VUOSI PARISUHTEESTANI.

Viikko 30 ja 31


Miehenä olemisen sietämätön paino osat 4-5

Osa 4:

 Peter Pania toivoi, Hessu Hopon sai.

Mies nimeltä T ja Nainen nimeltä H ovat kuolleet. Tapoin heidät. Se oli hetki ennen keskiyötä. Huoneessa jo hämärtyi ja he pörräsivät siinä korvani juuressa, välillä iholle laskeutuen. Laitoin pöytälampun päälle. He lensivät kohti valoa ja napakalla huitaisulla. Poissa. Ikuisesti.
Kertomukseni ei kaipaa heitä enää. He ovat tehtävänsä suorittaneet. Syntyy uusi tähti tarinalle. Annan hänelle nimen Sami. Hän on 38-vuotias toista kertaa naimisissa Tamperella vuodesta 2001 asti asunut mies tai miehenkaltainen. Se ei ole merkityksellistä. Samilla on vaimo, joka kulkee tarinassa nimellä vaimo tai sinä. Oikeassa elämässä Sami kutsuu häntä mielummin etunimellä, koska vaimo-sana on jotenkin latistava.. Mitä itse tarinaan tulee, niin kerronnallisesti on helpompaa käyttää minä-muotoa. Tulee kirjottaessa lähemmäksi. Aivan kuin olisi Sami itse.

Mä muistan kun sä sanoit sen mulle. Me maattiin sun kaksion lattialla ja sanoit haluavasi miehen, joka on kuin Peter Pan. En mä koskaan kysellyt sen tarkemmin mitä sillä tarkoitit. Kai jotain oman elämänsä satuhahmoa. Kyllä mä jotain kiinni sain. Mä löysin sun salaisen maailman. Yhdessä löydettiin se ovi, joka vei Narniankaltaiseen satumaailmaan. Peter Pan minussa sai suuni avautumaan, kun bussi kulki mukulakivillä ja ääni värisi vauhdin voimasta. Hessu Hopoa mä pidin vielä tiukasti vankinani, sillä parisuhteen alussa on syytä näyttää toiselle vain kuoret. Hyvin mä vedin. Peter Panin rooli oli kuin mua varten tehty. Koristelin asuani vielä pienellä Klovnin-roolilla, jotta lopputuloksesta tulisi mahdollisimman herkullinen. Se oli liki täydellinen peitto sille perkeleelliselle ikävälle, joka roolin alla velloi. Mä olin eronnut ja mikä on pahinta eroamisessa. Menettää oikeus nähdä lastansa joka päivä. Luopuminen. Eikö se ole monen voimassaolevan parisuhteen suurin koossapitävä voima, että ei tarvitse luopua. Rakkaus on parisuhteissa sivuseikka. Joissakin suhteissa sitä on, joissakin ei. Pääasia, että ei tarvitse luopua. Parisuhde. Mikä helvetti siinä on niin vaikeaa. Kuuntelin viime viikolla radiota. Siinä haastateltiin Lauri Tähkää. Toimittaja kysyi, että mikä on keikkailussa parasta. Mistä tulee kovimmat fiilikset. Hetken hiljaisuus. Se, että viikonlopun keikkaputken jälkeen saa keittää lapsilleen puuroa. Jos lapset ovat hänellä. Eikö se ole sitä oikeata elämää, josta saa kovimmat fiilikset. Saatanan hyvä vastaus, vaikka hänen musiikista en välitä, ajattelin. Mitä me odotamme. Että intohimo hakkaa rintaa mustelmille vuodesta toiseen. Hakkaahan se. Intohimo on puuron keittelyä aamulla ja itkevän vauvan kantelua yömyöhällä. Eikä se ole intohimoa elämän edessä. Koska sitä se elämä on. Puuron hämmentämistä. Joskus tulee iltoja, niin kuin meille tuli viime lauantaina. Vein vaimoni treffeille. Kävin ostamassa susheja mukaan. Pullollisen viiniä. Saattelin vaimoni rannalle, jossa viltillä syötiin illallinen. Se keski vartin, kun ampiaisia pörräsi ympärillä kuin persekärpäsiä, mutta ne oli treffit. Illalla istuttiin sohvalla, juotiin viini loppuun ja pelattiin parisuhdepeliä. Siinä oli intohimoa ihan tarpeeksi. Se kantaa seuraavat viikot. Vaimo leikkaa parhaillaan koiralta kynsiä. Minä kävin tyttäreni kanssa pirtelöllä ja PikkuKakkosen puistossa ja vein äidillensä. Intohimoa parhaimmillaan. Mä luin tänään kirjaa, Kjell Westön Kangastus 38 sivu 165:` meidän täytyy somistaa todellisuutta silloinkin kun se on kauneimmillaan´. Niinkö se on. Emmekö ole koskaan tyytyväisiä. Eikö mikään ole ikinä tarpeeksi. Onko onnellisuus jotain sellaista joka pakenee meitä koko ajan. Vai onko niin ettemme halua ottaa edes sitä kiinni. Sen kiinnisaatuaanhan sitä pitäisi pysähtyä ja huomata kuinka turhaa kaikki onkaan ollut. Rakkaus-Rakkaus-Rakkaus. Joskus 2000-luvun alkupuolella nuori parikymppinen helsinkiläismies liimasi kotikaupunkinsa seiniin tarroja, jossa luki, että anna minun rakastaa enemmän. Hän jäi kiinni ja poliisi antoi sakot. Rakkautta ei tähän kaupunkiin levitetä. Tarrojen sijaan kaupunki liimataan täyteen ostoskeskuksia, jossa ihminen eksyy lopullisesti itsestään.

