TIEDOTUS:

Julkaisen blogitekstejäni lokakuun alusta lähtien Sanomien yhdistettyjen perhelehtien sivuilla.

Mies ja Tunteet-sarja jatkuu siellä ja lisäksi muitakin tekstejä.

Tulkaa sinne lukemaan uusia blogeja.

Kiitoksin.

Sami

Havaintoja Parisuhteesta.

http://www.vauva.fi/blogit/havaintoja_parisuhteesta

MIES JA TUNTEET

Osa 13


Lohtu.


"Ehkä nämäkin murhaajan kädet etsivät päätä, jota silittää ja tuntea maailman paino."
Lause on Cmx:n kappaleesta Ruoste, sanat A.W. Yrjänän.

Rakkaus on lohdun pesä. Sen pitää olla. On oltava paikka, johon laskea päänsä ja sormensa kaiken kaaoksen keskellä. Suru ei saa olla koditon. Sen pitää antaa näkyä, tulla kuulluksi ja saada käpertyä turvalliseen paikkaan, jossa se voi rauhassa jalostua voimaksi. Lohtua tarvitsevalle ei saa sulkea syliään. Lohdun paikka on avonainen syli. Jos sitä ei ole, lohtu hakee kotiaan liian usein toistuvasta humalasta, liian rajusti rääkätystä vartalosta, mahdottomista ihmissuhteista tai liian monista tuntemattomista osoitteista herätyistä häpeäntäytteisistä aamuista.

Minä olen tänään liian heikko. Kokonainen elämällinen surua tuntuu virtaavan veren mukana. Jos tekisin haavan käteeni, sieltä valuisi veren sijaan kyyneleitä. Minä voisin sanoa nämä sanat sinulle ja pyytää luvan olla heikko. Pyytää kotia surulleni. Vaatia sinua olemaan minulle tänä iltana lohtu. En minä sano. Emme me sano. Kuinka vaikeaa onkaan olla näkyvästi heikko. Olla rehellinen tunteelleen. Olla rehellinen. Kuinka vaikeaa on olla rehellinen. Helpompi hakea lohtu aineettomalta. Hankkiutua humalan tai kielletyn orgasmin hetkellistä vapautta tuovaan valheelliseen hurmioon. Saada lohtua helpommalla, tarvitsematta tunnustaa sisällään vellovaa turvattomuuden ja pelon tunnetta. Valehdella suru pois. Teeskennellä vahvaa. Kunnes taas suru palaa entistä vahvempana ja pitää löytää vahvempia keinoja pysyä valheellisesti vahvana.

Kuinka voisi antaa periksi. Antaa itselleen luvan. Pyytää rohkeasti läheiseltään, että hän tekisi itsestään kodin lohdulle. Olisi vain siinä. Pitäisi hiljaa vierellä. Olisi raamina taululle, joka kuvastaa lupaa surulle ja lupaa pyytää surulle lohtua. Jokaisella on elämässään iltoja, kuukausia ja vuosia, jolloin taulua maalataan surunsinisillä sävyillä. Jokaisella surunsinisillä sävyillä maalattu taulu pysyy seinällä raameillaan ja pysyttyään seinällä näkyvillä jonkin aikaa, tulee aina päivä, jolloin taulun ohi kulkee ihminen ja näkee taulussa surun sijaan valtavan kauneuden. Lohdun antaja on pitänyt surijaa paikoillaan. Suru on jalostunut kauneudeksi ja kauneus vahvuudeksi.

Pitää vain uskaltaa pyytää. Myöntää, että ei yksin pärjää. Kukapa meistä ei haluaisi tulla kosketuksi. Kukapa meistä ei kaipaisi lohtua. Me olemme täällä toisiamme varten, emme toistemme vihollisina. Me olemme kumppaneina toisillemme paletin kaikki värit. Niin kuin sinä iltana. Muistatko? Nukkumaan mennessämme hiljaa siirtelin sormeani pitkin paljasta ihoasi. Minä lausuin sinulle lauseen. Voinko kosketella sun paljasta selkää, ehkä en enää niin paljon pelkää. Sinä käänsit kasvosi minua kohti. Minua katsoi lohtu.
 
Surumielisen näköiset naiset

MIES JA TUNTEET

Osa 12


Miehisyys.


