa. Muistan, että erään tytön kanssa kiipesimme roskiskatoksen päälle syysiltaisin katsomaan tähtiä. Makasimme vain ja katsoimme taivasta. Asuimme maalaiskunnassa, joten kaupungin valot eivät himmentäneet näkymää. Se oli taivaallisen kaunista. Lapsuuden planetaario ihan kotipihassa.

Kymmenenikäisenä tuli Dingo. Kirjoitimme naapurin pojan kanssa Neumannille kirjeen. Pidimme sankarina. Mies, joka näyttää aivan sarjakuvasankarilta. Perustimme bändin. Soitimme sulkapallomailoilla ja halusimme meikata. Pihapiirissämme ei asunut yhtään Neumannin näköistä meikkaavaa miestä. Hän teki syvän vaikutuksen kouluikäisen lapsen sielunmaisemaan. Miehelläkin on lupa käyttää värejä. Pääsin siskoni ja hänen kaverinsa Hieno-rouva leikkeihin mukaan. Sain meikata. Tunsin olevani kahdeksankymmenluvun supersankari Neumann. En tahtonut lähteä neppailemaan pikkuautoilla jos joku tuli minua hakemaan.

Koko ajan siinä vierellä kulki ulkopuolelta tuleva olettamus, että poikana oleminen tarkoittaa jotain aivan muuta. Pyssy- ja autoleikkejä pihapiirin muiden poikien kanssa. Rippilahjaksi pojan on toivottava mopoa. Mikä ihme toive on lahjakortti kirjakauppaan? Onneksi en ymmärtänyt olettamuksia ja onneksi sain toteuttaa poikana olemista omalla tavallani. Kaksi keskeisintä asiaa lapsuudestani on kirkas tähtitaivas ja sukupuolirajoja rikkonut meikkaava rokkitähti.

Tänä vuonna Euroviisuiltana halusin, että vaimoni meikkaa minut edellisen vuoden voittajaksi Conchitaksi. Se tuntui vain niin hauskalta idealta. En ymmärtänyt mitä halusin. Vaimoni ronkittua silmiäni erilaisilla kepeillä, alkoi olo mennä epämukavaksi. Tyttäreni seurasi toimitusta vieressä ja ainoa asia, mistä hän oli huolissaan, että sattuuko meikkaaminen. Hän ei kertaakaan kyseenalaistanut sitä, että voiko miestä meikata. Jos mies haluaa meikata, voi mies meikata. Tunnen, että isänä minun on velvollisuus antaa sallivaa asennekasvatusta. Näyttää esimerkin voimin, että roolit ovat vain rooleja ja niiden yli voi tarvittaessa hypätä.

Miehisyys. Miten minä sen määrittelen? Jokaisen on rakennettava oma mieskuvansa, jonka sisällä on hyvä elää. Kyllä elämääsä ja itseensä tyytyväisen miehen tunnistaa. Se vaatii työtä ja peiliin katsomista, että löytää itsestään oikean tavan olla ja niitä oikeita tapoja olla mies on monia.
Minun miehisyyteeni kuuluu se, että sitä ei tarvitse juurikaan todistella. Miehisyyteni ei vaadi nostoja penkkipunnerruksessa, ei kalliita henkilöautoja, ei itserakennettua omakotitaloa tai merkittävää asemaa työmarkkinoilla. Minun miehisyyteni koostuu sallivasta ja hyväksyvästä maailmankuvasta. Se koostuu läheisten ihmisten onnellisuudesta. Siitä, että he tuntevat voivansa tukeutua minuun aina kun siihen on tarvetta. Minä haluan olla eniten heille. Miehisyyteni koostuu ymmärryksestä, että saan luvan olla heikko. Voin pyytää ihmisiltä apua, kun siihen tulee tarvetta. Siihen kuuluu varmuus itsestäni ja luottamus siihen, että riittää juuri tällaisena miehenä. Se tunne johtaa siihen, että ei tarvitse kokea pelkoa eikä uhkaa erilaisuutta, toisinajattelevia ja toisineläviä kohtaan.

