MIES JA TUNTEET

Osa 6

Ikävä.


Iältään pieni poika. Ymmärtää kyllä. Hän katsoo kelloa ja huomaa sen olevan jo kaksi minuuttia yli rajan. Isän auton valot eivät vielä heijastu ikkunasta. Poika on ahdistunut, pelkää kolaria, että isä ei enää tulekaan töistä. On ikävä. Päivä on ollut pitkä. Muistin syövereissä ne sanat, jotka kantautuivat korviin sinä yönä, kun poika heräsi riidan ääniin ja niiden seassa isän sanat, että sitten ajan rekan alle. Poika seisoo ikkunan edessä ja odottaa isän autoa. Kello on 22.22 ja iltavuoro päättynyt kaksikymmentä minuuttia sitten. Tehtaalta kotiin on kahdenkymmenen minuutin ajomatka. Viimein auto kaartaa pihaan. Poika voi mennä nukkumaan. Huomenna on uusi päivä.

Ihan tavallinen perjantai. Minä kuuntelen huoneen hiljaisuutta. Leikkaan sitä avaamalla television, jossa uutispuheessa mies kalliiseen pukuun sommistuneena puhuu pakollisuudesta leikata jopa perusturvasta. Pyörittelen sanoja itsekseni ääneen. Leikata perusturvasta. Eikö perusturva ole koko ihmisen elämän kantava voima. Jos ei ole perusturvaa, ei ole pohjaa elämälle, jonka päällä turvallisesti seistä. Suljen television. En halua edes ymmärtää miehen sanoja. Annan tuntien valua hiljalleen eteenpäin. Menen ikkunan eteen seisomaan. Kello on kaksi aamuyöllä. Sinä olet kaverisi kanssa ulkona. Viettämässä mukavaa iltaa. Sanoit lähtiessäsi tulevasi viimeistään kahdelta. Kello on kolme minuuttia yli. Ikkunassa seisoo mies. Iältään kahdenkymmenen ja neljänkymmenen välillä. Miehen sisällä on herännyt pieni poika. Sama poika, joka vuosia aiemmin seisoi ikkunassa odottaen isää saapuvaksi. Ikä katoaa miehen ympäriltä. Paikalle jää vain tuttu turvattomuus. On ikävä. Kellon viisareista kuuluu painava ääni. Sekunnit putoavat äänekkäästi kellon pohjalle. Ikkunaan jää pieni harmaa jälki iättömän ihmishahmon nenänpäästä.

Ensimmäinen joulu oli pahin. Lapseni oli vähän yli neljän. Joulupukki toi hänelle hienon leikkikeittiön. Paljon astioita. Kuulin tämän, kun hän myöhemmin minulle siitä kertoi. Hänen kasvoistaan paistoi riemu. Riemuitsin mukana. Se oli ensimmäinen joulu, jota emme viettäneet yhdessä. Heräsin aattoaamuun enkä edes yrittänyt pidätellä kyyneleitäni. Joulu tuntui viikonpäivältä, jota seurasi toinen viikonpäivä. Suuntaisin katseeni jo seuraavaan jouluun, jolloin joulupukki tulisi meillekin. Sunnuntaisin huone jää tyhjäksi. Huoneen seinille jää raikumaan ääniä. Menen joskus huoneeseen kuuntelemaan niitä. Sängyllä on kymmeniä pehmoleluja. Niillä on jokaisella nimi. Yritän muistaa niiden nimiä. On ikävä. Nousen ylös sängyltä, jossa seuraavana yönä ei nuku kuin pehmolelut. Lehdessä oli artikkeli. Otsikoitu, että erossa mies pelkää eniten lapsiensa menettämistä. Lapsi, joka voi olla syy jatkaa kaikkea muutakin. Lapsi, jonka kanssa voi mennä vaikka ylihuomenna uimaan. Ei sellaista pelkoa pitäisi olla.

Minulla on rakkausvihko. Se on sellainen paksu, punakantinen vihko, johon kirjoitan ajatuksia. Hankin sen kun olin 17. Kaksi kertaa olen repinyt sen pettymysestä. Olen aina korjannut sen. Teipannut sivuja yhteen. Kursinut kokoon. Kirjoittelen sinne yhä sanoja. Luen vanhoja. Sivuilla liikkuu lujia tunteita. Vihkon ulkoasu on vähän ajan kuluttama. Rikki, säröillään, repsahtanut ja ryppyinen. Siltikin kokonainen. Riittävän hyvä.

