VUOSI PARISUHTESTANI

VIIKKO 13


Paperille maalattu lapsi.


Nainen katsoo piirtämäänsä kuvaa. Hän nauraa huvittuneena. Hän on piirtänyt raskauskuvan itsestään. Piirustuksen nainen näyttää reppanalta. Suu on ihmetyksestä auki ja sikiö roikkuu kuin reppu hänen ulkopuolellaan. Tuntuu kuin piirustuksen nainen olisi ulkoistanut raskautensa. Aivan kuin hänen sisällään kasvava ihmisverso ei olisikaan osa häntä, vaan tarkoitettu toisia varten. Nainen pitää piirustustaan edessään ja nauraa. Hän ei saa nauruaan loppumaan. Tämä kaikki tuntuu vain huvittavalta. Nainen näkee piirustuksen Salvador Dalin maalauksena. Surrealistisena ihmisvartalona, jonka vääristymä on näkyvä raskaus.

Nainen kirjoittaa päiväkirjaansa. Hän kirjoittaa aiemmin piirtämäänsä kuvaa sanoiksi. Hän kirjoittaa alkuun nimensä. Nimen perään hän laittaa ikänsä ja iän alle sulkeisiin kirjoittaa sanat sisäinen kello ei enää tikitä, vaan suorastaan hihittää. Sanat, jotka piirtävät kuvaa raskaana olevasta naisesta maalautuvat paperille seuraavasti:

Minua naurattaa ja huvittaa. Tunnen suurta hämmennystä, outoutta, ahdistusta ja jonkin verran iloa. Tämä ei tunnu luontevalta-ei suurelta mahdollisuudelta, vaan enemmänkin alkavalta helvetiltä. Mitä minulle tapahtuu jos piirtämäni ja kirjoittamani kuva toteutuu? Minua pelottaa ajatus, että toteutuma sitoo minut kotiin. Lapsi tuo mukanaan köyden, joka sidotaan minun, lapsen ja seinien ympärille ja mitä se tekee minulle, jolle ovet ovat olleet vain avaamista varten. Minua ahdistaa. Ahdistaa ajatus, että en voi itse enää päättää. Että lapsi päättää minun puolestani ja että kaikki suunnitelmat voivat hetkessä muuttua, että kalenterini ei enää määritä askelteni kulkua. Haluanko minä vapaaehtoisesti luopua kaikesta vanhasta? Haluanko lähteä pysäyttämään nykyistä elämääni, irtautua hetkeksi työelämästäni, menoistani, vapaudestani mennä ja tulla? Haluanko ottaa tilalle rauhallisemman arjen, päivittäiset toistuvat rutiinit, rytmittää elämäni lapsen tarpeiden mukaiseksi? Sanat rauhallisuus ja rutiini tuntuvat ihan saatanallisilta.

Nainen irroittaa kynän paperista. Hän hakee olohuoneesta tyynyn, laittaa sen paitansa alle ja kävelee peilin eteen. Näky saa aikaan saman huvittuneisuuden kuin piirtämänsä kuva. Tämä kaikki tuntuu vain vitsiltä, epätodelliselta kuvitelmalta, joka on täysin irti hänen omasta elämästään. Hän painelee paidan sisällä olevaa tyynyä. Se on mukavan pehmoinen. Nainen palaa päiväkirjansa ääreen. Hän jättää tyynyn paitansa sisään ja jatkaa kirjoittamista:

Miksi minä edes pohdin näitä ajatuksia jos raskaus ei tunnu edes mahdollisuudelta? Ehkä koen alitajuista painetta, että naisena minun pitäisi synnyttää lapsi. Että minun pitäisi edes yrittää tulla äidiksi. Ehkä vain kuvittelen sosiaalisen paineen tai sitten se on olemassa. En minä tiedä. Jospa saisin jostain varmuuden ja rohkeuden tehdä päätöksen. Ehkä voisi vain katsoa mitä elämä tuo mukanaan ja uskoa siihen, että mitä tahansa se tuokaan, niin elämä kantaa. Ei minua ajatus äidiksi tulemisesta pelota. Olen hyvä lapsien kanssa ja jos johonkin ryhdyn, niin teen sen kunnolla. Minusta tulisi ihan hyvä äiti. Ehkä mieheni kanssa tappelisin kasvatuksellisista asoista, mutta en ole huolissani, luulen että voittaisin ne taistelut. Eniten minua pelottaa ajatus, että mitä jos myöhemmin kadun päätöstä, että en ole edes yrittänyt saada lasta. Kadun silloin kun se on jo liian myöhäistä. Tämä kuva on epäselvä, mutta tarvitseeko sen ihan kirkkaaksi tullakaan.

Nainen sulkee päiväkirjansa ja menee lattialle makaamaan. Hän ottaa tyynyn pois paitansa sisältä. Jos se olisikin vauva. Vauvassa näkyisi häivähdyksiä minusta, miehestäni, vanhemmistani, mieheni vanhemmista, isovanhemmista. Vauva jatkaisi tarinaa, olisi merkki historiasta ja myöhemmin hän kirjoittaisi palan omaa historiaa. Loppujen lopuksi me olemme kaikki yhtä. Pieniä pisteitä suuressa kokonaiskuvassa. Kannettavia, jotka tarvitsevat kantajan. Nainen avaa vielä hetkeksi päiväkirjansa sivut ja kirjoittaa viimeiset lauseet:

Joko minä piirrän piirrustuksen, jossa raskaus on osa minua ja kannan sitä sisäpuolellani tai sitten piirrän piirrustuksen, jossa raskaus ei näy edes irrallaan minusta. Yhtä kaikki, kumman piirustuksen ikinä piirränkään, olen naisena yhtä arvokas.

neljä ruusua-meistä jokainen