Minulla oli lapsena pehmolelu nimeltä Nöpö. Se oli pieni ruskea karhu, jonka sain narunvedosta kesälomareissulta Särkänniemestä. Pidin sitä joka yö sangyssä vierelläni. Otin mukaan joka paikkaan, mihin ikinä meninkään. Kuljetin sitä koulurepussa koulupäivän ajan. Se on tallessa vieläkin, tosin koira on syönyt siltä korvat. Leikin pehmoleluilla naapurin tytön kanssa. Parhaat leikkikaverini olivat tyttöjä. Tulin heidän kanssaan enemmän juttuun. Oli minulla hirveä kasa pikkuautojakin, joilla neppailin taloyhtiömme poikien kanssa. Silti parhaat leikit leikin tyttöjen kanssa. Muistan, että erään tytön kanssa kiipesimme roskiskatoksen päälle syysiltaisin katsomaan tähtiä. Makasimme vain ja katsoimme taivasta. Asuimme maalaiskunnassa, joten kaupungin valot eivät himmentäneet näkymää. Se oli taivaallisen kaunista. Lapsuuden planetaario ihan kotipihassa.

Kymmenenikäisenä tuli Dingo. Kirjoitimme naapurin pojan kanssa Neumannille kirjeen. Pidimme sankarina. Mies, joka näyttää aivan sarjakuvasankarilta. Perustimme bändin. Soitimme sulkapallomailoilla ja halusimme meikata. Pihapiirissämme ei asunut yhtään Neumannin näköistä meikkaavaa miestä. Hän teki syvän vaikutuksen kouluikäisen lapsen sielunmaisemaan. Miehelläkin on lupa käyttää värejä. Pääsin siskoni ja hänen kaverinsa Hieno-rouva leikkeihin mukaan. Sain meikata. Tunsin olevani kahdeksankymmenluvun supersankari Neumann. En tahtonut lähteä neppailemaan pikkuautoilla jos joku tuli minua hakemaan.

Koko ajan siinä vierellä kulki ulkopuolelta tuleva olettamus, että poikana oleminen tarkoittaa jotain aivan muuta. Pyssy- ja autoleikkejä pihapiirin muiden poikien kanssa. Rippilahjaksi pojan on toivottava mopoa. Mikä ihme toive on lahjakortti kirjakauppaan? Onneksi en ymmärtänyt olettamuksia ja onneksi sain toteuttaa poikana olemista omalla tavallani. Kaksi keskeisintä asiaa lapsuudestani on kirkas tähtitaivas ja sukupuolirajoja rikkonut meikkaava rokkitähti.

Tänä vuonna Euroviisuiltana halusin, että vaimoni meikkaa minut edellisen vuoden voittajaksi Conchitaksi. Se tuntui vain niin hauskalta idealta. En ymmärtänyt mitä halusin. Vaimoni ronkittua silmiäni erilaisilla kepeillä, alkoi olo mennä epämukavaksi. Tyttäreni seurasi toimitusta vieressä ja ainoa asia, mistä hän oli huolissaan, että sattuuko meikkaaminen. Hän ei kertaakaan kyseenalaistanut sitä, että voiko miestä meikata. Jos mies haluaa meikata, voi mies meikata. Tunnen, että isänä minun on velvollisuus antaa sallivaa asennekasvatusta. Näyttää esimerkin voimin, että roolit ovat vain rooleja ja niiden yli voi tarvittaessa hypätä.

Miehisyys. Miten minä sen määrittelen? Jokaisen on rakennettava oma mieskuvansa, jonka sisällä on hyvä elää. Kyllä elämääsä ja itseensä tyytyväisen miehen tunnistaa. Se vaatii työtä ja peiliin katsomista, että löytää itsestään oikean tavan olla ja niitä oikeita tapoja olla mies on monia.
Minun miehisyyteeni kuuluu se, että sitä ei tarvitse juurikaan todistella. Miehisyyteni ei vaadi nostoja penkkipunnerruksessa, ei kalliita henkilöautoja, ei itserakennettua omakotitaloa tai merkittävää asemaa työmarkkinoilla. Minun miehisyyteni koostuu sallivasta ja hyväksyvästä maailmankuvasta. Se koostuu läheisten ihmisten onnellisuudesta. Siitä, että he tuntevat voivansa tukeutua minuun aina kun siihen on tarvetta. Minä haluan olla eniten heille. Miehisyyteni koostuu ymmärryksestä, että saan luvan olla heikko. Voin pyytää ihmisiltä apua, kun siihen tulee tarvetta. Siihen kuuluu varmuus itsestäni ja luottamus siihen, että riittää juuri tällaisena miehenä. Se tunne johtaa siihen, että ei tarvitse kokea pelkoa eikä uhkaa erilaisuutta, toisinajattelevia ja toisineläviä kohtaan.