Sinä perjantaina lähdit taas kaverisi kanssa. Niinkuin oli sovittu. Ihmisen pitää saada lähteä. Minä jäin pitämään kotia. Huoneen hiljaisuus tuntui mahtavalta. Tein kaikkea miesjuttuja. Mitä ikinä ne ovatkaan. Jokaisella on omansa. Ikävä ei tuntunut ahdistavalta. Heräsin siihen, kun tulit kotiin, riisuit vaatteesi ja tulit viereeni nukkumaan. En avannut silmiäni. Laskin käteni vyötäröllesi ja tunsin sinun pehmeän ihosi sormenpäitäni vasten. En ollut raottanut verhoja koko iltana. Ikkunaan ei ollut jäänyt harmaata jälkeä nenästäni. Tiesin että tulet. Kirjoitin siitä aiemmin illalla vihkooni. Rikkirevittyyn vihkooni, joka on kuitenkin kokonainen. Riittävän hyvä.

 En tahdo sinua enää.

MIES JA TUNTEET

Osa 3

Rakkaus.


Se syvään juurtunut asenne. Se tarina, jossa nainen toivoo miehensä tunnustavan rakkauttaan useammin ja mies sanoo, että johan minä sen kerran olen alttarilla tunnustanut ja että kerron sitten jos asiaan on tullut jokin muutos. Sanat ovat sanoja. Ehkä tarinan mies on siinä oikeassa, että eivät ne sanat rakkautta todenna. Siihen tarvitaan sanoja enemmän tekoja. Niitä pieniä arkisia tekoja, jossa toinen ihminen otetaan huomioon vailla sivumerkityksiä. Rakkauden tekoja ei pidä tehdä palkinnon kuva silmissä. Niiden kuuluu olla pyyteettömiä. Tarinan mies on kuva menneisyydestä. Siinä piirretään kliseistä kuvaa miehestä, joka ei kykene puhumaan rakkaudestaan avoimesti, edes tunnustaakseen rakkauttaan naiselle. Mies on niin kutsuttu ei puhu eikä pussaa- mies, joka on yhtä totta kuin Viivi ja Wagner- sarjakuva, jossa mies on kuvattu kaljaa ryystäväksi sikajuntiksi ja nainen nalkuttavaksi Justiinaksi. Stereotypioilla leikittelyä. Tosin korkealaatuista sellaista. Mies on yhtä kykenevä puhumaan tunteistaan ja rakkaudesta kuin nainenkin. Arvot muokkaavat yhteiskuntaa ja jokainen yksittäinen pienikin liike murtaa vanhoja rakennelmia. Minä haluan murtaa kaikin tavoin mies ei puhu eikä pussaa-myyttiä. Mies on muutakin kuin sohvalla olutta kittaava penkkiurheilusta hikoava puhevammainen juntti. Minä, hyvästä oluesta ja penkkiurheilusta nauttiva mies haluan kirjoittaa tänään rakkaudesta.

Tänään on keskiviikko. Kello on vähän vaille kymmenen aamulla. Vietän vapaapäivää. Tänään on hyvä päivä. Rakastan kirjoittamista ja saan kokonaisen aamupäivän tehdä sitä. Yksin. On täysin hiljaista, lukuunottamatta ikkunan takaa kuuluvaa tasaista kaupunkihurinaa. Elämän ääniä. Tänään on eroisän lapsipäivä. Haen tyttäreni koulusta. Minulla on loppuelämän kestävä muistikuva. Tyttäreni oli ehkä kolme. Menin töistä suoraan hakemaan häntä päiväkodista. Kaikki lapset olivat pihalla. Tyttäreni näki minun tulevan ja lähti juoksemaan kädet levitettyinä kohti. Koko pihan poikki. Kädet levitettyinä kohti. Huolien mustuttamina öinä nousen sängystäni ja palautan hetken mieleeni. Se hetki on kaikki mitä rakkaudesta voi kirjoittaa. Kahden ihmisen kohtaaminen, jossa molempien mielen täyttää suuri kiintymys ja jälleenkohtaamisen ilo. Todistus siitä, että ihmiselle tärkeintä on toinen ihminen. Se aika, jonka saa toisen ihmisen kanssa viettää. Kestää se sitten hetken, vuosia tai loppuelämän. Tärkeintä on olemisen hetki. Tämä viikko on hyvä viikko. Tällä viikolla on eroisän lapsiviikonloppu. Minulla on loppuelämän kestävä muistikuva. Tyttäreni oli neljä. Kannoin viimeisen kassin autoon. Hän katsoi ovelta. Annan muistikuvani tulla toisinaan, vaikka se sattuu. Se ei saa jäädä sisään pyörimään. Muistikuva luopumisen tuskasta. Oikeudesta jokapäiväisen näkemiseen. Muistikuva lapsen ilmeestä, kun kaikkea ei voi vielä ymmärtää. Ensimmäinen kertomani muistikuva peittoaa kuitenkin jälkimmäisen. Rakkaus voittaa. Jokainen kerta. Tärkeintä ihmiselle on toinen ihminen. Aika, jonka saa toisen kanssa viettää. Tällä viikolla saan viettää enemmän. Tärkeintä on olemisen hetki. Viikonlopuksi on luvattu pikkupakkasta. Voi ottaa pulkan esiin. Tehdä laskiaispullia. Pitää lähellä. Eilen Ylen Ajankohtainen Kakkonen-ohjelmassa monivammaisen 8-vuotiaan tytön isä näytti meille, että mitä on rakkaus. Siihen ei tarvittu edes sanoja. Rakkaus oli puhtaimmillaan isän hellissä kosketuksissa tyttäreensä, joka makasi hänen sylissään. Tärkeintä on olemisen hetki.