Tämä on yksi tapa olla mies. En tule koskaan rakentamaan omakotitaloa. En osaa, enkä halua. Tienaan vähemmän kuin vaimoni. En jaksa nostaa penkiltä kuin sen tyhjän raudan. Minua vieläkin kiehtoo syksyinen tähtitaivas ja voisin nousta roskiskatokseen sitä katselemaan ja minuun tekee vaikutuksen ihmiset, jotka venyttävät kuplaansa isommaksi ymmärtääkseen vielä enemmän. Miehisyyteni lepää täytenä läheisen ihmisen hyväksyvässä sylissä. Seisoessani keittiössä käsi pullataikinassa. Katsoessani ihailevasti vesilätäkön pinnasta heijastavaa lokakuuta. Olen niin mies kuin mies voi vain olla.

Haluan lopettaa tekstini tämän päiväisen Helsingin Sanomien Maija Aallon artikkeliin, jossa kerrotaan 84-vuotiaasta Martti Laaksosesta, joka rakastaa Linnanmäkeä. Artikkelin mukaan Laaksonen on käynyt tänä kesänä Linnanmäellä kuusi kertaa. Hän liikkuu Linnanmäellä rollaattorilla ja käy hurjissa laitteissa. Hän sanoo syyksi käynneillensä pienen jännityksen vatsan pohjassa ennen kuin laite lähtee liikkeelle. Hän sanoo omistavansa lapsen mielen. Tärkeämmäksi syyksi huvipuistovisiiteille hän kuitenkin mainitsee kauneuden kaipuun ja hän tuleekin huvipuistoon mieluiten illalla, jolloin valot syttyvät. Sitten hän kiertelee katselemassa ihmisiä, valoja ja kukka-asetelmia.
Voiko miehisyyden paremmin enää määritellä. Lapsenmielisyyttä, jännitystä ja kauneuteen katsomista. Jos niillä ei saa yhtä ihmiselämää täytettyä, niin ei sitten millään.
Martti Laaksonen on saanut 84-vuoden ajan. Minä 39-vuoden ajan.
Ja Martti kertoi minulle tänään loppuelämäni tavoitteen.
Korvaton pehmokarhuni kulkee sen kanssani.
Ja he, jotka niin haluavat.
Mies minussa ei muuta tarvitse.

Matti Johannes Koivu- jos muutat mielesi

MIES JA TUNTEET

Osa 6

Ikävä.


Iältään pieni poika. Ymmärtää kyllä. Hän katsoo kelloa ja huomaa sen olevan jo kaksi minuuttia yli rajan. Isän auton valot eivät vielä heijastu ikkunasta. Poika on ahdistunut, pelkää kolaria, että isä ei enää tulekaan töistä. On ikävä. Päivä on ollut pitkä. Muistin syövereissä ne sanat, jotka kantautuivat korviin sinä yönä, kun poika heräsi riidan ääniin ja niiden seassa isän sanat, että sitten ajan rekan alle. Poika seisoo ikkunan edessä ja odottaa isän autoa. Kello on 22.22 ja iltavuoro päättynyt kaksikymmentä minuuttia sitten. Tehtaalta kotiin on kahdenkymmenen minuutin ajomatka. Viimein auto kaartaa pihaan. Poika voi mennä nukkumaan. Huomenna on uusi päivä.