Tämä on yksi tapa olla mies. En tule koskaan rakentamaan omakotitaloa. En osaa, enkä halua. Tienaan vähemmän kuin vaimoni. En jaksa nostaa penkiltä kuin sen tyhjän raudan. Minua vieläkin kiehtoo syksyinen tähtitaivas ja voisin nousta roskiskatokseen sitä katselemaan ja minuun tekee vaikutuksen ihmiset, jotka venyttävät kuplaansa isommaksi ymmärtääkseen vielä enemmän. Miehisyyteni lepää täytenä läheisen ihmisen hyväksyvässä sylissä. Seisoessani keittiössä käsi pullataikinassa. Katsoessani ihailevasti vesilätäkön pinnasta heijastavaa lokakuuta. Olen niin mies kuin mies voi vain olla.

Haluan lopettaa tekstini tämän päiväisen Helsingin Sanomien Maija Aallon artikkeliin, jossa kerrotaan 84-vuotiaasta Martti Laaksosesta, joka rakastaa Linnanmäkeä. Artikkelin mukaan Laaksonen on käynyt tänä kesänä Linnanmäellä kuusi kertaa. Hän liikkuu Linnanmäellä rollaattorilla ja käy hurjissa laitteissa. Hän sanoo syyksi käynneillensä pienen jännityksen vatsan pohjassa ennen kuin laite lähtee liikkeelle. Hän sanoo omistavansa lapsen mielen. Tärkeämmäksi syyksi huvipuistovisiiteille hän kuitenkin mainitsee kauneuden kaipuun ja hän tuleekin huvipuistoon mieluiten illalla, jolloin valot syttyvät. Sitten hän kiertelee katselemassa ihmisiä, valoja ja kukka-asetelmia.
Voiko miehisyyden paremmin enää määritellä. Lapsenmielisyyttä, jännitystä ja kauneuteen katsomista. Jos niillä ei saa yhtä ihmiselämää täytettyä, niin ei sitten millään.
Martti Laaksonen on saanut 84-vuoden ajan. Minä 39-vuoden ajan.
Ja Martti kertoi minulle tänään loppuelämäni tavoitteen.
Korvaton pehmokarhuni kulkee sen kanssani.
Ja he, jotka niin haluavat.
Mies minussa ei muuta tarvitse.

Matti Johannes Koivu- jos muutat mielesi

MIES JA TUNTEET

Osa 11


Ylpeys.


Sen ei tarvitse olla mitään isoa. Istun lapseni sängynlaidalla, luen iltasaduksi koirakirjaa ja silitän hiljalleen hänen selkäänsä ja hiuksia. Ja kun hän välillä naurahtaa, puhuu jostain ihan muusta ja lopuksi jättäessäni hänet nukkumaan, pyytää pitämään ääniä, jotta voi nukahtaa turvallisesti tietäen, että toisessa huoneessa olen minä, häntä varten. Tai aamulla tehdessäni hänen hiuksiinsa lettiä. Letistä tulee aivan poskettoman huono. Hän nauraa ja sanoo, että se on maailman huonoin letti, mutta pyytää silti tekemään uuden. Kun hän vilkkaasti liikennöidyllä parkkipaikalla ottaakin kädestä kiinni, vaikka aiemmin pyydettäessä ei sitä halunnutkaan tehdä. Tai ihan vain, kun kävellessäni myöhään illalla hänen ovi auki olevan huoneen ohi ja katson, kun hän pitää pehmokoirastaan kiinni vielä nukkuessaankin. Voi siinä itsekseen ajatella, että jossakin kohtaa on tullut tehtyä myös oikeita tekoja ja sanottua oikeita sanoja. Niiden ei tarvitse olla mitään isoa. Tai ehkä ne ovat niitä isoimpia.
Olen niin kovin ylpeä hänestä.