Peter Pan. Hän on lapsisankari. Sitä vaimoni toivoi. Kaikki oli hyvin vielä silloin, kun avasin suun bussissa, joka ajoi pitkin mukulakiviä. Bussi pysähtyi, laski meidät ulos ja sillä hetkellä Hessu Hopo minussa astui esiin. Kaikki mitä minusta oli irti jäi bussiin. Onnellisen vähämielisenä nousin bussista, joka vei omaisuuteni mennessään. Yhden, kaksi, kolme kertaa. Minusta tuli Hessu Hopo, jonka sanallisesti myös ilmaisit. Ei se minua kiinnosta. Tulee vielä päivä jolloin uskallan tosissani näyttää kuka olen. Olen siitä vain tähän mennessä vihjaillut. Mä voin yhdessä pienessä luvussa sitä jo vähän avata.


Osa 4:

Minä olen.

Mä oon ylpeä. Ja mä näytän sen sulle. Tai ihan kaikille. Mä oon ylpeä, että mä suutelen sua julkisesti, vaikka lapsensilmäni eivät nähneet suutelua kuin televisiossa ja silloinkin käänsin katseen pois. Mä luulin lapsena, että suutelusta mädäntyy huulet tai jotain muuta pahaa. Mä oon ylpeä mun lapsesta. Se pistää mut hengittämään jokaisen hengenvedon, jonka koskaan tulen hengittämään. Mä oon ylpeä isä. Mä oon ylpeä siitä, miten mä sen isyyden teen. Jos mun lapsi ei saa unta ja tarvitsee mun läsnäoloa, niin mähän menen antamaan sitä, vaikka se ei olisi kasvatuksellisesti oikein. Mua ei kiinnosta mikä on kasvatuksellisesti oikein. Se on jonkun toisen mielipide. Mä ylpeästi oikaisen joskus mutkia. Mun tärkein kasvatuksellinen oppi on olla läsnä. Mä en saa olla joka päivä, mutta silloinkun saan, niin mähän olen. Mä meen ylpeästi mukaan jos mun lapsi ei uskalla mennä yksin ulkovessaan ja jos se on tien tasoittamista, niin vittu olkoon. Mä teen sen niinkuin parhaaksi näen enkä niin miten muut sen parhaaksi sanoittavat. Mä oon näkyvä. Mä tuun vielä enemmän näkyväksi ja teen asioita ihan vain sen takia, että voin tehdä niitä. Mä en tule hyppäämään laiturilta veteen todistaakseni, että uskallan sen tehdä, koska en osaa kunnolla uida ja pelkään vettä. Mä ylpeästi kannan tappioni bussiin jääneistä sateenvarjoista, koska Hessu Hopo on paljon todenmukaisempi hahmo kuin Peter Pan. Michael Jackson oli Peter Pan ja hän makaa mullassa.

Hei vaimo, mä oon sun Hessu Hopo. Sen sä sait. Mä oon sun puuroa hämmentävä työkaluja pelkäävä Hessu, joka piiloutuu vielä itsensä taakse, mutta jokaisen yön jälkeen tulee aina uusi aamu. Ja voin luvata vain yhden asian, että vaikka keskeneräinen olenkin, niin vielä keskeneräisemmäksi tulen. Sitä kai kutsutaan elämäksi.

On alla jotain sanomaa. Ehkä.

puolikas