Meillä oli eilen vaimoni kanssa yhteinen ilta. Kummallakaan ei ollut mitään. Päätettiin, että tehdään jotain muuta kuin istutaan somen tai telkkarin ääressä puolimykkinä koneenjatkoina. Päätettiin hakea vähän herkkuja lähikaupasta. Nelikymppisten boheemia villeyttä, irtokarkkeja ja sipseja tiistai-iltana. Olin aikeissa lähteä lenkille, mutta herkut olivat oiva syy olla menemättä. Olemme olleet vaimoni kanssa neljä vuotta yhdessä. Vaimoni harrastaa valokuvausta ja meillä on neljältä vuodelta tuhansia valokuvia. Niitä me eilen katseltiin. Katselmus neljän vuoden parisuhteeseemme valokuvin ja irtokarkein. Parisuhdeilta. Se oli opettavaista. Huomasimme, että ensimmäisinä vuosina kävelimme yhdessä paljon. Lähdimme vain jonnekin kävelemään kameran kanssa ja kuvattiin toisiamme. Sieltä löytyi esimerkiksi kuva, jossa kirjoitan tussilla puistonpenkkiin nimiämme. Tiukkaa anarkiaa. Kuvia oli kiva katsella. Siinä me istuttiin sohvalla vierekkäin koko ilta nauraen ja keskustellen. Yhteisestä päätöksestä. Pitkissä parisuhteissa käy liian usein niin, että oleminen samassa tilassa ei ole yhdessäolemista. Se on kahden ruudun tuijottamista ja yhteisen lainan maksamista.  Rakkaus on elävä aine, joka tarvitsee ravinnetta. Lause, joka ääneen luettuna kuulostaa hämmentävän nololta, pitää kirjoitettuna paikkansa. Ensimmäisenä vuotena, jolloin vaatteet ovat vain välttämätön pakko vieraiden käydessä kylässä, rakkaus elää itsestään. Sen jälkeen siihen on keskityttävä. Annettava aikaa ja luovuutta. Minulla on loppuelämän kestävä mielikuva. Sinä tulit myöhässä. Ajoit pyörällä kovassa helteessä. Mentiin puistonpenkille istumaan. Siihen samaan, jonka myöhemmin merkitsin tussilla. Pitkän ajan emmin, mihin laittaisin toisen käteni. Laskin sen olkapäillesi. Rakkaus on puhtaimmillaan hellässä kosketuksessa, jonka viimein uskaltaa antaa. Se voi syntyä siitä. Tärkeintä on olemisen hetki.

Rakkaus. Liian iso sana puhkikirjoitettavaksi. Rakkaus on pyrkimystä hyvään. Se on enemmän antamista kuin vaatimista. Minulle se on sitä. Jokainen määritelköön oman rakkautensa. Minulle se merkitsee sanoja, tekoja ja uskomista ihmisen hyvyyteen. Se on kaiken keskeneräisyyden hyväksymistä ja sietämistä. Se on kaikkea sitä, mitä rakkauden vastakohta välinpitämättömyys jättää tekemättä ja sanomatta.

Eikä se ole ollenkaan vaikeaa sanottaa. Minä rakastan sinua. Voi kokeilla.
Mielummin suoraan kohti kuin sivuilta ohi.

Loppuun Samae Koskisen loistava biisi elämästä ja luopumisesta. Muistoista.
Rakkaudesta.
Haluan omistaa sen kaikille, jotka luopumisen hetkellä alkavat jo rakentaa pala palalta uutta.

Samae Koskinen-Perilliset