Avataan punaviinipullo. On lauantai-ilta. Meillä ei ole mitään muuta kun kokonainen ilta, sitä seuraava yö ja toisemme. Minä haen lasit. Istutaan pöydän ääreen, sohvalle. Pelataan taas sitä totuuspeliä. Kysytään vuoronperään kysymys ja siihen on pakko vastata ihan rehellisesti. Juodaan viiniä. Ollaan lähellä. Sinä voit koskettaa minua. Minä haluan, että kosketat minua. Vastataan niihin kysymyksiin ihan rehellisesti. Sen jälkeen tehdään jotain muuta. Laitetaan taas telkkarista Youtube päälle. Valitaan vuoronperään suosikkibiisejä. Haukutaan toistemme musiikkimaku. Naljaillaan pehmeästi toisillemme. Nauretaan ääneen. Ei riidellä tänä iltana. Annetaan lauantai-illan, viinin, sanojen, kosketusten ja musiikin kuljetella meitä. Meillä on kokonainen elämä tässä samassa illassa. Huomenna tulee jotain. Huomenna. Ei sillä niin väliä. Otetaan tämä hetki kiinni. Se on ihan tässä. Elämä. Ei anneta mennä sen karkuun. En minä ainakaan jaksa juosta sen perässä. Sinä olet tässä. Minä sanoin sinulle kaksi vuotta sitten, että tahdon. Tahdon. Tähän elämään, joka on tässä. Lauantai-illassa, joka valuu musiikkina korvissa ja viininä suonissa. Tahdon. Näihin hetkiin, jossa millään muulla ei ole väliä. Tahdon. Silloinkin, kun riidellessä huudat niitä rumia sanoja. Sinäkin tahdoit. Ja kun sinä sen sanan minulle sanoit, katsoit suoraan kohti, otit kädestä kiinni, minä ajattelin, että jossakin kohtaa on tullut tehtyä oikeita tekoja ja sanottua oikeita sanoja. Niiden ei tarvitse olla mitään isoa. Tässä kuussa tarkalleen kaksi vuotta sitten. Sinä olet siinä. Olen niin kovin ylpeä sinusta.

Torstai. Minulla on verhot ikkunassa. Aurinko vyöryisi liian rajulla valolla. Pöydällä lojuu kahvikuppi. Kahvi jo jäähtyneenä. Kävin kaupassa päässäni pieni musta lierihattu. Jalassani violetit kangashousut henkseleillä nostetut. Samat vaatteet, jotka eilen närästivät tuntematonta mieshenkilöä, joka otti oikeudekseen kassajonossa niitä arvostella. Ostin kaupasta paketillisen jäätelöä. Syön siitä puolet ja puolet säästän huomiseksi.Huomenna tulee lapseni. Sunnuntaina tulee vaimoni. Elämä. No se kulkee täysillä tänäkin iltana. Menen kohta peilin eteen seisomaan. Paukutan henkseleitä vasten iskävatsaani. Isken peilikuvalle silmää. Avaan jäätelöpaketin, Netflixin ja mahdollisia liikuttavia kohtauksia varten nessupaketin. Otan kaiken vastaan mitä otettavissa on. Minä olen tässä. Heippa vaan kaikille. Olen niin kovin ylpeä itsestäni.

Minkään ei tarvitse olla mitään isoa. Kaikki on tässä. Ihan saatavilla.

Lasten Hautausmaa- Tuulipuut

MIES JA TUNTEET

Osa 10


Usko.


Yrittänyt? Epäonnistunut?  Mitä väliä.
Yritä uudestaan. Epäonnistu uudestaan.
Epäonnistu paremmin.

Nämä ovat irlantilaisen kirjailijan Samuel Beckettin sanoja. Sanat ovat tatuoitu tenniksen Ranskan avoimen tennisturnauksen voittaneen sveitsiläisen Stanislas Wawrinkan käsivarteen. Hän voitti eilen päättyneen turnauksen elämänsä ensimmäisen kerran monen epäonnistumisen jälkeen. Hänen uskonsa oli säilynyt vielä monen epäonnistumisen jälkeenkin. Hän uskalsi epäonnistumisen jälkeen epäonnistua paremmin.

" Varo liittymästä heihin, jotka usko eivät enää mihinkään.", sanoittaa CMX-yhtyeen solisti A.W. Yrjänä.  Kyynisten armeija. Tanssivat negatiivisuuden valssia ja yrittävät vähätellä koko maailman kuoliaaksi. Sitä valssia ei kannata tanssia loppuun asti. Sen valssin tahdissa ei pääse saatille. Olen perustanut oman uskon. Sillä uskolla ei ole uskonnon kanssa mitään tekemistä. Sitä uskoa ei harjoiteta liian ryppyotsaisesti eikä se saarnaa omaa erinomaisuuttaan muiden uskojen kustannuksella. Ehkä sitä voi kutsua elämänuskoksi tai ymmärrykseksi huomata kaiken olennaisen olevan koko ajan omien käsien ulottuvilla. Se on uskoa siihen, että huomenna kaikki asiat ovat ainakin yhtä hyvin kuin ne tänään ovat. Huonommaksi ne eivät mene ja jos menevät, niin aina voi yrittää uudelleen. Aina voi epäonnistua paremmin. Se ajatus on uskoni lohtu.