Ihan tavallinen perjantai. Minä kuuntelen huoneen hiljaisuutta. Leikkaan sitä avaamalla television, jossa uutispuheessa mies kalliiseen pukuun sommistuneena puhuu pakollisuudesta leikata jopa perusturvasta. Pyörittelen sanoja itsekseni ääneen. Leikata perusturvasta. Eikö perusturva ole koko ihmisen elämän kantava voima. Jos ei ole perusturvaa, ei ole pohjaa elämälle, jonka päällä turvallisesti seistä. Suljen television. En halua edes ymmärtää miehen sanoja. Annan tuntien valua hiljalleen eteenpäin. Menen ikkunan eteen seisomaan. Kello on kaksi aamuyöllä. Sinä olet kaverisi kanssa ulkona. Viettämässä mukavaa iltaa. Sanoit lähtiessäsi tulevasi viimeistään kahdelta. Kello on kolme minuuttia yli. Ikkunassa seisoo mies. Iältään kahdenkymmenen ja neljänkymmenen välillä. Miehen sisällä on herännyt pieni poika. Sama poika, joka vuosia aiemmin seisoi ikkunassa odottaen isää saapuvaksi. Ikä katoaa miehen ympäriltä. Paikalle jää vain tuttu turvattomuus. On ikävä. Kellon viisareista kuuluu painava ääni. Sekunnit putoavat äänekkäästi kellon pohjalle. Ikkunaan jää pieni harmaa jälki iättömän ihmishahmon nenänpäästä.

Ensimmäinen joulu oli pahin. Lapseni oli vähän yli neljän. Joulupukki toi hänelle hienon leikkikeittiön. Paljon astioita. Kuulin tämän, kun hän myöhemmin minulle siitä kertoi. Hänen kasvoistaan paistoi riemu. Riemuitsin mukana. Se oli ensimmäinen joulu, jota emme viettäneet yhdessä. Heräsin aattoaamuun enkä edes yrittänyt pidätellä kyyneleitäni. Joulu tuntui viikonpäivältä, jota seurasi toinen viikonpäivä. Suuntaisin katseeni jo seuraavaan jouluun, jolloin joulupukki tulisi meillekin. Sunnuntaisin huone jää tyhjäksi. Huoneen seinille jää raikumaan ääniä. Menen joskus huoneeseen kuuntelemaan niitä. Sängyllä on kymmeniä pehmoleluja. Niillä on jokaisella nimi. Yritän muistaa niiden nimiä. On ikävä. Nousen ylös sängyltä, jossa seuraavana yönä ei nuku kuin pehmolelut. Lehdessä oli artikkeli. Otsikoitu, että erossa mies pelkää eniten lapsiensa menettämistä. Lapsi, joka voi olla syy jatkaa kaikkea muutakin. Lapsi, jonka kanssa voi mennä vaikka ylihuomenna uimaan. Ei sellaista pelkoa pitäisi olla.

Minulla on rakkausvihko. Se on sellainen paksu, punakantinen vihko, johon kirjoitan ajatuksia. Hankin sen kun olin 17. Kaksi kertaa olen repinyt sen pettymysestä. Olen aina korjannut sen. Teipannut sivuja yhteen. Kursinut kokoon. Kirjoittelen sinne yhä sanoja. Luen vanhoja. Sivuilla liikkuu lujia tunteita. Vihkon ulkoasu on vähän ajan kuluttama. Rikki, säröillään, repsahtanut ja ryppyinen. Siltikin kokonainen. Riittävän hyvä.

Sinä perjantaina lähdit taas kaverisi kanssa. Niinkuin oli sovittu. Ihmisen pitää saada lähteä. Minä jäin pitämään kotia. Huoneen hiljaisuus tuntui mahtavalta. Tein kaikkea miesjuttuja. Mitä ikinä ne ovatkaan. Jokaisella on omansa. Ikävä ei tuntunut ahdistavalta. Heräsin siihen, kun tulit kotiin, riisuit vaatteesi ja tulit viereeni nukkumaan. En avannut silmiäni. Laskin käteni vyötäröllesi ja tunsin sinun pehmeän ihosi sormenpäitäni vasten. En ollut raottanut verhoja koko iltana. Ikkunaan ei ollut jäänyt harmaata jälkeä nenästäni. Tiesin että tulet. Kirjoitin siitä aiemmin illalla vihkooni. Rikkirevittyyn vihkooni, joka on kuitenkin kokonainen. Riittävän hyvä.

 En tahdo sinua enää.