Katso ympärillesi. Huonot ajat täyttävät sanomalehtien ja uutisten otsikot. Apatia huutaa tuskaista huutoaan. Kuinka monella onkaan työpaikka riisuttu alta ja avioliitosta ei ole jäljellä kuin pinnasta kuluneet kuoret. Missä me olemme. Vaiheessa, että olemme yrittäneet, mutta epäonnistuneet. Palaan Samuel Beckettiin. Mitä väliä. Seuraavaksi yritetään uudelleen. Epäonnistutaan paremmin. Minä uskon pieniin muutoksiin. Pieniin tekoihin. Se alkaa helposti. Uskalluksella. Bussi menee mukulakivillä. Minulla on lapseni viereisellä penkillä. Avaamme molemmat hieman suitamme. Mukulakiviääni. Pientä lapsekasta irtiottoa. Seuraavana päivänä teen sen ilman lastani. Huomaamattomasti, mutta uskaltaudun. Kiipeän korkeaan torniin huolimatta korkeanpaikankammostani. Hyppään altaan reunasta huolimatta uimataidottomuudestani. Aloitan uusia parisuhteita, vaikka edelliset ovat päättyneet murheeseen. Huudan apatialle takaisin ja se hiljenee. Ryhdyn johonkin uuteen ja se epäonnistuu. Seuraavalla kerralla epäonnistun vähän paremmin.

Katson ympärilleni. Mikään ei kai voisi olla paremmin. Pidän suutani auki mukulakivillä. Kuulen tärisevän hyminän vain itse, mutta se riittää tuomaan hymyn kasvoilleni. Minä uskon tähän elämään. Se on välillä jopa lapsenomaista uskoa. Avaan suutani parisuhteessa. Sen äänen kuulee myös vaimoni. Kerron hänelle kuka minä olen, mitä minä haluan ja mihin minä pyrin. Uskaltaudun. Olemaan mahdollisimman avoin. Uskon siihen, että se riittää. Minä riitän. Ehkä minulle käy kuin eilen Stanislas Wawrinkalle.
Monen yrityksen ja epäonnistumisen ja yrityksen ja paremmin epäonnistumisen jälkeen onnistun. Lyön ratkaisevan pallon kämmenlyönnillä vastustamattomasti takakentälle ja tuuletan voittajana.

Tänään tamperelaisen punatiilisen kerrostalon katolla oli kolme lintua. Emo ja kaksi poikasta. Ne olivat ehkä lokkeja, mutta sillä ei ole väliä. Poikaset levittivät siipiään. Kokeilivat ottaa niitä esiin. Emo katseli vieressä siipiä levittäviä poikasiaan. Kannusti. Oli tukena uskaltamiselle. Poikaset eivät vielä lähteneet lentoon. Toivottavasti emo antoi luvan epäonnistumiselle. Luodakseen pohjaa onnistumiselle. Siihen kun poikaset viimein monen yrityksen jälkeen lentävät ylväästi kattojen ylle. Haen taas lapseni keskiviikkona. Tulemme bussilla pitkin mukulakiviä. Suumme ovat hieman avoinna. Lapseni on kahdeksan. Haluan, että kun hän myöhemmin levittää siipensä, niin hän tietää, että on myös lupa epäonnistua. Ja että hän uskoo ajatukseen, että seuraavalla kerralla voi epäonnistua jo selvästi paremmin. Siinä on meille kaikille haastetta kerrakseen. Pitää vain uskoa.

Että elämä kantaa, onnistuu.
Pitää uskaltaa yrittää. Epäonnistua.
Yrittää. Epäonnistua paremmin.

Lopulta lyödä voitokkaasti se pelin viimeinen piste.
Levittää siipensä ja lähteä lentoon.
Nähdä maailman sellaisena kuin sen oikeasti haluaa nähdä.
Sitä on usko.

Ramones- I believe in miracles

MIES JA TUNTEET

Osa 9


Ymmärtäminen.


Yle Puheen miestentunnin aiheena viime maanantaina oli naiset. Ohjelmassa esitettiin miesvierailta kysymys, että mitä naiset ovat heille opettaneet. Kysymys rajoitettiin koskemaan parisuhteesta saatuja oppeja. Se oli miettimisen arvoinen kysymys. Minä kuuntelin ohjelmaa liikkeessä, mutta minulla oli muistivihko mukanani. Kirjoitin vihkon kulmaan, että erilaisuuden ymmärtäminen, hyväksyminen ja sietäminen. Minä olen ollut suhteessa ihmisten kanssa, jotka ovat olleet monessa suhteessa erilaisia kuin minä. He ovat tulleet erilaisista oloista kuin minä. Heillä on ollut erilaiset tavat toimia kuin minulla. Parisuhteessa on kaksi tapaa toimia. Tuhoava tapa on ummistaa silmänsä toisen erilaisuudesta ja puskea omia näkemyksiään ja tapoja toimia totuutena. Rakentava tapa on yrittää oppia toiselta. Heijastaa omaa maailmaansa toisen maailmaan ja opettaa omastaan ja ottaa oppia siitä toisesta. Oppimalla toiselta on helpompi kritisoida omia tapojaan ja jokainen esimerkiksi lapsuudesta kumpuava opittu malli, joka menee rikki, edistää parisuhdetta ja koko yhteiskuntaa. Virtaamattomassa vedessä ei elä mikään. Liian pienessä yhteisössä ei synny kuin sukurutsaisia lapsia.

Haluan ymmärtää. Haluan antaa tilaa vaimoni tavalle tehdä asioita, ajatella asioista ja luoda omaa maailmaa. Odotan, että se on vastavuoroista. Mikään ei ole parisuhteessa sietämättömämpää kuin se, että se on vain toisen osapuolen luomus. Toinen määrää tahdin ja toinen marssii määrätyssä askelkuviossa. Toinen on oikeassa ja toinen on väärässä. Toinen ihminen on syystä tai toisesta pakotettu elämään kumppaninsa näköistä elämää. Sellainen johtaa kapinaan. Joko hiljaiseen tai näkyvään. Perhe on täysin verrannollinen yhteiskuntaan. Montako totalitaarista valtiota on vuosikymmenten saatossa lakannut olemasta. Montako tasa-arvotonta parisuhdetta päättynyt eroon. Ihminen tarvitsee tilaa hengittää. Ihminen tarvitsee vapauden olla oma itsensä. Ei ole olemassa vain yhtä tapaa olla. Ei ole olemassa vain yhtä jumalaa. Ei ole olemassa vain yhtä tapaa järjestää yhteiskuntaa. Ei ole olemassa vain yhtä tapaa olla parisuhteessa. Parisuhteen pitää olla kuin moniarvoinen yhteiskunta. Siinä on tilaa erilaisille mielipiteille ja vapaus toteuttaa itseään. Se on helppo totetuttaa tutustumalla oikeasti siihen toiseen ihmiseen ja hyväksyä hänet sellaisenaan. Ymmärtää.

Olen elämäni varrella elänyt neljä parisuhdetta. Ne ovat opettaneet minua olemaan ihminen. Heidän kosketuksensa ovat muovanneet minusta ihmisen. Olin ehkä kuusitoista. Tanssin koulun diskossa hitaita. Edessäni liikehti tyttö, hiljalleen naiseksi avautumassa. Pidin käsiäni hänen lanteillaan. Sormissani tuntui samanaikaisesti jotain kiehtovaa, salaperäistä ja pelottavaa. Kosketin pintaa, jota en ollut ennen koskenut. Ja kun myöhemmin, viikkoja vai vuosia eteenpäin, samantekevää, liutin sormenpäitäni hänen alastoman vartalonsa uomiin, minä olin astumassa johonkin tuntemattomaan, jonne astuttuaan ei ole enää takaisinpaluuta. Kiihkon, hämmennyksen ja pelon saattelemana aloitin matkan kohti maailman ymmärtämistä. Tänään toukokuisena tiistai-iltana sohvallamme istuu nainen. Hänen nimensä on eri kuin kuusitoistavuotiaana edessäni tanssineen tytön. Ja kun menen kohta hänen viereensä istumaan ja pidän käsiäni hänen reidellään, tunnen sormissani samanaikaisesti jotain kiehtovaa, salaperäistä ja pelottavaa. En tiedä, kuinka paljon olen reilussa kahdessakymmenessä vuodessa ymmärtänyt, olenko yhtään. Oppinut olen. Minusta on kuoriutunut ihminen.

Ymmärtämistä haluan jatkaa. Joka päivä haluan astua tuntemattomaan. Tehdä pienimuotoisia matkoja. Tutkia tähtikarttoja. Ratkaista jonkin kiveen kirjoitetun kaavan.

Joka päivä haluan ymmärtää enemmän, jotta minusta tulisi vielä enemmän ihminen.
Joka päivä lukea huulilta ne sanat, jotka eivät ole käskeviä tai opettavia.
Sanat ovat hyväksyviä.
Annetaan maailman ja parisuhteiden kukkia. Sellaisena kuin ne kulloinkin kukkii.

mutta minulta puuttuisi rakkaus-Mokoma

MIES JA TUNTEET

Osa 8

Punainen kupla.


Ovat alkaneet jakaa maata erivärisiin kupliin. Se on mielikuvana herttainen. Ihmislauma kilpaa puhaltamassa poliittisesti värilatautuneita kuplia. Huolestuttavaa siinä on seikka, että kuplien puhaltajien väliin on kasvamassa ylitsepääsemätön muuri. Ja jos historiaa vähänkään osaa tulkita, niin milloin ihmisten välille rakennettu muuri on saanut jotain rakentavaa aikaan? Puhalsin viikonloppuna tyttäreni kanssa saippuakuplia. Aurinkoa vasten ne näyttivät lähinnä kirkkailta. Kuplat lähtivät tuulen mukana kohti taivasta ja taivasta riitti silminkantamattomiin. Sanoin tyttärelleni, että sinne mahtuisi miljardeja saippuakuplia. Vieri viereen, eri kokoisia, värisiä ja muotoisia. Maapallon kokoinen kupla. En minä esittämääni ajatukseen itsekään uskonut, mutta halusin pitää kahdeksanvuotiaan lapsenuskoa elossa. Valaa postitiivista tulevaisuudenuskoa.

Minä elin lapsuuteni punaisessa kuplassa. Istuin sen sisässä silloinkin kun se oli paikoillaan. Meillä oli nimittäin punainen kuplavolkkari. Pidin sitä leikkimökkinäni. Kerran isäni oli parkkerannut sen loivaan alamäkeen. Tietenkin laskin käsijarrun alas. Kupla valui hiljalleen naapurin työvajan päälle. Ei naapuri sitä silloin huomannut. Pakeni vanhempiensa sukupolven sotatraumoja humalan hellään syleilyyn. Asuin rivitaloyhteisössä, jossa arkiaamuisin miehet lähtivät töihin muutaman kilometrin päässä sijaitsevalle tehtaalle ja suurin osa naisista jäi kotiin tekemään lapsille aamupalaa. Iltapäivisin miehet palasivat tehtaalta, söivät naisen tekemän päivällisen, ottivat päiväunet ja kokoontuivat ulos tupakalle ja tulivat iltauutisten aikaan sisälle. Perjantaisin taloyhtiön pihassa järjestettiin miesten kesken pulloarvonta ja sunnuntaiaamuisin ovelta ovelle kierteli väsynyt ja päänsärkyinen krapula. Minä istuin lauantaisin kuplavolkkarimme sisällä ja kuplavolkkari oli isomman punaisen kuplan sisällä. Kunnes tuli se iltapäivä, jolloin pihassa tupakoiva miesjoukko oli oudon vaitonainen. Naurunremakan sijaan heidän kasvojaan koristi järkytys. Yöllä salama oli iskenyt taloyhtiön lipputankoon katkaisten sen keskeltä poikki. Aamulla tehdas ilmoitti, että lopettaa toimintansa. Lipputangon terävä reuna osui kaatuessaan punaisen kuplan kulmaan ja puhkaisi sen. Kahdeksankymmentäluku vaihtui seuraavaksi vuosikymmeneksi. Lippu ei enää liehunut taloyhtiömme lipputangossa.

Pappani puhui kahden tunnin aikana noin viisi sanaa. Hän istui talonsa porstualla poltellen piipputupakkaa. Hän eli koko aikuisikänsä kranaatinsirpale päässään. Koskaan hän ei puhunut muusta kuin säästä. Lapsia hänellä oli yhdeksän. Yksi heistä äitini.
Isäni möi kuplavolkkarin pois. Ei siitä paljoa rahaa saanut. Osti tilalle jonkin toisen. En suostunut menemään sen kyytiin. Surin punaisen kuplan poismenoa.  Auto sijaitsi rivitaloyhteisön pihassa, jossa arkiaamuina miehet eivät enää lähteneetkään töihin. Pulloarvonta saattoi olla keskiviikkona ja krapula kiersi joidenkin ovien takana useita kertoja viikossa. Päätyhuoneistossa asuvan perheen isä lähti eräs aamu metsästämään, niin kuin hän usein metsästyskautena teki. Saaliin sijaan hän käänsi haulikonpiipun osoittamaan itseään päin. Hänen kymmenenvuotias poikansa odotti pihassa isän saapuvan, mutta isän sijaan tuli poliisit. Seinänaapurimme soitti ovikelloamme ja kysyi onko isäni kotona. Sanoin, että hän on kaupassa. Isäni tultua kaupasta, naapuri makasi jo keittiönsä lattialla sydänkohtauksen saaneena kuolleena. Hän oli juonut kaksi viikkoa putkeen raakaa kossua. Perheet hajosivat. Yhteisöstä ei ollut jäljellä enää kuin jokaviikkoinen pulloarvonta, jonka osallistujamäärä oli selvästi tippunut.

Puhumattomuus on sotatraumoista johtuva sukupolvien välinen ketju. Niin sanotaan. En minä muista kuulleeni vanhempieni puhuvan toisilleen tuntemuksistaan. En kuullut kysymystä, että mitä sinulle kuuluu. En sitä, että toista kehuttiin tai kannustettiin.  En tiennyt ongelmista, ennen kuin ne hakattiin kasvojen eteen. Minäkin vasta harjoittelen. Pienin liikkein opettelen sanomaan pahoja asioita. Tulemaan näkyviksi sellaisena kuin olen. Kantamaan ylpeänä itseäni niillä juurilla, jotka pitävät minua pystyssä. Sillä ylpeä minä juuristani olen. Siinä punaisessa kuplassa oli jotain todella kaunistakin. Välittämisen ja hyväksynnän ilmapiiri. Olen maalannut kuplaani muitakin värejä kuin punaisen. Se on pohjaväri, jonka päälle voi siveltää monia värisävyjä. Teen kuplastani puhekuplan, jossa loputtomien vitsien ja mitäänsanottavuuksien joukossa on myös sanoja, jotka voivat olla kipeitä, sillä..

.. sain sinä jouluna lahjaksi lp-levyn, jota olin toivonut. Istuin levy kädessä olohuoneen sohvallamme. Joulukuusi kimalsi koristeista. Osa lahjoista oli vielä avaamatta. Huoneen täytti ahdistava hiljaisuus. Pihastamme lähti auto. Isä ajoi, äiti oli kyydissä. Myöhemmin minulle kerrottiin diagnoosi. Oli sellainen perhetapaaminen. Äitini oli valunut jouluaattona psykoosiin. Liian paljon puhumattomia asioita. Sinä vuonna sain häneltä syntymäpäivälahjaksi sellaisen keraamisen pupukoristeen. Sairaalasta ostettu. Siinä oli kaksi pupua vierekkäin ja heidän välissään oli sydän. Se on minulla vieläkin tallella. Ja se levy, jota heti palaverin jälkeen kuuntelin monta kertaa perätysten. Siinä laulaja huusi hämmennystään ja vihaa minun puolestani. Sen levyn voimasta aloin muuttaa itseäni sahaksi, joka hiljalleen alkaa sahata sukupolvien välissä kulkevaa puhumattomuuden ketjua rikki. Enkä aio lopettaa ennenkuin työ on tehty. Teen sen ylpeydellä juuriani kohtaan ja kiitollisena siitä mitä minulle on annettu. Siinä sivussa värittelen kuplaa sen väriseksi kuin itse haluan.

Ehkä me kaikki ollaan saippuanestettä. Synnymme kalvoksi renkaan sisään. Ja kun tulee sopivan voimakas tuuli, venymme saippuakuplaksi. Lennämme kuplana ilmassa elämän ajan ja lopulta haihdumme hiljalleen pois. Mutta se lentomatka. Siinä ehtii paljon.

Levyltä Never Mind, vuodelta 1991:

Nirvana-Smells Like Teen Spirit